Professori Harriet Finne-Soverin mielestä on korkea aika panostaa kotikuntoutukseen.

Sairaalasta tullaan kotiin huonokuntoisempana kuin sinne mennään. Kuulostaa absurdilta.

Näin kuitenkin kävi ilmi vuonna 2011 taannoin julkaistussa tutkimuksessa, jossa selvitettiin yli 70-vuotiaiden sairaalasta kotiuttamista. Heistä kaksi yksi kolmesta oli kotiin palatessa huonommassa kunnossa kuin sairaalaan mennessä.

– Kun tämän ohessa muistaa aiemman pohjoismaisen tutkimuksen, jossa todettiin, että vain joka kolmannella sairaalaan tulleella 70 vuotta täyttäneellä oli jokin uusi, akuutti sairaus. Suurimmalla osalla sairaalaan tulon syy oli jonkin kroonisen sairauden lehahdus, siis jo tiedossa hyvissä ajoin ennen sairaalahoidon alkamista, THL:n geriontologian tutkimusprofessori Harriet Finne-Soveri toteaa.

Finne-Soveri onkin sitä mieltä, että nyt korkea aika ruveta tarkkaan ja perusteellisesti tutkimaan sitä, miten vanhusten kotiolot voisi järjestää niin, ettei kuntoa rapauttavaa sairaalakierrettä pääsisi syntymään. Ja kuinka kotiin päädyttäisiin terveempinä kuin nyt.

Kotiuttamiseen  tarvitaan apuvoimia

Harriet Finne-Soverin mielestä tutkimustulokset osoittavat yksimielisesti, että ikääntyvän väestön kotikuntoutukseen on panostettava.

Kotiuttamiseen tarvitaan Finne-Soverin mielestä moniammatillinen tiimi, jonka tehtävänä on kartoittaa potilaan tila ja tilanne kokonaisvaltaisesti.

– Kunnon lisäksi pitää selvittää, minkälaiset ovat potilaan kotiolot, mikä oma motivaatio kotona asumiseen ja miten kotona edetään kuntoutuksen suhteen.

Tässä vaiheessa Finne-Soveri on tottunut kuulemaan epäilyjä toiminnan kalleudesta ja tehottomuudesta. Toimintatavasta on kuitenkin hyviä kokemuksia.

– Esimerkiksi  Ruotsista julkaistiin tammikuussa 2015 systemaattinen katsaus lievän ja keskivaikean aivohalvauksen sairastaneiden vanhuspotilaiden varhaisesta kotiuttamisesta ja kuntoutuksen jatkamisesta kotona. Katsauksen löydöksenä oli se, että aikainen kotiuttaminen kannattaa, kun kuntoutusta jatketaan kotona. Moniammatillinen kuntoutusyhteistyö johtaa harvemmin asiakkaan avuntarpeeseen arjessa tai hänen kuolemaansa. Kun työ tehdään huolella, sen todettiin olevan on myös kustannustehokasta.

Harrin ja Helenan rankka tositarina: "Vuodessa 68 eri hoitajaa"

Koti voi kuntouttaa

Vaikka kotihoito on Suomessa Harriet Finne-Soverin mielestä kaikella tavalla uuden edessä, hän pitää sitä monessa tapauksessa parempana vaihtoehtona kuin laitoshoitoa.

– Nyt pitääkin pikemminkin miettiä uudestaan, mikä kotihoidon tehtävä on. Ainakin sairaalan ja kotihoidon yhteystyön pitäisi olla paljon tiiviimpää.

Finne-Soveri näkee kodin myös kuntouttavana paikkana esimerkiksi muistisairaille, jotka pystyvät vielä omin avuin liikkumaan. Tutut paikat muistuttavat tekemään tuttuja asioita ja arkirutiinit tuovat vireyttä.

–  Ja tämäkin tietysti toimii vain, jos vanhuksen tilannetta pystytään seuraamaan tiiviisti ja arvioimaan joustavasti,  sillä kuten tiedämme, ikäihmisen kunto voi haurastua nopeasti, Finne-Soveri lisää.

Kuka päättää sen, voiko kotiin jäädä?

Milloin sitten koti alkaa olla vanhukselle jopa vaarallinen paikka?

Milloin olisi oikea aika siirtyä kodista valvotumpiin olosuhteisiin?

Nämä ovat Harriet Finne-Soverin mielestä erittäin monitahoisia kysymyksiä. Siihen ei voi esittää rajattua vastausta, eikä pidäkään.

– Ensisijaisesti kysyisin aina vanhukselta itseltään, vaikka hän olisikin muistisairas.

Miten se sitten onnistuu? Finne-Soveri on itse kokenut, että muistisairaan näkemyksen kysyminen johdonmukaisesti erilaisissa tilanteissa voi tuoda tilanteeseen selkeyttä, jopa vastauksen.

– Kannattaa kysellä esimerkiksi silloin, kun vanhus yrittää itse tehdä jotain siinä suoriutumatta tai kun hän on kodin ulkopuolella – mutta myös silloin, kun hän levännyt ja hyväntuulinen. Tällaisten erilaisten keskustelunavausten kautta pyrkisin saamaan vastauksia. Jos näistä keskusteluista syntyy se käsitys, että vanhuksella on johdonmukainen tahto jonkin asian suhteen, on se mielestäni suuntaa-antava.

Oikeus mahdollisimman hyvään elämään

Oman tahdon ilmaus voi muistisairaalla vanhuksella olla hyvinkin tilannesidonnainen ja horjuva. Siksi Finne-Soveri suositteleekin käymään keskustelua vanhuksen oloista ja jaksamisesta hänen kanssaan kaiken tekemisen lomassa, normaalina jutusteluna. Myös ilman omaisten läsnäoloa.

– En tarkoita tällä sitä, että omaiset olisivat lähtökohtaisesti painostavia tai eivät tahtoisi omaiselleen parasta – päinvastoin omaiset ovat kantava voima. On vain niin, että mitä hauraampi vanhus on kyseessä, sitä herkemmin hän saattaa alkaa kuunnella omaisiaan, vaikka olisikin pohjimmiltaan tilanteestaan heidän kanssa aivan toista mieltä. Kannattaa muistaa, että omaisetkin ovat ihmisiä, joilla on omat oikeutensa ja jotka voivat uupua toista hoitaessaan.

Harriet Finne-Soveri näkee, ettei vanhusten kotihoidon laadun kehittämiseen ole oikotietä. Se vaatii panostusta ja paljon nykyistä laajempaa yhteistyötä.

–  Ja aina pitäisi muistaa, että keskiössä on ihminen, hänen tahtonsa. Miten paljon ihminen saa ikääntyessään valita itselleen tärkeitä asioita, tai edes neuvotella niistä. Valinnanvaraa on löydyttävä, jotta myös elämän viimeiset vuodet olisivat tyydyttäviä.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: