Professori Harriet Finne-Soverin mielestä on korkea aika panostaa kotikuntoutukseen.

Sairaalasta tullaan kotiin huonokuntoisempana kuin sinne mennään. Kuulostaa absurdilta.

Näin kuitenkin kävi ilmi vuonna 2011 taannoin julkaistussa tutkimuksessa, jossa selvitettiin yli 70-vuotiaiden sairaalasta kotiuttamista. Heistä kaksi yksi kolmesta oli kotiin palatessa huonommassa kunnossa kuin sairaalaan mennessä.

– Kun tämän ohessa muistaa aiemman pohjoismaisen tutkimuksen, jossa todettiin, että vain joka kolmannella sairaalaan tulleella 70 vuotta täyttäneellä oli jokin uusi, akuutti sairaus. Suurimmalla osalla sairaalaan tulon syy oli jonkin kroonisen sairauden lehahdus, siis jo tiedossa hyvissä ajoin ennen sairaalahoidon alkamista, THL:n geriontologian tutkimusprofessori Harriet Finne-Soveri toteaa.

Finne-Soveri onkin sitä mieltä, että nyt korkea aika ruveta tarkkaan ja perusteellisesti tutkimaan sitä, miten vanhusten kotiolot voisi järjestää niin, ettei kuntoa rapauttavaa sairaalakierrettä pääsisi syntymään. Ja kuinka kotiin päädyttäisiin terveempinä kuin nyt.

Kotiuttamiseen  tarvitaan apuvoimia

Harriet Finne-Soverin mielestä tutkimustulokset osoittavat yksimielisesti, että ikääntyvän väestön kotikuntoutukseen on panostettava.

Kotiuttamiseen tarvitaan Finne-Soverin mielestä moniammatillinen tiimi, jonka tehtävänä on kartoittaa potilaan tila ja tilanne kokonaisvaltaisesti.

– Kunnon lisäksi pitää selvittää, minkälaiset ovat potilaan kotiolot, mikä oma motivaatio kotona asumiseen ja miten kotona edetään kuntoutuksen suhteen.

Tässä vaiheessa Finne-Soveri on tottunut kuulemaan epäilyjä toiminnan kalleudesta ja tehottomuudesta. Toimintatavasta on kuitenkin hyviä kokemuksia.

– Esimerkiksi  Ruotsista julkaistiin tammikuussa 2015 systemaattinen katsaus lievän ja keskivaikean aivohalvauksen sairastaneiden vanhuspotilaiden varhaisesta kotiuttamisesta ja kuntoutuksen jatkamisesta kotona. Katsauksen löydöksenä oli se, että aikainen kotiuttaminen kannattaa, kun kuntoutusta jatketaan kotona. Moniammatillinen kuntoutusyhteistyö johtaa harvemmin asiakkaan avuntarpeeseen arjessa tai hänen kuolemaansa. Kun työ tehdään huolella, sen todettiin olevan on myös kustannustehokasta.

Harrin ja Helenan rankka tositarina: "Vuodessa 68 eri hoitajaa"

Koti voi kuntouttaa

Vaikka kotihoito on Suomessa Harriet Finne-Soverin mielestä kaikella tavalla uuden edessä, hän pitää sitä monessa tapauksessa parempana vaihtoehtona kuin laitoshoitoa.

– Nyt pitääkin pikemminkin miettiä uudestaan, mikä kotihoidon tehtävä on. Ainakin sairaalan ja kotihoidon yhteystyön pitäisi olla paljon tiiviimpää.

Finne-Soveri näkee kodin myös kuntouttavana paikkana esimerkiksi muistisairaille, jotka pystyvät vielä omin avuin liikkumaan. Tutut paikat muistuttavat tekemään tuttuja asioita ja arkirutiinit tuovat vireyttä.

–  Ja tämäkin tietysti toimii vain, jos vanhuksen tilannetta pystytään seuraamaan tiiviisti ja arvioimaan joustavasti,  sillä kuten tiedämme, ikäihmisen kunto voi haurastua nopeasti, Finne-Soveri lisää.

Kuka päättää sen, voiko kotiin jäädä?

Milloin sitten koti alkaa olla vanhukselle jopa vaarallinen paikka?

Milloin olisi oikea aika siirtyä kodista valvotumpiin olosuhteisiin?

Nämä ovat Harriet Finne-Soverin mielestä erittäin monitahoisia kysymyksiä. Siihen ei voi esittää rajattua vastausta, eikä pidäkään.

– Ensisijaisesti kysyisin aina vanhukselta itseltään, vaikka hän olisikin muistisairas.

Miten se sitten onnistuu? Finne-Soveri on itse kokenut, että muistisairaan näkemyksen kysyminen johdonmukaisesti erilaisissa tilanteissa voi tuoda tilanteeseen selkeyttä, jopa vastauksen.

– Kannattaa kysellä esimerkiksi silloin, kun vanhus yrittää itse tehdä jotain siinä suoriutumatta tai kun hän on kodin ulkopuolella – mutta myös silloin, kun hän levännyt ja hyväntuulinen. Tällaisten erilaisten keskustelunavausten kautta pyrkisin saamaan vastauksia. Jos näistä keskusteluista syntyy se käsitys, että vanhuksella on johdonmukainen tahto jonkin asian suhteen, on se mielestäni suuntaa-antava.

Oikeus mahdollisimman hyvään elämään

Oman tahdon ilmaus voi muistisairaalla vanhuksella olla hyvinkin tilannesidonnainen ja horjuva. Siksi Finne-Soveri suositteleekin käymään keskustelua vanhuksen oloista ja jaksamisesta hänen kanssaan kaiken tekemisen lomassa, normaalina jutusteluna. Myös ilman omaisten läsnäoloa.

– En tarkoita tällä sitä, että omaiset olisivat lähtökohtaisesti painostavia tai eivät tahtoisi omaiselleen parasta – päinvastoin omaiset ovat kantava voima. On vain niin, että mitä hauraampi vanhus on kyseessä, sitä herkemmin hän saattaa alkaa kuunnella omaisiaan, vaikka olisikin pohjimmiltaan tilanteestaan heidän kanssa aivan toista mieltä. Kannattaa muistaa, että omaisetkin ovat ihmisiä, joilla on omat oikeutensa ja jotka voivat uupua toista hoitaessaan.

Harriet Finne-Soveri näkee, ettei vanhusten kotihoidon laadun kehittämiseen ole oikotietä. Se vaatii panostusta ja paljon nykyistä laajempaa yhteistyötä.

–  Ja aina pitäisi muistaa, että keskiössä on ihminen, hänen tahtonsa. Miten paljon ihminen saa ikääntyessään valita itselleen tärkeitä asioita, tai edes neuvotella niistä. Valinnanvaraa on löydyttävä, jotta myös elämän viimeiset vuodet olisivat tyydyttäviä.