Maalaislääkäri Tapani Kiminkinen kehuu vanhustenhoitoa. Myös THL julkisti hyviä tuloksia. Oletko samaa mieltä?

Lapset apuun

"Pitäisi olla itsestäänselvää, että lapset auttavat vanhuksiaan. Tottakai ajattelevat vanhuksensa etuja ja katsovat, että se tapahtuu. Ovat myös vanhusten aivoina, silminä ja korvina, jalkoina ja käsinäkin, eikä siinä pitäisi olla niin uhrautuvainen, että olisi valituselle ja vaivannäölle selittelyjä. Meillä on hyvä hoito vanhuksille, kokemuksesta kerron. Kymmenen viimeistä vuottaan huolehdin, yhdessä kotiavun kanssa äidistäni, viimeiset yhdeksän kuukautta oli laitoshoidossa, eikä siinä ollut mitään valittamista.

Monet ongelmat kasautuvat vanhuksen hoidossa jos lapset eivät anna periksi, että isä tai äiti ei enää ymmärrä ja käsitä asioita, unohtaa, ei tunnista vurokaudenaikoja. Liikkuvat ja häiritsevät öisin muita asukkaita, soittelevat kelloa, muistamatta, että juuri viisi  minuttia sitten hoitaja kävi.

On siinä hyvtkin puolensa tuossa vanhuudessa, kun aina ei itse sitä ymmärrä missä mennään, saa olla ja elää onnellisena kun lapset hoivaavat ja auttavat asioiden hoidossa."

Äiti soitteli sairaalasta

"Olemme saattaneet Äitimme 87v. hautaan helmikuussa ja tiedän mistä puhun. Meitä oli onneksi seitsemän lasta taistelemassa äitimme puolesta, että hän sai kohtuullisen hoidon täällä rakkaassa Suomen maassamme.

Jos hän olisi ollut yksineläjä, niin voi kauhistus sentään. Tarkoitan tällä, että jos kukaan ei olisi ajanut hänen etuaan ja asioitaan....

En halua kummemmin ruveta ruotimaan asiaa, mutta sen vaan sanon, että usein äiti soitteli yöllä sairaalaa lähinnä asuvalle lapselleen, että tulisiko joku auttamaan, kun täällä kukaan ei tule vaikka kelloa soittaisi kuinka..

Selityksiä löytyi; voi voi kun häly oli mennyt rikki ja just oli toimenpide jossain muualla niin ei päästy jne.jne.. Sekin hoitaja joka kävi vaatteisiin kiinni ja nosti väkisin äitiäni pyörätuoliin, että nyt syömään ja heti..

Kukaan ei huomannut myöskään, että Äiti ei kyennyt enää itse syömään, vaan sanottiin, että rouva ei syö. Eräs siskoni huomasi sitten sen ja aloimme syöttämään Äitiämme..

Siis vanhuksilla hyvä hoito - kukkua kanssa! Minua pelottaa tulla vanhaksi, ihan aikuisten oikeesti."

"Parasta kun lähtisi tältä seisomalta"

"Yksinäisyys vaan nykyaikana näyttää olevan muidenkin kuin ihan vanhusten ongelma. Eikä sitä naapuriapua yleisenä voi pitää, kaupungeissa naapurit ei välttämättä edes tunne toisiaan.

On toki hyviäkin naapuruussuhteita, mutta ei aivan kaikkialla.Vaikka kukin meistä tekisi parhaansa oman vanhuuden turvaamiseksi, ei taida olla mitään taikatemppua, jolla kuitattaisiin ihmisten hoidon tarve vanhuuden päivinä.

Yksinäisen vanhuksen sairaala- tai yleensä laitoshoito on huonoa. Hoitajat ovat loppuun uupuneita, toisilla ei ole riittävää motivaatiota vanhusten hoitotyöhön, eikä juurikaan näe vanhusten kunnioitusta tai arvostusta, kohtelu vaihtelee melkoisesti eri hoitajienkin kohdalla. Hyviä hoitajiakin on, mutta liian vähän.

Ne vanhukset, joilla ei ole omaisia tai he asuvat kaukana, ovat kurjassa asemassa, kun kukaan ei pidä heidän puoliaan sosiaali-ja sairaanhoitoasioissa.

Seurasin päivittäin äitini hoitoa sairaalassa lonkkaleikkauksen jälkeen viime keväänä. Tiukkaa taistelua oli niin hoidon, kuin mahdollisen uuden asumispaikan järjestyminen. Osa hoitajista kohteli äitiä kuin dementikkoa, toiset taas vaativat nousemaan ylös sängystä ja peseytymään itse, jos kerta itse aikoo jatkossakin pärjätä.

Joku jopa sanoi hänelle, että ei teitä kotonakaan kukaan auta, vaikka minä olin tehnyt selväksi ettei äitiä jätetä yksin. Jatkoihan se hoitaja pelottelujaan vielä sittenkin kun äidille oli jo virallinen hoitorinkikin sovittu. Hoitaja jätti äidin yksin aamupesuilleen ja wc:hen, ei edes kukaan käynyt katsomassa, vaikka olisi kuukahtanut sinne.

Eräällä käynnillä tuo sama hoitaja sanoi minulle "jos äitinne valittaa että täältä on komennettu, niin kyllä onkin. Häntä on kehotettu olemaan reippaampi ja omatoimisempi". Kyllä minusta tuntui pahalta kun menin äidin huoneeseen kun äiti oli itkuinen. Teki mieleni mennä sanomaan hoitajalle tikkukirjaimin että kohtelisi kunnolla vanhoja ihmisiä, jotka eivät ole huvikseen tulleet hoitoon.

Yhteiskunnan palvelut enimmältä osin saivat meidän osaltamme säästyä, kun äiti kuoli ennenkun pääsimme kokeilemaan taistelemassamme palveluasunnossa pärjäämistä.

Kuolema sattui viikonlopulle, hoitohenkilöstöä oli vähän, lääkäriä ei ollenkaan, ambulanssin väki (!) piti hälyyttää osastolle elvyttämään äitiä, joka kuitenkin menehtyi. Siitä sitten alkoi vielä jatkoselvittelyt jne.

Toivon, etten itse tarvitse vanhuudessa olla toisten hoidettavana paikassa, jossa kunnollista hoitoa ei saa. Paras, kun lähtisi seisovilta jaloiltaan."

Ei yhteiskunta voi kaikkea hoitaa!

"Laitetaan hyvä kiertämään, koska ei sitä hyvää näiltä nykyajan sotesäädöksillä tai hallituksessa olevilta tarvitse odottaa.

Ei todella tarvitse odottaa, että yhteiskunta hoitaa meidät kohdusta hautaan. Kyllä ihmisillä täytyy olla toinen toisistaan vastuu, ainakin omaisistaan. Ei voi kaataa yhteiskunnan niskaan tuollaista asiaa. Herätkää ihmiset pitämään omaisistanne huolta. Ei kenelläkään muulla ole siihen velvoitetta kuin teillä ja meillä omaisilla. Jos rakkautta on maailmassa.

Kun valtiovalta on viimevuosikymmenet antanut ja antanut, tulee siihenkin joskus loppu, rahaa ei ole ja hyvä niin. Opitaan uudestaan vastuuta toinen toisistamme."

Sitaatit ovat poimintoja keskusteluketjusta, johon pääset mukaan TÄSTÄ.

Ilomantsilainen Tarja, 69, ja järvenpääläinen Raili, 68, vaihtoivat viideksi päiväksi rohkeasti kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirejään ET-lehden pyynnöstä. Miltä tuntui elää toisen elämää?

Opiskelijat tapaavat käydä vaihdossa ulkomailla, mutta Raili Ojala-Signell ja Tarja Patrikainen ovat ehkä lanseeranneet jotain uutta: seniorivaihdon. Raili ja Tarja vaihtoivat kotejaan, harrastuksiaan ja lähipiirinsä viideksi päiväksi ET-lehden pyynnöstä. Seikkailusta tarkemmin kertova juttu ilmestyy 25.4. ET-lehdessä 9/2018. 

Tarja asuu yksin isossa omakotitalossa Ilomantsissa. Lapsenlapset Nikolaos, 13, Anastasia, 10, ja Nektaria, 6, Lampropoulos ovat usein mummolla hoidossa ja yökylässä. Tarjan tytär Riikka Patrikainen on ortodoksisen seurakunnan kanttori ja hänen miehensä Ioannis Lampropoulos sen kirkkoherra.

Railin kotipesä on rivitalossa Järvenpäässä. Hänkin on leski, mutta viettää avomiehensä kanssa yhdessä viikonloput ja kesät. 

Kumpikin naisista suunnitteli toiselle tekemistä, joka noudatteli kodin omistajan tavallista viikko-ohjelmaa.

Miltä toisen ihmisen elämään hyppääminen tuntuu? Ilomantsissa Tarjan kotona viisi päivää viettänyt Raili pääsi tutustumaan itselleen uusiin asioihin, kuten kuorolaulantaan, ortodoksiseen seurakuntaan ja paikallisten piirakoiden leivontaan.

Näin Raili kertoo ajastaan Ilomantsissa.

Raili Ojala-Signell, 68:

Uudessa kodissa

"Tarjan perheystävä Jorma Savinainen oli minua vastassa saapuessani Ilomantsiin myöhään sunnuntai-iltana. Hän opasti minut emännän auton käyttöön ja neuvoi myöhemmin myös leivinuunin lämmityksessä. Halusin oppia, vaikkei sillä käytännön merkitystä viikon aikana ollutkaan.

Jorma piti minulle hyvän esitelmän siitä, millaisia puita lämmityksessä tulisi käyttää. Halot kasattiin uuniin keoksi, keskelle jätettiin rako, johon laitettiin muutama kuiva tuohi. Tulitikulla ei tarvinnut kuin näyttää tuohiin päin, kun tuli tarttui kuiviin halkoihin ja loimusi uunista olohuoneeseen.

Tarjan kotona oli kotialttari. Myös muissa huoneissa näkyi hänen ortodoksinen uskonsa. Minä keitän taustalla teevettä.

Ensimmäistä kertaa kuorossa

En ole koskaan laulanut kuorossa, koska en osaa laulaa nuoteista. Mutta se ei tuntunut olevan tarpeen tässä kansanlaulukuorossa. Kuuntelin, kun kuoron johtajat Riikka Patrikainen ja Liisa Matveinen laulattivat eri ääniä vuorotellen. Kun sävelkulku tuli tutuksi, liityin minäkin naisäänten joukkoon.

Alkuesittelyssä tutustuin muihinkin kuorolaisiin ja heidän taustoihinsa. Tarjan ystävät Erja Karvinen (oikealla puolellani) ja Leena Purmonen (vasemmalla) ottivat minut heti siipiensä suojiin. Kun meidät pyydettiin pöytien takaa luokan eteen kuoroasetelmaan laulamaan seisaaltaan ”Ruskie neitsyt, valkie neitsyt…”, lauloin jo rohkeasti mukana. Sain vieruskaverilta jopa kiitosta kauniista äänestäni.

Tästä uudesta kokemuksesta jäi niin positiivinen olo, että taidan alkaa etsiä Järvenpäästä matalakynnyksistä kuoroa uudeksi harrastuksekseni.

Varamummon rooli haltuun

Kuoron jälkeen menin Tarjan tyttären Riikan perheeseen illalliselle. Olin varannut kotoa mukaan leipomiani I Love You -pipareita tuliaisiksi. Ajattelin, että lapsia tämä kansainvälinen viittomamerkki voisi kiinnostaa. Viittomakieli on minulle tuttua, sillä vanhempani olivat kuuroja ja minäkin olen elänyt kuurojen yhteisössä. 

Vastaanottoni perheessä oli heti innostunut. Lapset Nikolaos (Niko), Anastasia (Ansku) ja Nektaria (Nekku) innostuivat heti asettelemaan sormiaan ILY-muotoon. Kohta minut pyydettiinkin yläkertaan lasten valtakuntaan tutustumaan tyttöjen keppihevosiin ja muihin leluihin. Kaikki puhuivat ja esittivät kysymyksiään minulle yhtaikaa. Seuraavana oli vuorossa kreikkalainen tanssiesitys, johon Anastasia oli tehnyt koreografian ja isoveli Niko etsi netistä musiikin.

Turhaan olin pelännyt tätä lastenlasten hoitoa heidän varamummonaan, minut otettiin avosylin vastaan. Samalla saimme sovituksi vaihtoviikkoni lasten hoito- ja kuljetusajat.

Piiroiden leipominen tutuksi

Pääsin kokeilemaan paikallisten piirakoiden (piiroiden) leipomista. Kesäaikaan Ilomantsissa on turisteille piirookoulu Ravintola Parppeinpirtillä, mutta muulloinkin se järjestetään tilauksesta halukkaille.

Pirootsupussa eli piirakkanurkassa oli lasin takana piiroiden teko jo hyvässä vauhdissa saapuessani paikalle. Pohjia oli kaulittuina iso kasa, josta opettaja Johanna Ikonen otti leivinalustalle kymmenkunta kappaletta käsiteltäviksi. Lastalla jokaisen päälle nakattiin valmista perunamuusia. En ollut tiennytkään, että täytettä levitetään melkein reunoihin saakka. Rypytys kahdella sormella keskeltä päähän, piirakan pyöräytys ja sama toiseen päähän. Päät oli tärkeä vielä kääntää, etteivät ne palaisi.

Sain kädestä pitäen ohjausta myös riisipiiroiden tekemisessä. Rypytys minulta vielä sujui, mutta ruispohjien kaulitseminen vaati jo enemmän taitoa. Uutta oli snapsilasin käyttö samankokoisten pohjien tekemisessä kaulitusta taikinasta. 

Pari tuntia piiroitten teossa lensi siivillä. Seuraavalla Ilomantsin matkallani, toivottavasti jo tulevana kesänä, haluan ehdottomasti päästä nauttimaan karjalaisen pitopöydän antimista Parppeinvaarassa.

Vapaaehtoishommissa

Paikalliset Leijonat ja Ladyt käyvät ulkoiluttamassa vanhuksia. Tarjan ystävä Leena Purmonen on miehensä Kari-Matin ja muiden Leijonien ja Ladyjen kanssa käynyt vapaaehtoistoimintana kerran viikossa ulkoiluttamassa vanhuksia palvelukeskuksessa.

Torstaille osui ensimmäinen kunnon pakkaspäivä kolmen lumisateisen päivän jälkeen. Koska viima oli myös kova, kovinkaan moni vanhus ei halunnut lähteä ulos. Eräs pyörätuolissa istuva mies käväisi saattajansa kanssa tekemässä parkkipaikalla kierroksen, mutta halusi pian takaisin sisään. Intervallijaksolla palvelutalossa oleva reipas ja hyväkuntoisen oloinen Keijo Sivonen teki pitkän lenkin kahden Leijonan kanssa. Palattuaan otettiin vesitornin juurella meistä ryhmäkuva.

Ensikertalaisena paastopalveluksessa

Ortodoksisen kirkon kanttorina toimiva Riikka Patrikainen oli opastanut minua hieman etukäteen tämän paastopalveluksen kulusta. Erona luterilaiseen kirkkoon oli se, että eri kirkkoon kuuluvat eivät voisi osallistua palveluksessa jaettuun ehtoolliseen.

Kirkon kauneus häikäisi minut. Seurakuntalaisia alkoi saapua, he kävivät sytyttämässä kynttilöitä ikonien eteen ja jotkut suutelivat edessä olevaa ikonia. Muutama tuttukin kuoroista tervehti minua. Minua opastettiin, että jos en jaksaisi seisoa koko palvelusta, voisin hyvin käydä istumaan seinänvieruspenkille.

Kuoron laulu ja pappien rukouksien ja tekstien esittäminen laulaen hypnotisoi minut tunnelmaan. Jossain vaiheessa kynttilöiden ja suitsukkeen haju alkoi jopa heikottaa. Suuresti hämmästelin vanhojen naisten ketteryyttä, kun he useaan otteeseen polvistuivat rukoukseen lattialle ja nousivat taas suuremmitta vaikeuksitta ylös.

Vaikka ehtoollisviiniin en saanutkaan osallistua, minua kehotettiin hakemaan vaaleaa leipää isä Ioanniksen leipäkorista. Kuvassa takanani on Hannu Lappalainen, jonka olin tavannut aiemmin molemmissa kuoroissa. Hän ystävällisesti opasti ensikertalaista palveluksen aikana.

Viittomien opettamista

Olin ennen paastopalvelusta vienyt Tarjan lapsenlapsen Nekun muskariin. Kun opettaja ei ollut vielä saapunut, opetin hänelle muutaman eläinviittoman. Nekku osasi viittoa jo vesikilpikonnan, joten opetin miten maakilpikonna viitotaan. Kymmenessä minuutissa käytiin läpi tavallisimmat kotieläimet. 

Paastopalveluksen jälkeen oli seurakuntalaisten yhteinen teehetki, jossa tutustuimme toisiimme ja isä Ioannis kertoi paaston merkityksestä. Siinä oli minulla myös aikaa kuulustella, mitä Nekku muisti opettamastani. Hän muisti melkein kaikki kymmenen viittomaa. Kuvassa viitotaan ”lehmä”. Taustalla isä Ioannis ja äiti Riikka teetä kaatamassa.

On hyvin tavallista, että lapset muistavat kissa-viittoman väärin. Hyvin useinhan he myös silittävät kissaa vastakarvaan. Tässä käydään läpi väärä viittoma vasemmalta oikealle, kun oikea viitotaan oikealta vasemmalle, jolloin rystyset ovat kissan pää. Muut seuraavat kiinnostuneina.

Talvinen Ilomantsi tuli tutuksi


Hattuvaarassa sijaitseva Suomen vanhin tsasouna eli ortodoksinen rukoushuone oli lumimaisemassa. 

Näin myös tsasouna-lumiveistoksen Ilomantsin torilla.

Ilomantsissa on kylillä moottorisahaveistoksia, sillä siellä pidetään kesäisin moottorisahaveiston MM-kisat."

 

Railin sydämestä osa jäi Ilomantsiin.

– Luonto niin kaunis, ja haluan kokea myös Ilomantsin kesän. Tiedustelin jo majapaikkaa tämän jutun valokuvaajan Eija Irene Hiltusen Kuuksenkaareen, joka on vanha lakkautettu kansakoulu.

Mutta suurin syy palata kesällä on uudet ystävät ja tuttavat.

– Karjalaisten ihmisten sydäntä lämmittävä ystävällisyys ja vieraanvaraisuus on koskettavaa.

Lisää Railin ja Tarjan kokemuksista voit lukea ET-lehdestä 9/2018, joka ilmestyy 25.4. 

”Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua”, kirjoittaa ET:n päätoimittaja Katriina koulumuistoistaan.

Pelkäsin ala-asteella käsityönopettajaani. Hän oli ankara, hyvin uskonnollinen ja lapsen silmissä tietenkin ikivanha. Hän otti minut silmätikukseen.

Kovimmalle jouduin eräänä syksynä, kun neuloimme tossuja. Veimme oppitunnilla kukin vuorollamme opettajalle työn nähtäväksi. Hän istui opettajanpöydän takana, ja me tyttöset odotimme jonossa vuoroamme.

Muistan vieläkin opettajan kahvinhajuisen hengityksen, ärsyyntyneet liikkeet hänen napatessaan tossuntekeleen käsistäni ja tossujen ruman vihreän langan. Muiden edistymistä hän kehui vuolaasti, mutta minun silmukkani olivat aina liian tiukkoja tai liian löysiä. Taisivat ne ollakin. Ainakaan hyvällä mielellä en niitä neulonut.

Äitini auttoi iltaisin lisäämään työhön muutamia kerroksia, ja valmistuivathan tossut lopulta. Paria niistä ei kuitenkaan koskaan tullut. Toinen tossuista jäi toista rutkasti pienemmäksi.

Tänä keväänä näin käsityönopettajani televisiossa. Putous-viihdeohjelman hahmo Ansa Kynttilä oli kuin ilmetty opettajani. Ei liene sattumaa, että tyrannimainen opettaja nousi ohjelman toiseksi suosituimmaksi hahmoksi. Hänenlaisensa moni muistaa lapsuudestaan, varsinkin jos on sellaisen käsiin joutunut.

Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Keväisin pidettävät luokkakokoukset ovat mainio tilaisuus käydä yhdessä läpi mukavia ja ikäviä koulumuistoja vuosikymmenten jälkeen. Huonoille kokemuksille voi usein jo nauraa, mutta jäljen ne ovat varmasti jättäneet.

Tossukokemus ei lannistanut minua. Yhden epäreilun opettajan lisäksi minua opetti ainakin kuusi reilua, ja kaikkiaan minulla on kouluvuosista mukavat muistot.

Myöhemmin neuloin ja virkkasin mielelläni ja ompelin itselleni jopa paitoja ja housuja. Nyt käsityöt ovat jääneet, mutta kunhan aikaa löytyy, tartun taas koukkuun. Lankoja ja virkkaus­ohjeita olen ostanut jo varastoon.

Kevään valoa käsitöihin ja askareihin!

Katriina, päätoimittaja
katriina.palo-narhinen@sanoma.com

Teksti on pääkirjoitus ET-lehdestä 8/2018.

Katriina Palo-Närhinen
Seuraa 
Liittynyt15.1.2018

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Hei, ja kiitos palautteestasi. Olet aivan oikeassa: yksikin epäreilu opettaja on liikaa, jos sellainen jättää traumoja eliniäksi. ET-lehti ei missään nimessä hyväksy valta-asemaansa väärinkäyttäviä opettajia. Pääkirjoitukseni viesti oli, että lapsuuden ikävistä koulukokemuksista huolimatta niitä monesti ympäröivät mukavat kokemukset, reilut opettajat ja hyvät ystävät. Niitäkin kannattaa muistella, ja kokonaisuus jää useimmilla plussan puolelle. Pahoittelen, että tämä viesti ei auennut riittävän...
Lue kommentti
qwertyuiolkjhgfd Satunnainen n...

Pääkirjoitus: "Huonot koulukokemukset naurattavat nyt, mutta jäljen ne kyllä ovat jättäneet"

Mutta millaisia traumoja tuollaiset hirviö opettajat ovat jättäneet lapsiin? Montako elämää he ovat tuhonneet? Kaikki eivät ole yhtä onnekkaita kuin armoitettu päätoimittaja, joita opettaja ei onnistunut lannistamaan. Itse asiassa, koko päätoimittajan kirjoituksen pointti jäi epäselväksi minulle. Päätoimittajakin voisi miettiä miksi koko teksti on kirjoitettu? Onko tuossa jotain järkeä? Minulle ainakin jäi mielikuva että jutun ainoa pointti on se että päätoimittajakin sai jotain aikaan. Vai...
Lue kommentti