Uljas antiikki, sen tiedämme. Mutta vain ratikkamatkan päässä Syntagma-aukiolta aukeaa meri, kreikkalaisten voimanlähde. 

Ateena on nojautunut mereen antiikin ajoista lähtien. Demokra­tian ja länsimaisen kulttuurin kehtona tunnettu kaupunkivaltio pönkitti olemassaoloaan hyvin varustetulla ja toimivalla laivastolla, josta riitti aluksia niin kaupankäyntiin kuin sotaankin.

Kerrotaan, että Ksantippa, filosofi Sokrateen sisupussi puoliso, pyydysti aikoinaan Pireuksen rantakallioiden koloista mustekaloja myydäkseen niitä ateenalaisille. Filosofi itse oli liian pihi tai boheemi huolehtiakseen vaimonsa ja poikansa elannosta.

Rouva Elisavet Bagagianni, kauniisti harmaantunut eläkkeellä oleva sosiaalityöntekijä, kertoo meren liittyvän myös nykypäivän kreikkalaisten elämänfilosofiaan.

– Meren kauneudesta saamme voimaa ja iloa, eikä se maksa mitään, hän kuvaa kreikkalaisten tapaa löytää lohtua taloustilanteensa kurimuksessa.

– Meri antaa meille perspektiiviä. Se näyttää ajan jatkumon, elämän kiertokulun, jossa kaiken muun voi menettää paitsi sen, mitä omaa sisällään. Onnettomuus, yhtä hyvin kuin onnikin, voi kohdata ketä tahansa, rouva Elisavet painottaa ateenalaisessa kahvilassa. Hän hakeutuu meren äärelle, kun tuntee olonsa lohduttomaksi.

Saroninlahden helminauha

Meren ääreltä Ateenan keskustaan on kuutisen kilometriä. Ennen tietä reunustivat maatilat, pellot ja hedelmätarhat, mutta kaupungin laajennettua pienet taajamat ja rannan kalastajakylät ovat sulautuneet yhteen ja muuttuneet kaupunginosiksi.

Ateenan Rivieralla hiekkarantoja riittää jokaiseen makuun. On nuorekkaita, musiikin täyttämiä trendirantoja baareineen, lapsiperheille sopivia hietikoita pomppulinnoineen ja äkkisyviä lahtia, joille aallot vyöryvät kuin villihevoset.

Useimmilla rannoilla on tarjolla maksullisia lepotuoleja ja päivänvarjoja, ja vartijat ja uimavahdit valvovat vierailijoiden turvallisuutta.

Verrattuna Kreetaan tai Rhodokseen ilmapiiri on hyvin paikallinen. Varsinkin viikonloppuisin ateenalaiset saapuvat rannoille koko perheen voimin.

"Onnettomuus, yhtä hyvin kuin onnikin, voi kohdata ketä tahansa,"

Pikkupiltit loiskivat muoviämpäreineen vesirajassa, vaarit opettavat lapsenlapsia pyydystämään taskurapuja aallonmurtajalta ja mummot istuvat kutimineen päivänvarjon alla.

Perheen äiti purkaa herkkuja kylmälaatikosta ja isä touhuaa kokoon retkipöytää. Saroninlahti hohtaa kauniin sinisenä ja saarien siluetit hymyilevät lasinkuulasta hymyään.

Oma lempipaikkani on Glyfada. Se on lähellä raitiovaunun kääntöasemaa Voulaa, joten sieltä kaupungin keskustaan lähtiessä saa lähes varmasti istumapaikan ikkunan vierestä.

Glyfadan hiekkarannoillakin on tilaa, varsinkin kahden kalasataman välissä olevassa pienessä poukamassa, josta pidän erityisesti. Se on suojaisa ja vaatimaton.

Rannan ainoa palvelu, alkeellisen suihkun ja pukukopin lisäksi, on paikalle aika ajoin ilmaantuva kotona leivottujen munkkirinkelien myyjä, joka kantaa tuoksuvia lämpimäisiään suurella peltitarjottimella.

Kukkahattuja ja silmänpilkettä

Kivipohjaisen pikku poukaman vesi on puhdasta ja kirkasta ja niin pitkälle matalaa, että uida voi turvallisin mielin. Meri kimaltaa ja penkki pinjan alla houkuttelee istumaan varjoisaan katveeseen jos uiminen ja auringonotto alkavat väsyttää.

Rantaa suosivat erityisesti vanhemmat ihmiset, mummot ja vaarit, joista joillakin on lapsenlapsia mukanaan.

On ilo nähdä heidän nauttivan elämästään. Naisten kirkkaanväriset rantanutut ja kukkakoristeiset uimahatut eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan ja miehillä on vielä pilkettä silmäkulmissa. Kreikkalainen ikääntyminen on itsetuntoista.

Vaikka Glyfada on pääosiltaan yhtä moderni kuin muutkin Ateenan rannikolla sijaitsevat kaupunginosat, sen molempien kalasatamien tavernat ovat mitä perinteisimmät. Pöytiä peittävät valkoiset liinat, keittiöstä tulvii oliiviöljyssä paistuvan kalan tuoksu ja isäntä on itse ottaa tulijat vastaan ystävällisesti hymyillen.

Päivän päätteeksi on mukava istua alas auringon ja suolaveden kuumottaessa iholla. Lautasella on tuoretta salaattia ja meren herkkuja rapeakuorisen leivän, sitruunan ja talon valkoviinin kera.

Edessä häämöttävä Eginan saari tummuu tummumistaan, sulaa mereen kiinni ja katoaa illan pimeyteen, jota kalastajapaattien lyhdyt pilkuttavat niin kuin ovat pilkuttaneet jo tuhansia vuosia.

Rannikolla vallitsee vielä elämänmeno, joka on yhtä peruskreikkalaista kuin tzatziki. Kuten rouva Elisavet sanoi, meri on osa kreikkalaisten sielunmaisemaa. Sen huomaa, kun kuuntelee heidän kansallissoitintaan bouzoukia. Helkähtelevät sävelkulut vaikuttavat saaneen innoituksensa auringon kilosta meren pinnalla.

Nauti paikallisväristä

  • Linja-auto kulkee rannikkoa pitkin lentokentän ja Pireuksen väliä noin puolen tunnin välein. Matka maksaa 5 euroa, taksi 30–40 euroa. Raitiovaunulipun saa reilulla eurolla pysäkkien automaateista. Sillä voi vaihtaa metroon tai kaupunkibussiin puolentoista tunnin ajan.
  • Edullisinta ja usein myös maukkainta ruokaa saa katukeittiöistä ja kansankuppiloista, joissa voi syödä vatsansa täyteen muutamalla eurolla. Kahvilaan istahtaessaan eteen tuodaan ensimmäisenä lasillinen raikasta vettä. Tuoksuva kreikkalainen kahvikupponen maksaa 2-3 euroa ja se tarjoillaan yleensä marmeladin palasen kera. Ravintoloissa varsinkin tuore kala on kallista. Tosin friteerattuja pikkukaloja saa lautasellisen noin kympillä.
  • Ateenan rannikolle järjestetään Suomesta joitain valmismatkoja, mutta sinne pääsee myös kätevästi omin päin. Hotelleja löytyy netistä, samoin lukuisia lentovaihtoehtoja. Hotellihuoneiden hinnat alkavat 35 eurosta.
  • Parasta matka-aikaa on huhti–kesäkuu ja syksy. Välimeressä voi mainiosti uida vielä lokakuussa.

Raitiovaunulla halki historian

Rannikolta Akropoliin juurelle matkaa kätevästi raitiovaunulla. Tunnelma on lupsakka kuin Savon junassa. Puhe porisee ja joskus joku hyväntuulinen pappous pistää kansanlauluksi.

Ruuhka-aikaan ihmisiä on kuin silakoita tynnyrissä, mutta mukava ilmapiiri säilyy. Kreikkalaiset ovat ystävällisiä suurkaupungissakin. Matkustajina on rannalla kävijöiden lisäksi ateenalaisia työmatkalaisia, häliseviä koululaisia, perheenemäntiä, eläkeläisiä, mahakkaita ortodoksipappeja mustissa kauhtanoissaan. Kun vaunu nytkähtää äkkinäisesti, kaikki huutavat ”oppaa!” aidossa Zorbaksen hengessä.

Komeiden ostoskeskusten lisäksi reitin varrella näkyy tyhjinä ammottavia liikehuoneistoja. Ne kertovat viime vuosien talousvaikeuksista.

Neo-alkuisilla nimillä nimetyissä kaupunginosissa näkyy kasarmimaisia rakennuksia. Niihin asutettiin vuonna 1923 Turkin kanssa sovitun väestönsiirron myötä saapuneita ulkokreikkalaisia siirtolaisia. Heidän kohtalonsa muistuttaa karjalaisten evakkojemme kohtaloa: taakse jääneitä pihapiirejä, menetettyjä koteja, kyyneleitä.

Kun lähestytään kaupungin keskustaa, puiston takana kohoaa Akropoliin siluetti, antiikin uljain muistomerkki. Ja kohta puiston keskellä erottuu rivi taivaita hipovia pylväitä muistona Olympoksen Zeuksen temppelistä.

Päätepysäkki on Syntagmalla, kaupungin keskusaukiolla. Se on Ateenan sydän, nykyajan agora, jolla ihmiset tapaavat ja juovat leppoisasti kahvia tai osoittavat mieltään, kun politiikka ärsyttää.

Lyhyen kävelymatkan päässä ovat vanhankaupungin torit ja Akropoliin sisäänkäynti. Metrolla voi hurauttaa Monastirákiin, missä Eridanos-joki lorisee vielä alkuperäisessä uomassaan syvällä metroaseman uumenissa.

Kiipeäminen Akropoliin huipulle kannattaa, menneisyys kietoo läsnäoloonsa, ja yli kaupungin merelle aukeavat maisemat huikaisevat.