Uljas antiikki, sen tiedämme. Mutta vain ratikkamatkan päässä Syntagma-aukiolta aukeaa meri, kreikkalaisten voimanlähde. 

Ateena on nojautunut mereen antiikin ajoista lähtien. Demokra­tian ja länsimaisen kulttuurin kehtona tunnettu kaupunkivaltio pönkitti olemassaoloaan hyvin varustetulla ja toimivalla laivastolla, josta riitti aluksia niin kaupankäyntiin kuin sotaankin.

Kerrotaan, että Ksantippa, filosofi Sokrateen sisupussi puoliso, pyydysti aikoinaan Pireuksen rantakallioiden koloista mustekaloja myydäkseen niitä ateenalaisille. Filosofi itse oli liian pihi tai boheemi huolehtiakseen vaimonsa ja poikansa elannosta.

Rouva Elisavet Bagagianni, kauniisti harmaantunut eläkkeellä oleva sosiaalityöntekijä, kertoo meren liittyvän myös nykypäivän kreikkalaisten elämänfilosofiaan.

– Meren kauneudesta saamme voimaa ja iloa, eikä se maksa mitään, hän kuvaa kreikkalaisten tapaa löytää lohtua taloustilanteensa kurimuksessa.

– Meri antaa meille perspektiiviä. Se näyttää ajan jatkumon, elämän kiertokulun, jossa kaiken muun voi menettää paitsi sen, mitä omaa sisällään. Onnettomuus, yhtä hyvin kuin onnikin, voi kohdata ketä tahansa, rouva Elisavet painottaa ateenalaisessa kahvilassa. Hän hakeutuu meren äärelle, kun tuntee olonsa lohduttomaksi.

Saroninlahden helminauha

Meren ääreltä Ateenan keskustaan on kuutisen kilometriä. Ennen tietä reunustivat maatilat, pellot ja hedelmätarhat, mutta kaupungin laajennettua pienet taajamat ja rannan kalastajakylät ovat sulautuneet yhteen ja muuttuneet kaupunginosiksi.

Ateenan Rivieralla hiekkarantoja riittää jokaiseen makuun. On nuorekkaita, musiikin täyttämiä trendirantoja baareineen, lapsiperheille sopivia hietikoita pomppulinnoineen ja äkkisyviä lahtia, joille aallot vyöryvät kuin villihevoset.

Useimmilla rannoilla on tarjolla maksullisia lepotuoleja ja päivänvarjoja, ja vartijat ja uimavahdit valvovat vierailijoiden turvallisuutta.

Verrattuna Kreetaan tai Rhodokseen ilmapiiri on hyvin paikallinen. Varsinkin viikonloppuisin ateenalaiset saapuvat rannoille koko perheen voimin.

"Onnettomuus, yhtä hyvin kuin onnikin, voi kohdata ketä tahansa,"

Pikkupiltit loiskivat muoviämpäreineen vesirajassa, vaarit opettavat lapsenlapsia pyydystämään taskurapuja aallonmurtajalta ja mummot istuvat kutimineen päivänvarjon alla.

Perheen äiti purkaa herkkuja kylmälaatikosta ja isä touhuaa kokoon retkipöytää. Saroninlahti hohtaa kauniin sinisenä ja saarien siluetit hymyilevät lasinkuulasta hymyään.

Oma lempipaikkani on Glyfada. Se on lähellä raitiovaunun kääntöasemaa Voulaa, joten sieltä kaupungin keskustaan lähtiessä saa lähes varmasti istumapaikan ikkunan vierestä.

Glyfadan hiekkarannoillakin on tilaa, varsinkin kahden kalasataman välissä olevassa pienessä poukamassa, josta pidän erityisesti. Se on suojaisa ja vaatimaton.

Rannan ainoa palvelu, alkeellisen suihkun ja pukukopin lisäksi, on paikalle aika ajoin ilmaantuva kotona leivottujen munkkirinkelien myyjä, joka kantaa tuoksuvia lämpimäisiään suurella peltitarjottimella.

Kukkahattuja ja silmänpilkettä

Kivipohjaisen pikku poukaman vesi on puhdasta ja kirkasta ja niin pitkälle matalaa, että uida voi turvallisin mielin. Meri kimaltaa ja penkki pinjan alla houkuttelee istumaan varjoisaan katveeseen jos uiminen ja auringonotto alkavat väsyttää.

Rantaa suosivat erityisesti vanhemmat ihmiset, mummot ja vaarit, joista joillakin on lapsenlapsia mukanaan.

On ilo nähdä heidän nauttivan elämästään. Naisten kirkkaanväriset rantanutut ja kukkakoristeiset uimahatut eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan ja miehillä on vielä pilkettä silmäkulmissa. Kreikkalainen ikääntyminen on itsetuntoista.

Vaikka Glyfada on pääosiltaan yhtä moderni kuin muutkin Ateenan rannikolla sijaitsevat kaupunginosat, sen molempien kalasatamien tavernat ovat mitä perinteisimmät. Pöytiä peittävät valkoiset liinat, keittiöstä tulvii oliiviöljyssä paistuvan kalan tuoksu ja isäntä on itse ottaa tulijat vastaan ystävällisesti hymyillen.

Päivän päätteeksi on mukava istua alas auringon ja suolaveden kuumottaessa iholla. Lautasella on tuoretta salaattia ja meren herkkuja rapeakuorisen leivän, sitruunan ja talon valkoviinin kera.

Edessä häämöttävä Eginan saari tummuu tummumistaan, sulaa mereen kiinni ja katoaa illan pimeyteen, jota kalastajapaattien lyhdyt pilkuttavat niin kuin ovat pilkuttaneet jo tuhansia vuosia.

Rannikolla vallitsee vielä elämänmeno, joka on yhtä peruskreikkalaista kuin tzatziki. Kuten rouva Elisavet sanoi, meri on osa kreikkalaisten sielunmaisemaa. Sen huomaa, kun kuuntelee heidän kansallissoitintaan bouzoukia. Helkähtelevät sävelkulut vaikuttavat saaneen innoituksensa auringon kilosta meren pinnalla.

Nauti paikallisväristä

  • Linja-auto kulkee rannikkoa pitkin lentokentän ja Pireuksen väliä noin puolen tunnin välein. Matka maksaa 5 euroa, taksi 30–40 euroa. Raitiovaunulipun saa reilulla eurolla pysäkkien automaateista. Sillä voi vaihtaa metroon tai kaupunkibussiin puolentoista tunnin ajan.
  • Edullisinta ja usein myös maukkainta ruokaa saa katukeittiöistä ja kansankuppiloista, joissa voi syödä vatsansa täyteen muutamalla eurolla. Kahvilaan istahtaessaan eteen tuodaan ensimmäisenä lasillinen raikasta vettä. Tuoksuva kreikkalainen kahvikupponen maksaa 2-3 euroa ja se tarjoillaan yleensä marmeladin palasen kera. Ravintoloissa varsinkin tuore kala on kallista. Tosin friteerattuja pikkukaloja saa lautasellisen noin kympillä.
  • Ateenan rannikolle järjestetään Suomesta joitain valmismatkoja, mutta sinne pääsee myös kätevästi omin päin. Hotelleja löytyy netistä, samoin lukuisia lentovaihtoehtoja. Hotellihuoneiden hinnat alkavat 35 eurosta.
  • Parasta matka-aikaa on huhti–kesäkuu ja syksy. Välimeressä voi mainiosti uida vielä lokakuussa.

Raitiovaunulla halki historian

Rannikolta Akropoliin juurelle matkaa kätevästi raitiovaunulla. Tunnelma on lupsakka kuin Savon junassa. Puhe porisee ja joskus joku hyväntuulinen pappous pistää kansanlauluksi.

Ruuhka-aikaan ihmisiä on kuin silakoita tynnyrissä, mutta mukava ilmapiiri säilyy. Kreikkalaiset ovat ystävällisiä suurkaupungissakin. Matkustajina on rannalla kävijöiden lisäksi ateenalaisia työmatkalaisia, häliseviä koululaisia, perheenemäntiä, eläkeläisiä, mahakkaita ortodoksipappeja mustissa kauhtanoissaan. Kun vaunu nytkähtää äkkinäisesti, kaikki huutavat ”oppaa!” aidossa Zorbaksen hengessä.

Komeiden ostoskeskusten lisäksi reitin varrella näkyy tyhjinä ammottavia liikehuoneistoja. Ne kertovat viime vuosien talousvaikeuksista.

Neo-alkuisilla nimillä nimetyissä kaupunginosissa näkyy kasarmimaisia rakennuksia. Niihin asutettiin vuonna 1923 Turkin kanssa sovitun väestönsiirron myötä saapuneita ulkokreikkalaisia siirtolaisia. Heidän kohtalonsa muistuttaa karjalaisten evakkojemme kohtaloa: taakse jääneitä pihapiirejä, menetettyjä koteja, kyyneleitä.

Kun lähestytään kaupungin keskustaa, puiston takana kohoaa Akropoliin siluetti, antiikin uljain muistomerkki. Ja kohta puiston keskellä erottuu rivi taivaita hipovia pylväitä muistona Olympoksen Zeuksen temppelistä.

Päätepysäkki on Syntagmalla, kaupungin keskusaukiolla. Se on Ateenan sydän, nykyajan agora, jolla ihmiset tapaavat ja juovat leppoisasti kahvia tai osoittavat mieltään, kun politiikka ärsyttää.

Lyhyen kävelymatkan päässä ovat vanhankaupungin torit ja Akropoliin sisäänkäynti. Metrolla voi hurauttaa Monastirákiin, missä Eridanos-joki lorisee vielä alkuperäisessä uomassaan syvällä metroaseman uumenissa.

Kiipeäminen Akropoliin huipulle kannattaa, menneisyys kietoo läsnäoloonsa, ja yli kaupungin merelle aukeavat maisemat huikaisevat.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.