Vielä muutama vuosi sitten Marsa Alamin kalastajakylä vietti hiljaiseloa. Nyt se on nopeasti kasvava lomakeidas.

Istumme jeepin takaosassa ja pitelemme penkistä kiinni kaksin käsin. Auto pomppii monttuisella väylällä. Ikkunasta näkyy vuoristoista, kuivaa erämaata. Vierellämme kiihdyttelee pari pölypilveä. Ne ovat seurueemme kaksi muuta jeeppiä, joiden kanssa kuskimme kisaa paremmuudesta. Kuka löytää nopeimmin määränpäähän?

Teitä ei ole, vaan jokainen valitsee reittinsä itse. Ajamme Arabian aavikolla, joka harhauttavasta nimestään huolimatta sijaitsee Afrikassa, Egyptin itäosassa, Suezinlahden, Punaisenmeren ja Niilin välissä. Se kattaa melkein neljäsosan Egyptin pinta-alasta.

Vauhti ja kuoppainen ajoväylä eivät tunnu kuskia häiritsevän, mutta meitä meno välillä hirvittää. Vaikkapa silloin, kun kuljettaja avaa vauhdissa oven ja tutkailee takarenkaan kuntoa puoliksi auton ulkopuolella roikkuen.
Suuren akasiapuun juurella astun tutisevin jaloin ulos autosta. Puun vehreä latvus kurottaa kohti etelää, ja paksut oksat kestävät myös kiipeilyn. Beduiinit saattoivat käyttää akasiapuita hyväkseen etsiessään sopivaa kylän paikkaa.

Puiden avulla pystyy päättelemään vallitsevan tuulensuunnan ja alueen vesivarannot.

Veden etsimiseen beduiinit käyttivät oppaamme mukaan myös kameleita. Janoinen eläin lähetettiin autiomaahan, ja kohdasta mihin se asettui, löytyi todennäköisimmin vettä. Kameli pystyy haistamaan veden metrien syvyydestä.

Autiomaassa on oppaamme mukaan nyt harvinaisen vehreää. Kuulemma kuukausia sitten satoi viikon yhtäjaksoisesti. Erityisen vehreäksi en silti maisemaa kuvailisi: siellä täällä näkyy vain jokunen aavikkoruohomätäs.

Beduiinit saattoivat käyttää akasiapuita hyväkseen etsiessään sopivaa kylän paikkaa.

Ryhmyinen reissumme jatkuu. Puolen tunnin kokovartalohieronnan jälkeen kuski parkkeeraa jeepin jyrkänteen reunalle. Poistumme vilkkaasti takaovesta ja lähdemme tarpomaan ylös läheistä rinnettä.

Nyrkinkokoiset kivet ja sora vierivät jalkojen alla, mutta pääsemme lopulta huipulle. Vuoristoinen aavikko jatkuu silmänkantamattomiin. Graniitti on värjännyt punaraidalliseksi osan harmaanruskeista vuorista.

Punaiset mönkijät odottelevat meitä beduiini-kylän laidalla sievästi jonossa. Ennen kuin lähdemme liikkeelle, oppaat kietovat kasvoillemme pölyltä suojaavat huivit.

Kypärä päässä istun lopulta nelipyöräisen menopelin päällä ja puristan ohjaustankoa rystyset valkoisena. Olen viimeinen lähtijä. Hiekka pöllähtää, kun kaasuttelen pölypilven perään. Yritän ajaa muita kiinni, mutta välimatka tuntuu vain kasvavan.

Lopulta saan kiinni letkasta pudonneen ruotsalaisrouvan, jonka kanssa ajelemme kohti tuntematonta.

Yhtäkkiä edellä ajavista ei ole enää mitään havaintoa: ei moottoreiden pärinää, ei renkaiden jälkiä, ei pölypilven hattaraakaan. Maisema näyttää kaikkialla aivan samanlaiselta.

Onneksi perässämme köröttelee uskollinen oppaamme.

Kasvoille sidottu huivi on tärkeä suojavaruste mönkijäsafarilla.

Kamelin ratsaille

Pehmeäturpaiset kamelit makoilevat ystävällisen oloisina maassa, vaikka yksi niistä vähän murahteleekin.

En tiennytkään, että kamelit murisevat.

Kamelini vaikuttaa säyseältä, kun kapuan sen kyttyrän päälle kyhättyyn satulaan. Juuri kun olen asettumassa siihen mukavasti, kameli nostaa takapäänsä ylös. Jollen olisi pidellyt kiinni satulan suuresta puunupista, olisin lentänyt kuperkeikkaa kamelin kaulan yli maahan.

Kamelin kohotettua etupäänsä vaara on ohi, mutta yli kahden metrin korkeudessa keikkuminen tuntuu huimalta. Ratsastus on erilaista kuin hevosella, sillä kameli liikuttaa molempia saman puolen jalkoja yhtäaikaa.

Keinuvasta liikkeestä alkaa nopeasti nauttia, eikä ratsastusretken toivoisi ikinä päättyvän. Lopun jännitysnäytelmä on kuitenkin edessä, mutta enää minua ei yllätetä. Nojaudun taaksepäin kamelin koukistaessa etujalkansa. Samassa takapääkin laskeutuu, ja pääsen maan kamaralle.

Taputtelen kamelia kiitokseksi.

Kameliratsastusta on tarjolla myös useilla uimarannoilla. Siellä kamelit on yleensä puettu värikkäisiin pääkoristeisiin. Kirjavien satulahuopien kätköistä löytyy jalustin. Se helpottaa selkään kapuamista, ei niinkään itse ratsastusta, sillä jalustimia on yleensä vain yksi.

Pöytä täynnä herkkuja

Beduiinikylässä meille tarjotaan teetä. Egyptiläinen tee on erittäin makeaa, yleensä mustaa, ja se tarjoillaan laseista. Kylä saa nykyisin elantonsa matkailusta. Sieltä löytyvät jopa uudenuutukaiset vesiklosetit. Silti vierailulla saa käsityksen beduiinielämän ankaruudesta.

Naiset paistavat leipää taivasalla tasaisen kiven päällä. Saamme maistiaisia. Taikinaan ei kuulemma käytetä kuin maissijauhoa, vettä ja suolaa.

Leirin eläinsuojassa kirjavat vuohet ja kilit tervehtivät meitä uteliaina. Ulkona tepastelee muutama ruskea kana, ja kauempana aitauksessa kirmaa valkoinen hevonen varsoineen.

Kun aurinko alkaa käydä mailleen, kiipeämme vuorenrinteelle nähdäksemme illan viimeiset säteet. Maisema värittyy punaisen ja sinisen tummeneviin sävyihin.

Illallisemme on katettu, ja tähdet syttyvät taivaalle. Pitkä pöytä notkuu herkkuja: pitaleipää, falafelpyöryköitä, marinoitua fetajuustoa eli domiatia, hummusta, tahinitahnaa ja kofta-lihapullia.

Istuudumme matalien pöytien ääreen asetetuille tyynyille ja nautimme illallisen tähtitaivaan alla tannoura-tanssia katsellen ja välillä itsekin tanssien.

Illan päätteeksi kurkistamme kaukoputkeen, jonka läpi saamme ihailla Jupiter-planeettaa kuineen.

Snorklaajan paratiisi

Marssimme kelluntaliiveihin ja räpylöihin pukeutuneena kohti Punaisenmeren aaltoja. Kastaudun lämpöiseen veteen ja testaan snorkkelia hieman epävarmana. Hengittäminen putken läpi on kuitenkin yllättävän helppoa. Tarkoituksemme on nähdä kilpikonnia, mutta ensikertalaiselle jo muutama kirjava kala kristallinkirkkaassa vedessä on elämys.

Maistiaisia merenalaisesta maailmasta olimme saaneet jo Port Ghalibin lasipohjaveneretkellä. Veneen suurista ikkunoista näkyi hienoja koralleja, eksoottisia kaloja ja jättiläiskilpikonnia. Nelimetrisen dugongin eli merilehmän näkeminen sai koko venekunnan sekaisin.

Vasta snorklatessa näkymät kuitenkin tulevat todeksi, kun itse polskii värikkäiden kalojen keskellä.

Abu Dababin upealla valkoisella rantahietikolla on mukava viettää loppupäivä löhöillen. Pehmustetut auringonottoalustat houkuttelevat lämpöön lepäilemään. Palmunlehvät suojaavat paahtavimmilta säteiltä.

Oppaamme yllyttää meitä testaamaan snorklausta myös hotellimme rannalla, johon on rakennettu pitkä laituri yli koralliriutan. Opas hehkuttaa, että laiturin päässä on enemmän nähtävää kuin Abu Dababin matalassa vedessä.

Se täytyy kokea. Laiturin päässä vesi on lämmintä, kirkasta ja hyvin suolaista. Painan maskin veteen, ja hiekkaisen merenpohjan sijasta näen lukuisia värikkäitä eksoottisia kaloja uiskentelemassa useassa eri syvyydessä. Papukaijakaloja, sateenkaarikaloja ja ties mitä.

Innosta puhkuen käännän katseeni kohti rantaa, missä kimmeltää kirjava koralliriutta lainehtivine kasveineen.

Kiitän mielessäni opasta loistavasta vinkistä.

Kirkkaat vedet, koralliriutat, hiekka ja palmut tekevät Marsa Alamin rannikosta Hurghadan tai Sharm el-Sheikin veroisen kohteen. Se sopii niin surffaajalle, sukeltajalle kuin auringonpalvojallekin. Hotellit ovat hyvätasoisia, ja niissä on runsaasti palveluita.

Hotellimme sijaitsi lahdenpoukamassa Coraya Bayn loma-alueella. Rikkumattoman rauhan katkaisivat vain ohjaajat, jotka maanittelivat turisteja ylös aurinkotuoleista joogaan ja vesijumppaan. Löhöilyn lomassa
sykettä saattoi kohottaa pelaamalla rantalentopalloa tai tennistä ja rehkimällä kuntosalilla.

Kunnon rentoutumista tarjosi aikuisten spa, jossa saattoi lillua porealtaassa ja nauttia hieronnasta. Samaan aikaan perheen pienimmät voivat osallistua ohjattuihin lastenkerhoihin. Läheisen vesipuiston liukumäet tarjosivat huimaa kyytiä kaikenikäisille.

 Plussat

+ Hotellit ovat noin 10 minuutin ajomatkan päässä Marsa Alamin kansainväliseltä lentokentältä.
+ Varma aurinko ja lämmin merivesi.
+ Hyvä ruoka.
+ Rauhallinen lomaparatiisi.

 Miinukset

– Tinkiminen ja kaupankäyntikulttuuri.
– Iltaelämä olematon hotellin ulkopuolella.
– Vatsataudin riski on suuri.

Hyvä tietää 

  • Ota mukaan käsi-desi ja käytä sitä. Setelit ovat pahimpia tartunnanlähteitä.
  • 25 dollarin viisumi maksetaan saavuttaessa kentällä. Sen voi maksaa myös euroilla.
  • Talvella sama aika kuin Suomessa, kesällä –1 tunti.
  • Osta tuliaisiksi mausteita, teetä, alabasteria, asusteita.
  • Hintoja: Puolentoista litran vesipullo kaupassa 0,70 €. Iso olut ravintolassa noin 3 €. Lounas 4,50 €.
  • www.marsaalam.com
Mökin muori
Seuraa 
Liittynyt8.5.2014

Hurghadan haastaja Egyptissä

Eksyy vähän aiheesta mutta matkailua kuitenkin. Juurikin nuo perhemajoitukset ovat monastikin sitä parhautta. Varsinkin Irlannissa Bed and breakfast majoituksissa saa bonuksena kiehtovia kertomuksia taruista ja uskomuksista. Niitä ei voi lukea matkaoppaista eikä niitä löydy netistä, niiden kautta maa avautuu uudesta näkökulmasta.
Lue kommentti
Mökin muori
Seuraa 
Liittynyt8.5.2014

Hurghadan haastaja Egyptissä

Kiitos mutta ei kiitos! Nämä Punaisen meren rannoille sijoittuvat Egyptin lomakohteet eivät minua kiinnosta. Niissä ei ole mitään aitoa eikä alkuperäistä, kaikki on rakennettu vain turisteja ja rantalomaa ajatellen. Aikoinaan Sharm el Sheik oli hyvä tukikohta Siinain retkille mutta nykytilanteen vuoksi sieltä ei enää järjesteitä retkiä Pyhän Katariinan luostariin. Sukeltajillehan Punaisen meren kohteet ovat kuitenkin varsinainen paratiisi.
Lue kommentti

Mitä, jos passi katoaa loman viimeisenä iltana? Nauti, neuvoo passinsa kadottanut toimittaja.

Toimittaja Olli-Pekka Komonen, 37:

Lennon lähtöön pari tuntia, passi puuttuu 

Kotiinpaluuta edeltävänä iltana huomasin kauhukseni, että passini oli jäänyt reissun ensimmäiseen hotelliin. Kyseinen Marriot-hotelli sijaitsee lähellä San Franciscon lentokenttää, joten en hätääntynyt. Ehtisin hyvin ajaa hotellin kautta ennen paluumatkaa ja hakea huoneen tallelokeroon jääneen passin.

Soitin hotellille ja kyselin passini perään. Sitä ei kuulemma ollut löytynyt, ja kun yritin tiedustella vielä sunnuntaiaamuna toisen kerran asiasta, hotellista väitettiin, etten siellä koskaan ollut vieraana ollutkaan!

Lennon lähtöön oli enää joitakin tunteja, joten pieni paniikki alkoi nousta pintaan. Selvitin netistä, miten tilanteessa pitäisi toimia. Lähimmästä Suomen pääkonsulaatista Los Angelesista onneksi vastattiin sähköpostiin pyhäpäivästä huolimatta.

Soitin lentoyhtiöön ja sain lykättyä paluulentoni torstaille. Varasin netistä bussilipun San Franciscosta Los Angelesiin, pakkasin tavarani ja hyppäsin bussiin. Matkalla varasin Airbnb:n kautta majoituksen mahdollisimman läheltä konsulaattia siltä varalta, että asiaa pitäisi käydä selvittelemässä useampana päivänä.

Tiistaina pääsin heti aamusta konsulaattiin anomaan passia. Homma hoitui käden käänteessä, ja samassa yhteydessä selvisi, että pääkonsulin luona olisi illalla Kaliforniassa asuvien suomalaisten illanvietto. Pääsin mukaan.

Tutustuin uusiin ihmisiin ja solmin yhteyksiä. Seuraavana päivänä päädyin suomalaisen Hollywood-näyttelijättären kanssa kahville - ja törmäsimme kaiken päälle suosikkinäyttelijääni Seth Rogeniin keskellä katua!

Alkupaniikin jälkeen passin hukkaamisesta seurasi lopulta pelkkää hyvää.


Olli-Pekan vinkit passin katoamiseen

  1. Älä hätäänny. Vaikka passin katoaminen on ikävää, se on kuitenkin vain passi. Uuden saa rahalla. Et ole hengenvaarassa tai syyttömänä vankilassa. Kukaan suomalainen ei tiettävästi ole vielä joutunut jäämään pysyvästi ulkomaille. Vaikka tilanne on sinulle uusi, suurlähetystölle passien tekeminen on rutiinia.
  2. Nauti. Olet luultavasti maassa, johon olet halunnut matkustaa. Nyt saat kenties vain viettää siellä lisää aikaa. Et voi tilanteelle mitään, joten ajattele, että sait loman jatkeen.
  3. Huomioi kulut. Passin hankkimisesta tulee äkkiä satojen eurojen kulut. Varmista, että luottokortin luottoraja ei ylity. Tarvittaessa maksa kiireesti luottokorttilaskua nettipankissa pienemmäksi tai pyydä pankkia korottamaan luottorajaa.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaoppaan numerossa 6/2016.

Israelin Eilatissa saman loman aikana pääsee nauttimaan taivaan, meren, autiomaan ja vuorten ihmeistä.

Pieni, vihertäväsiipinen tiltaltti näyttää heiveröiseltä lintutieteilijä Noam Weissin kourassa. Silti se tapittaa tyynesti isoa miestä.

Weiss silittää linnun höyhenpeitettä ja tarkistaa sen jalassa olevan renkaan tiedot. Sitten hän puhaltaa linnun vatsahöyheniin.

– Näetkö tuon kolon vatsassa? Linnun täytyy syödä niin paljon, että kolo täyttyy, jotta se jaksaa lentää. Se on lähtenyt kenties Suomesta ja ylittänyt jo Euroopan ja lentää vielä yli tuhannen kilometrin matkan yli Saharan autiomaan, Weiss selventää.

Hän kertoo, että tiltaltti on tämän vuoden poikanen. Ihmettelen ääneen, miten tuollainen pieni untuvikko tietää, että nyt sen pitää syödä vatsa täyteen ennen seuraavaa lentoa. Entä mistä se tietää, minne lentää?

Asiantuntija naurahtaa, että sitä hekin yrittävät selvittää. Kukaan ei opeta poikasia eikä näytä niille reittiä. Nuoret linnut lentävät omissa ryhmissään, vanhemmat omissaan.

Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.
Hyvinkin kevyt lintu voi lentää tuhansia kilometrejä.

Olemme parin kilometrin päässä Eilatin keskustasta sijaitsevassa lintupuistossa, joka täyttyy lintubongareista varsinkin lintujen muuttoaikaan maalis-huhtikuussa ja loka-marraskuussa.

– Meillä on paljon vakiokävijöitä. Eräs suomalainen on käynyt täällä kahdesti vuodessa jo 20 vuoden ajan. Ja toinen lintuharrastaja odottaa pääsevänsä eläkkeelle tuomarin työstään, jotta voi muuttaa talvehtimaan Eilatiin ja keskittyä lintujen tutkimiseen, Weiss kertoo.

Samalla hän poimii lintuaseman kirjahyllystä käteensä suomenkielisen lintuoppaan.

Matkantekoa lepoasennossa

Muuttolinnut valitsevat etapikseen Eilatin, sillä sen sijainti on ihanteellinen. Linnut, jotka pisimmillään muuttavat jopa 25 000 kilometrin matkan, tarvitsevat ruokailupaikkoja lentomatkan varrella.

Osa niistä käyttää hyväkseen mantereen päällä syntyviä otollisia ilmavirtauksia. Ne vain levittävät siipensä niin sanotusti lepoasentoon.

Lintupuistosta voi nauttia, vaikkei olisi intohimoinen lintuharrastaja. Täällä jokainen aiheesta kiinnostunut saa halutessaan opastusta. Kiikarit voi vuokrata, ja puiston työntekijät antavat mielellään vinkkejä siitä, mitä lajeja löytää mistäkin osasta puistoa.

Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.
Eilatin lintupuiston johtaja, ornitologi Noam Weiss näyttää, mihin aloittelijan kannattaa katsoa kaukoputkella.

Puisto ja sen tekojärveä kiertävä polku sopivat koko perheelle. Kuka tahansa pääsee seuraamaan rengastuspuuhia ja lintujen tarkastuksia puiston lintuasemalle.

Kun tiltaltti on tutkittu, Weiss siirtää sen varovasti kämmelleni. Saan laskea sen vapaaksi.

Silitän pehmeää untuvaa. Lintunen avaa siipensä, ja toivotan sille turvallista matkaa.

Maalaus löytyi sattumalta

Vuoret hehkuvat punaisina kaikkialla, minne vain katson. Alun perin satamakaupungiksi perustettu Eilat sijaitsee aavikolla, joten autiomaan maisemat kannattaa tutkia.

Hiekkaerämaa kätkee monenlaisia salaisuuksia. Sen on huomannut jeeppikuskimme Alfonso Nussbaumer, joka on opastanut ryhmiä Eilatin alueella jo vuodesta 1961.

– Ensimmäisen seinämaalauksen löysin jo 1960-luvulla, ja 1970-luvulla sattui hauska tapaus. Olin opastamassa fransiskaaniryhmää ja selitin, että seinämaalauksia pitäisi etsiä paljon ylempää kuin siitä, mihin katseemme yleensä ensimmäiseksi osuu.

Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.
Kamelisafarilla voi tutkia autiomaata rennosti.

Hän kertoo osoittaneensa lähintä seinää havainnollistaakseen sanomaansa ja yhtäkkiä huomanneensa siinä maalauksen. Tarkempi tutkiminen osoitti sen olevan noin 3200 vuoden takaa.

– Opastamani ryhmä ei uskonut, etten tiennyt maalauksesta etukäteen. Vielä samana päivänä arkeologit tulivat tutkimaan teosta, samoin televisiokamerat.

Nyt farao Ramses III:n seinämaalaus on yksi Timnan tärkeimpiä nähtävyyksiä.

Kun Alfonso Nussbauer kävi Sveitsistä Eilatissa ensimmäisen kerran, hän päätti heti jäädä.

– Löysin Eilatista auringon, meren, autiomaan ja vaimoni. Nappasin hänet ilmasta, Nussbaumer vitsailee.

Vaimo työskenteli aikoinaan paikallisen lentoyhtiö Arkian lentoemäntänä.

Paria yhdisti muun muassa rakkaus vedenalaiseen maailmaan, ja heidät jopa vihittiin avioliittoon veden alla.

Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.
Timnan kalliomuodostelmat ovat kuin taidetta.

Alfonso Nussbaumer kertoo tarinoita Aravan aavikon eläimistä ja kasveista sekä siitä, miten ne selviävät karuissa olosuhteissa.

Harvinaisen jouhihietakyyhkyn kohdalla hän pysäyttää maastoauton ja kertoo, että kyyhky voi kantaa vettä sulissaan jopa 30-40 kilometrin matkan.

Akasia tarjoaa varjoa auringon paahteelta. Se levittää juurensa sivusuuntaan, jotta se pysyisi pystyssä hiekkamyrskyissä, ja lisäksi alaspäin, jotta se löytäisi vettä. Juuri voi kurkottaa jopa 60 metrin syvyyteen. Puu voi selvitä ilman vettä jopa kymmenen vuotta.

Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.
Pienikin vesimäärä saa autiomaan kasvit kukkaan.

Seudulla ei ole satanut kunnolla 13 vuoteen, ja Alfonso Nussbaumer osoittaa kovaonnista kasvia, jonka kuivuusjakso on tappanut.

– Kun ajelen täällä, kaadan usein kanisterillisen vettä jonkin puun juurelle. Mutta puita on paljon, on mahdotonta auttaa niitä kaikkia.

Edomilaiset löysivät Timnan laakson kupariesiintymät jo 500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Tosin on arvioitu, että Israelin kuningas Salomo olisi kartuttanut laaksossa rikkauksiaan jo kauan ennen sitä. Siksi arkeologi Nelson Glueck nimesi hienon luonnonmuodostelman Salomon pilareiksi, ja se onkin Timnan kuuluisin maamerkki.

Nemoa etsimässä

Merenpinnan alle oppaakseni lähtee sukelluskouluttaja Osku Puukila. Hän on entinen helsinkiläinen palomies ja pintasukeltaja, joka on asunut ja sukeltanut Eilatissa jo 35 vuoden ajan. Yli 30 000 sukellustunnin jälkeen ei ole montakaan korallia tai kalalajia, joita Osku ei tuntisi.

Puolen tunnin teoriaosuuden jälkeen olen valmis hyppäämään veteen. Saan happisäiliöt selkääni.

Testaamme vielä käsimerkit myös veden alla, ja liu'un korallien sekaan. Osku sukeltaa edelläni ja kyselee käsimerkein, onko kaikki kunnossa. Hän osoittaa värikästä vuokkokalaa, joka on lajina tuttu animaatioelokuvasta Nemoa etsimässä.

Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.
Eilatin seudulla on useita päiväretkille sopivia kohteita. Punainen kanjoni vaatii rohkeutta, sillä reitti kulkee välillä tikkailla.

On vaikea päättää, mitä seuraisi: kalaparven tanssia vai suuren rauskun lepatusta.

Meren äänimaailma on jännittävä. Hiljaisuuden rikkovat pienet pulputukset, rahinat ja loiskeet.

Vaikka ihmisen ja teollisuuden jäljet näkyvät meressäkin ja osa koralleista on kuollut, kaunista katseltavaa on niin paljon, että Osku kertoo sukeltavansa itse aina, kun se vain on mahdollista. Hän on kuvannut satoja tunteja Punaisenmeren kaloja sekä Israelin että Egyptin puolella.

Ilta tummuu, on aika vaihtaa märkäpuku vaatteisiin. Osku Puukila istuu vakiopöytäänsä Barbeach-ravintolassa ja pyytää tarjoilijalta annoksen, jota ei mainita listalla, Osku Specialin. Iso vati kannetaan pöytään, simpukkapataa riittää monelle.

Kolmen kaveruksen kasvitiedettä

Reilun kilometrin päässä Eilatista pohjoiseen pääsee kasvitieteelliseen puutarhaan. Autiomaassa kasvaa muutakin kuin kaktuksia.

Kaikki lähti kolmen ystävyksen Yoram Nadelin, Eyal Arnanin ja Ratzon Cohenin hullusta ideasta saada autiomaa kukkimaan. Ja niin tapahtui: vehreät palmut, apinanleipäpuut ja passionhedelmäpuut kukoistavat.

– Olimme harrastelijapuutarhureita, eikä meillä ollut mitään teoreettista tietoa. Kukaan ei uskonut ideaamme, muttei se meitä haitannut, Ratzon Cohen sanoo.

Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.
Ratzon Cohen opastaa kasvitieteelliseen puutarhaan.

Kaverukset kokeilivat kaikkea, oppivat kantapään kautta ja istuttivat kasveja eri korkeuksille.

Nykyisin biologian opiskelijat tulevat puutarhaan harjoitteluun ja tekemään tutkimuksia.

– Totutimme kasvit pikku hiljaa suolaiseen veteen. Ne, jotka selvisivät, selviävät mistä vain.

Kibbutsin kotimaa

Moni muistaa Israelista kibbutsit, jonne nuoret lähtivät aikoinaan poimimaan appelsiineja. Suomalaiset olivat ensimmäisiä vapaaehtoistyöntekijöitä 1960-luvun kibbutseilla. Vapaaehtoisia on ollut arviolta 400 000, joista suomalaisia noin 15 000.

Nykyään kibbutseja on noin 250. Sana kibbutz tarkoittaa ryhmää, ja alun perin kibbutsit olivat yhteisomistukseen perustuvia maatalousyhteisöjä. Niissä syötiin isossa ruokasalissa, lapset asuivat erikseen ja johtokunta saattoi päättää jopa lapsen nimen.

Nykyään monet kibbutsit on yksityistetty ja jäsenet voivat työskennellä joko kibbutsissa tai sen ulkopuolella.

Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.
Valkobeisa elää laumassa. Se hävisi luonnosta 1972, mutta pelastettiin sukupuutolta.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 5/2016.