Monissa Lapin kylissä kirjastoauto on ainoa tarjolla oleva palvelu, jota odotetaan jopa kahvien kanssa. Eikä kylän tarvitse olla kovin suuri. Yksikin piha kelpaa.
Monissa Lapin kylissä kirjastoauto on ainoa tarjolla oleva palvelu, jota odotetaan jopa kahvien kanssa. Eikä kylän tarvitse olla kovin suuri. Yksikin piha kelpaa.
– Ei varmaankaan monelta työpaikalta ole näin hienoja maisemia, Oula Kotakorva hymähtää.
– Ei varmaankaan monelta työpaikalta ole näin hienoja maisemia, Oula Kotakorva hymähtää.
Autosta voi lainata aineistoa suomeksi, norjaksi, ruotsiksi ja saameksi.
Autosta voi lainata aineistoa suomeksi, norjaksi, ruotsiksi ja saameksi.
Perdita Fellman vuorottelee kirjastoautossa kollegansa kanssa.
Perdita Fellman vuorottelee kirjastoautossa kollegansa kanssa.

Muoniolaiset Oula ja Perdita kuljettavat kirjastokirjoja Suomen pohjoisimpiin kolkkiin. Mitä siellä luetaan ja paljonko pitkillä matkoilla riittää lainaajia?

Oula Kotakorva on kuljettanut vuodesta 1979 kirjastoautoa pitkin pohjoisinta Suomea, Muoniosta käsivarteen ja takaisin, välillä Ruotsin ja ylemmäs Norjan puolelle kaarrellen.

– Se tekee 1 200 000 kilometriä, noin 60 kilometrin keskinopeudella. Ja jos olisin ajanut yhtä mittaa, olisin ajanut kymmenen vuotta, Oula laskee.

Hän pitää tilastoista, ne antavat työlle perspektiiviä. Vähän samoin kuin yllättäen tienmutkista pilkahtelevat tunturilaet tuovat vaihtelua pohjoiseen maisemaan, johon Oula myöntää kiintyneensä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Kävin nuorena kokeilemassa työelämää Helsingissä. Kaksi kuukautta riitti, sitten palasin, hän nauraa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Asiakkaita etsimään

Tänään Oulan ohjaama kirjastoauto halkoo sadetta Muoniosta Kaaresuvantoon. Mukana matkalla on kirjastonhoitaja Perdita Fellman ja suurin piirtein 3500 nidettä.

"Tämä ei ole sitten vilkkaimpia reittejämme, Perdita varoittelee, kun kaarramme kirjaston pihalta matkaan."

Viimeksi talvella reitiltä jäi pois yksi pysäkki. Sen ainoa asiakas kun nukkui pois. Hänen luonaan Perditalla ja Oulalla oli tapana käydä kahvilla.

– Näin haja-asutusalueella kun kuljetaan, niin korkeintaan pariakymmentä ihmistä palvelemme päivän aikana, Perdita veikkaa.

Katsomme reitin yhdessä läpi. Kilometreissä matka ei ole mahdoton.

– Omat eväät pitää ottaa aina mukaan, täällä ei juuri huoltoasemia tai ruokapaikkoja ole näköpiirissä, Perdita hymähtää.

Kauden tuoma ihmiskato

– Kenenkäs tyttö sinä oletkaan? Oula huikkaa heti ensimmäisellä pysäkillä muoniolaispäiväkodin uudelle lastentarhanopettajalle, joka näyttää hänestä jotenkin tutulta.

Selviää, että Heli Keskitalo on Vuontisjärven tyttöjä, mutta on palannut monen pääkaupunkivuoden jälkeen juuri takaisin. Oula muistaa Helin vanhemmat ja kehuu Vuontisjärven kylähenkeä. Siellä saadaan paljon talkoilla aikaan.

Helin ympärillä kourallinen päiväkotilapsia huojuu kumisaappaissaan kuvakirjatelineen äärellä ja etsii lainattavaa. Turistisesongin päättyminen näkyy päiväkodin arjessa; osa lapsista lomailee ja osa lähtenyt kesäkaudeksi vanhempien töiden perässä etelämmäksi.

Päiväkodin jälkeen Muonio jää taakse, kun jatkamme pohjoisemmaksi.

Korkean auton kyydistä huomaa, kuinka puut alkavat käydä hiljalleen yhä matalammiksi ja asutus harventua lähes olemattomiin. Parinkymmenen kilometrin jälkeen pysähdymme tien varteen. Yhtään taloa ei häämötä näköpiirissä. Eikä asiakasta.

– Täytyy vähän odotella. Kyllä täälläkin on asiakkaita, Oula huikkaa.

Hetken päästä tieltä erottuu hiljalleen suureneva täplä. Uskollinen asiakas pyöräilee sadesumun keskeltä kuin tyhjyydestä. Autoon päästyään hän tosin hoksaa, että palautuskirjat ovat unohtuneet kotiin. Hän kääntää empimättä pyöränsä ja ajaa takaisin hakemaan ne, vaikka laina-aikaakin olisi voinut jatkaa. Onneksi ei ole kiire. Odotamme autossa kahvia hörppien, kaatosateen kumistessa rauhoittavasti kattoon.

Erälehtiä kotipihaan

Kun ahkera pyöräilijä on saanut palautettua kirjansa, lainattua uudet ja sukellettua takaisin sateeseen, jatkamme matkaa.

Kuuset alkavat hävitä maisemasta, kun käännymme päätieltä kapeammalle tielle, kohti Kultimaa. Sadesäässä on se hyvä puoli, ettei kiemurteleva hiekkatie ainakaan pölise.

– Tämä on kuitenkin hyvä tie, vaikka ei olekaan asvaltoitu, Oula toteaa. Ja hyvä, että on ylipäätään tie. Ne eivät ole olleet Lapissa Oulankaan elämän aikana itsestään selvyyksiä.

– Olin alakouluikäinen, kun meidän kylään Torassieppiin tehtiin tie. Ensimmäisen kansakouluvuoden asuin koulun asuntolassa, sillä kotiin oli vaikea päästä, Oula kertoo.

Sähköjä odoteltiin vielä pidempään, ne tulivat vasta vuonna 1972, kun Oula oli jo 19.

Hiekkatien päässä odottaa Kultima, muutaman poromiehen perheineen asuttama kylä. Ja yhden poronaisen. Kolmikymppinen Berit Siilasjoki käy yleensä joka kerta kirjastoautolla. Nyt kaatosateen keskeltä maisemasta ei erotu ketään, ainoastaan vaitonaisena seisoskelevia poroja suurissa aitauksista. Hetken odottelun jälkeen Oula päättää parkkeerata auton suoraan Beritin ja tämän äidin pihaan. Pian Beritin iloiset kasvot kurkistavat auton ovesta. Hän on juuri palannut kaupalta Muoniosta.

Berit kerää lainapinoon lukuromaanin ja kasan Ase ja Erä -lehtiä. Nyt ei kuitenkaan ole metsästysaika, vaan viime päivät ovat naisella kuluneet poronvasojen korvien leikkauksessa. Poroista riittää Oulan kanssa rupateltavaa, sillä myös hänellä on poroja kotitalossa, tosin lähinnä omiksi tarpeiksi.

– Nämä ihmiset ovat käytännöllistä väkeä, ja se näkyy lainattavassa aineistossa, Perdita kertoo.

Sota-, erä- ja käsityökirjat ovat suosittuja ja paikallishistoriikit. Niillä reiteillä kun auto kaartaa Norjan puolelle, asetellaan alahyllyille norjankielisiä kirjoja. Myös saamelaiskirjat ovat Norjassa kysyttyjä. Ja Snöskoter-lehti.

– Muuten täällä kysellään uutuuksia, ihan niin kuin muuallakin, Perdita toteaa. Ja erityisesti suuren yleisön romaaneja, Hirvisaarta, Finlandia-voittajia ja pohjoismaisia dekkaristeja.

– Nyt juuri on ilmestynyt enontekiöläisen Elsa Vuontisjärven uusin romaani Pannajulistus. Sitä kovasti kysellään, kun hän kirjoittaa tarinansa aina näihin maisemiin.

Enemmän kuin lainakirjoja

Viime syksystä lähtien on ollut joka reitillä yksi kirja kysynnässä ylitse muiden. Se on oululaisen Pauliina Rauhalan viime syksyn esikoisromaani Taivaslaulu.

Kirja käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta, joka näkyy edelleen vahvasti lappilaisessa arjessa. Ja myös kirjastoautossa.

– Kyllä uskonto puhututtaa täällä kaikkia. Ruotsissa ehkä vielä enemmän, Perdita arvelee.

Nykyään ei Ruotsissa tosin taivalleta enää entisaikojen malliin, sillä Kiirunan kunta lopetti rahoitukseen osallistumisen jokin aika sitten. Raja kiemurtelee silti pitkin matkaa viereisessä Muonionjoessa, jonka pohjoisin ylityspaikka löytyy Kaaresuvannosta, kirjastoauton tämän päivän viimeiseltä pysähdyspaikalta.

Suurin piirtein huoltoaseman ja matkailumajoituksen laajuinen taajama jatkuu samannimisenä joen toisella puolella, Ruotsissa. Siksi kirjastoautossakin solisee ruotsi ja ja suomi tässä vaiheessa jo iloisesti sekaisin.

Ennen Oula ja Perdita jäivät aina Kaaresuvantoon yöksi ja jatkoivat siitä seuraavana aamuna matkaa. Nykyään he ajavat iltaa pitkin takaisin kotiin Muonioon, sillä seuraavana päivänä on ehdittävä Kilpisjärvelle. Sillä reitillä loppuvat kuuset maisemasta ihan kokonaan. Mutta ihmisiä on kuulemma enemmän.

– Hetan ja Kilpisjärven reitti on oma suosikkini, sillä siellä ihmiset ovat aktiivisia ja kylät mukavasti eloisia. Kun käy asiakkaita ja vaihdellaan kuulumisia, niin aikakin kuluu nopeammin, Oula pohtii ja kääntää auton kohti etelää.

Summaamme nopeasti päivän saldoa. Äkkilaskelmalla päädymme, että Perditan veikkaus on ollut aika oikea, noin parikymmentä asiakasta kiipesi kirjastoautoon tällä reitillä.

– Vaikka välillä onkin hiljaisia päiviä, tämä on ihmisille todella tärkeä palvelu, useassa paikassa ainoa, joka enää on tarjolla. Kaupat, koulut ja pankit pakenevat aina suurempiin taajamiin, Perdita pohtii.

Ja mikä tärkeintä, kirjastoauto piristää monen päivää. Kolmen viikon välein on jokin syy suunnata pyörän keula ulos kotipihasta, satoi tai paistoi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla