Monissa Lapin kylissä kirjastoauto on ainoa tarjolla oleva palvelu, jota odotetaan jopa kahvien kanssa. Eikä kylän tarvitse olla kovin suuri. Yksikin piha kelpaa.
Monissa Lapin kylissä kirjastoauto on ainoa tarjolla oleva palvelu, jota odotetaan jopa kahvien kanssa. Eikä kylän tarvitse olla kovin suuri. Yksikin piha kelpaa.
– Ei varmaankaan monelta työpaikalta ole näin hienoja maisemia, Oula Kotakorva hymähtää.
– Ei varmaankaan monelta työpaikalta ole näin hienoja maisemia, Oula Kotakorva hymähtää.
Autosta voi lainata aineistoa suomeksi, norjaksi, ruotsiksi ja saameksi.
Autosta voi lainata aineistoa suomeksi, norjaksi, ruotsiksi ja saameksi.
Perdita Fellman vuorottelee kirjastoautossa kollegansa kanssa.
Perdita Fellman vuorottelee kirjastoautossa kollegansa kanssa.

Muoniolaiset Oula ja Perdita kuljettavat kirjastokirjoja Suomen pohjoisimpiin kolkkiin. Mitä siellä luetaan ja paljonko pitkillä matkoilla riittää lainaajia?

Oula Kotakorva on kuljettanut vuodesta 1979 kirjastoautoa pitkin pohjoisinta Suomea, Muoniosta käsivarteen ja takaisin, välillä Ruotsin ja ylemmäs Norjan puolelle kaarrellen.

– Se tekee 1 200 000 kilometriä, noin 60 kilometrin keskinopeudella. Ja jos olisin ajanut yhtä mittaa, olisin ajanut kymmenen vuotta, Oula laskee.

Hän pitää tilastoista, ne antavat työlle perspektiiviä. Vähän samoin kuin yllättäen tienmutkista pilkahtelevat tunturilaet tuovat vaihtelua pohjoiseen maisemaan, johon Oula myöntää kiintyneensä.

– Kävin nuorena kokeilemassa työelämää Helsingissä. Kaksi kuukautta riitti, sitten palasin, hän nauraa.

Asiakkaita etsimään

Tänään Oulan ohjaama kirjastoauto halkoo sadetta Muoniosta Kaaresuvantoon. Mukana matkalla on kirjastonhoitaja Perdita Fellman ja suurin piirtein 3500 nidettä.

"Tämä ei ole sitten vilkkaimpia reittejämme, Perdita varoittelee, kun kaarramme kirjaston pihalta matkaan."

Viimeksi talvella reitiltä jäi pois yksi pysäkki. Sen ainoa asiakas kun nukkui pois. Hänen luonaan Perditalla ja Oulalla oli tapana käydä kahvilla.

– Näin haja-asutusalueella kun kuljetaan, niin korkeintaan pariakymmentä ihmistä palvelemme päivän aikana, Perdita veikkaa.

Katsomme reitin yhdessä läpi. Kilometreissä matka ei ole mahdoton.

– Omat eväät pitää ottaa aina mukaan, täällä ei juuri huoltoasemia tai ruokapaikkoja ole näköpiirissä, Perdita hymähtää.

Kauden tuoma ihmiskato

– Kenenkäs tyttö sinä oletkaan? Oula huikkaa heti ensimmäisellä pysäkillä muoniolaispäiväkodin uudelle lastentarhanopettajalle, joka näyttää hänestä jotenkin tutulta.

Selviää, että Heli Keskitalo on Vuontisjärven tyttöjä, mutta on palannut monen pääkaupunkivuoden jälkeen juuri takaisin. Oula muistaa Helin vanhemmat ja kehuu Vuontisjärven kylähenkeä. Siellä saadaan paljon talkoilla aikaan.

Helin ympärillä kourallinen päiväkotilapsia huojuu kumisaappaissaan kuvakirjatelineen äärellä ja etsii lainattavaa. Turistisesongin päättyminen näkyy päiväkodin arjessa; osa lapsista lomailee ja osa lähtenyt kesäkaudeksi vanhempien töiden perässä etelämmäksi.

Päiväkodin jälkeen Muonio jää taakse, kun jatkamme pohjoisemmaksi.

Korkean auton kyydistä huomaa, kuinka puut alkavat käydä hiljalleen yhä matalammiksi ja asutus harventua lähes olemattomiin. Parinkymmenen kilometrin jälkeen pysähdymme tien varteen. Yhtään taloa ei häämötä näköpiirissä. Eikä asiakasta.

– Täytyy vähän odotella. Kyllä täälläkin on asiakkaita, Oula huikkaa.

Hetken päästä tieltä erottuu hiljalleen suureneva täplä. Uskollinen asiakas pyöräilee sadesumun keskeltä kuin tyhjyydestä. Autoon päästyään hän tosin hoksaa, että palautuskirjat ovat unohtuneet kotiin. Hän kääntää empimättä pyöränsä ja ajaa takaisin hakemaan ne, vaikka laina-aikaakin olisi voinut jatkaa. Onneksi ei ole kiire. Odotamme autossa kahvia hörppien, kaatosateen kumistessa rauhoittavasti kattoon.

Erälehtiä kotipihaan

Kun ahkera pyöräilijä on saanut palautettua kirjansa, lainattua uudet ja sukellettua takaisin sateeseen, jatkamme matkaa.

Kuuset alkavat hävitä maisemasta, kun käännymme päätieltä kapeammalle tielle, kohti Kultimaa. Sadesäässä on se hyvä puoli, ettei kiemurteleva hiekkatie ainakaan pölise.

– Tämä on kuitenkin hyvä tie, vaikka ei olekaan asvaltoitu, Oula toteaa. Ja hyvä, että on ylipäätään tie. Ne eivät ole olleet Lapissa Oulankaan elämän aikana itsestään selvyyksiä.

– Olin alakouluikäinen, kun meidän kylään Torassieppiin tehtiin tie. Ensimmäisen kansakouluvuoden asuin koulun asuntolassa, sillä kotiin oli vaikea päästä, Oula kertoo.

Sähköjä odoteltiin vielä pidempään, ne tulivat vasta vuonna 1972, kun Oula oli jo 19.

Hiekkatien päässä odottaa Kultima, muutaman poromiehen perheineen asuttama kylä. Ja yhden poronaisen. Kolmikymppinen Berit Siilasjoki käy yleensä joka kerta kirjastoautolla. Nyt kaatosateen keskeltä maisemasta ei erotu ketään, ainoastaan vaitonaisena seisoskelevia poroja suurissa aitauksista. Hetken odottelun jälkeen Oula päättää parkkeerata auton suoraan Beritin ja tämän äidin pihaan. Pian Beritin iloiset kasvot kurkistavat auton ovesta. Hän on juuri palannut kaupalta Muoniosta.

Berit kerää lainapinoon lukuromaanin ja kasan Ase ja Erä -lehtiä. Nyt ei kuitenkaan ole metsästysaika, vaan viime päivät ovat naisella kuluneet poronvasojen korvien leikkauksessa. Poroista riittää Oulan kanssa rupateltavaa, sillä myös hänellä on poroja kotitalossa, tosin lähinnä omiksi tarpeiksi.

– Nämä ihmiset ovat käytännöllistä väkeä, ja se näkyy lainattavassa aineistossa, Perdita kertoo.

Sota-, erä- ja käsityökirjat ovat suosittuja ja paikallishistoriikit. Niillä reiteillä kun auto kaartaa Norjan puolelle, asetellaan alahyllyille norjankielisiä kirjoja. Myös saamelaiskirjat ovat Norjassa kysyttyjä. Ja Snöskoter-lehti.

– Muuten täällä kysellään uutuuksia, ihan niin kuin muuallakin, Perdita toteaa. Ja erityisesti suuren yleisön romaaneja, Hirvisaarta, Finlandia-voittajia ja pohjoismaisia dekkaristeja.

– Nyt juuri on ilmestynyt enontekiöläisen Elsa Vuontisjärven uusin romaani Pannajulistus. Sitä kovasti kysellään, kun hän kirjoittaa tarinansa aina näihin maisemiin.

Enemmän kuin lainakirjoja

Viime syksystä lähtien on ollut joka reitillä yksi kirja kysynnässä ylitse muiden. Se on oululaisen Pauliina Rauhalan viime syksyn esikoisromaani Taivaslaulu.

Kirja käsittelee vanhoillislestadiolaisuutta, joka näkyy edelleen vahvasti lappilaisessa arjessa. Ja myös kirjastoautossa.

– Kyllä uskonto puhututtaa täällä kaikkia. Ruotsissa ehkä vielä enemmän, Perdita arvelee.

Nykyään ei Ruotsissa tosin taivalleta enää entisaikojen malliin, sillä Kiirunan kunta lopetti rahoitukseen osallistumisen jokin aika sitten. Raja kiemurtelee silti pitkin matkaa viereisessä Muonionjoessa, jonka pohjoisin ylityspaikka löytyy Kaaresuvannosta, kirjastoauton tämän päivän viimeiseltä pysähdyspaikalta.

Suurin piirtein huoltoaseman ja matkailumajoituksen laajuinen taajama jatkuu samannimisenä joen toisella puolella, Ruotsissa. Siksi kirjastoautossakin solisee ruotsi ja ja suomi tässä vaiheessa jo iloisesti sekaisin.

Ennen Oula ja Perdita jäivät aina Kaaresuvantoon yöksi ja jatkoivat siitä seuraavana aamuna matkaa. Nykyään he ajavat iltaa pitkin takaisin kotiin Muonioon, sillä seuraavana päivänä on ehdittävä Kilpisjärvelle. Sillä reitillä loppuvat kuuset maisemasta ihan kokonaan. Mutta ihmisiä on kuulemma enemmän.

– Hetan ja Kilpisjärven reitti on oma suosikkini, sillä siellä ihmiset ovat aktiivisia ja kylät mukavasti eloisia. Kun käy asiakkaita ja vaihdellaan kuulumisia, niin aikakin kuluu nopeammin, Oula pohtii ja kääntää auton kohti etelää.

Summaamme nopeasti päivän saldoa. Äkkilaskelmalla päädymme, että Perditan veikkaus on ollut aika oikea, noin parikymmentä asiakasta kiipesi kirjastoautoon tällä reitillä.

– Vaikka välillä onkin hiljaisia päiviä, tämä on ihmisille todella tärkeä palvelu, useassa paikassa ainoa, joka enää on tarjolla. Kaupat, koulut ja pankit pakenevat aina suurempiin taajamiin, Perdita pohtii.

Ja mikä tärkeintä, kirjastoauto piristää monen päivää. Kolmen viikon välein on jokin syy suunnata pyörän keula ulos kotipihasta, satoi tai paistoi.

Sinikka Saastamoisen lapset puolisoineen ja lapsineen vuokraavat joka jouluksi mökin, johon mahtuu koko heimo.

1960-luvulla pohjoiskarjalainen Sinikka Saastamoinen jäi leskeksi neljän alle 10-vuotiaan lapsen kanssa. Lisäksi hän odotti viidettä.

– Perhe hitsautui yhteen niin tiukasti, että aikuiset lapset perheineen haluavat vieläkin viettää joulut yhdessä, kertoo Maija-Liisa Punta-Saastamoinen, Sinikan ainoan pojan Maurin vaimo.

Miniä ja vävyt ovat sopeutuneet perinteeseen.

– Aiemmin menimme kaikki – puolisot, lapset ja lastenlapset – anopin luo, mutta nyt haluamme, että hän saa helpon joulun. Kahdeksankymppisen mummon koko joulukuu ei saa mennä keittiössä.

Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.
Kuvassa vasemmalla Pirjo, etualalla Elmeri. Suvetar ja Kaisa koristelevat kuusta.

Pinja koristelee kuusta.
Pinja koristelee kuusta.

Joka jouluksi suku vuokraa mökin, yleensä eri paikasta. Viime vuonna valinta oli Simpelejärvi, jonka rannalla olevaan mökkiin mahtui koko 20 hengen seurue.

Joulunviettoon tulevat Maurin ja Maija-Liisan lisäksi heidän lapsensa Jesperi, 27, ja Suvetar, 22, sekä Maurin sisarukset lapsineen. Maurin sisar Pirjo ja hänen miehensä Pentti Sahlman ajavat vuokramökille Vantaalta. Sinikan esikoistytär Eija ja hänen puolisonsa Pauli Purmonen tulevat Joensuusta, samoin tytär Tarja ja Heino Hämäläinen poikansa Severin kanssa. Tytär Heli tulee joulunviettoon Tampereelta miehensä Keijo Karjulan ja lastensa Jonnen, Pinjan ja Elmerin kanssa.

– Parasta on yhdessäolo. Tuntuu hyvältä päivittää kuulumiset ilman kiirettä. Jokainen tuo jotain jouluruokaa. Esimerkiksi Mauri tekee sinapin, minä jälkiruuan. Tarja on koristelemisen mestari, hän tuo kukat, viimeksi upeat jouluruusut, Maija-Liisa sanoo.

Pirjo ottaa rennosti.
Pirjo ottaa rennosti.

Kodassa paistetaan makkaraa.
Kodassa paistetaan makkaraa.

Näkymä Parikkalan mökin ikkunasta pysäytti.

– Istuin sohvalla ja vain katselin, järvi tuli kuin syliin. Jää oli kaunista, vaikka sen päällä oli muutama sentti vettä. Kastelimme siinä varpaat saunan jälkeen, Maija-Liisa kertoo.

Suvun ohjelmaan kuuluu jouluna herkuttelu, saunominen, ulkoilu ja Trivial Pursuit -peli. Viimeksi sitkeimmät pelasivat aamuneljään.

– Sen jälkeen nukuimme hyvin.

Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.
Sinikka viettää joulua lapsenlapsensa Kaisan kanssa.

Jouluaamuna mummo heräsi keittämään puuron, ja puolen päivän jälkeen koko seurue lähti ulos.

– Oli ihana nähdä, kun mummo käveli nuorten kanssa käsikoukkua ja nautti siitä, että kaikki ovat koolla.

Huvila.net > Loikonsaari 3


Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.
Mukana joulunvietossa oli myös Uniikki-kissa. Perhe tuo vuokramökille mukanaan myös piparkakkutalon.

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa.