Nyt on luvassa todellista sarjatulta, dekkareiden muodossa. Esittelyssä viisi dekkarisarjaa, joita ei voi lopettaa yhteen kirjaan.
1. Ongelmapoliisin vetävä arki
Carl Mørckin työstä Kööpenhaminan poliisilaitoksen toivottomien tapausten osastolla kertova sarja on edennyt kolmanteen osaan. Sitten Jo Nesbøn dekkareiden yöunet eivät ole murhaa ratkoessa näin kutistuneetkaan.
Mørc-dekkareiden imu piilee niiden yksinkertaisuudessa. Niissä on menneisyydessä tapahtunut rikos, jota poliisilaitoksen kellarikerroksessa lymyilevä eriskummallinen joukko Carl Mørckin persoonallisella johtamistyylillä alkaa selvittää. Yllättäen vanhentuneet rikokset alkavat elää omaa elämäänsä nykyajassakin. Kaavamaisesta juonesta huolimatta - tai ehkä juuri siksi – nämä dekkarit toimivat. Menestysreseptiin kuuluu tietysti myös se, että Mørcillä on ongelmia naisten kanssa. Ex-vaimo, joka juridisesti on vielä nykyinen, pyörii säännöllisesti nurkissa ja uusiakin solmuja riittää.
Jussi Adler-Olsen: Osasto Q -dekkreiden kolmas osa, Pullopostia. Suomentanut Katriina Huttunen. Gummerus.
2. Kunnon murhasotku koukuttaa
Flynnin uusin dekkari tekee saman kuin hänen edellisensäkin, Kiltti tyttö. Se jumittaa äärelleen. Aihe on lievähkön vastenmielinen, samoin kuin päähenkilö Libby Day, mutta silti kerronta koukuttaa lukemaan kuin etsisi kultahippua kompostista. Libby on kyyninen nuori aikuinen, jonka äiti ja sisaret murhattiin, kun Libby oli pikkutyttö. Vasta aikuisena, kun Libby kohtaa kummallisen murhia harrastuksekseen penkovan ryhmän, hän alkaa ensi kertaa kyseenalaistaa, mitä surmayönä oikein tapahtui.
Gillian Flynn: Paha paikka. Suomentanut Maria Lyytinen. WSOY.
3. Jännittävän arkista murhailua
Anna Jansson osaa yhdistää murhan arkipäivään ilman, että lopputulos on banaali tai teennäinen. Ja hän toistaa reseptinsä menestyksekkäästi dekkarista toiseen. Uusin dekkari, Tuhopolttaja, saa alkunsa siitä, että eräänä yönä Visbyssä palaa talo, pian sen jälkeen toinen. Paikalla on nähty Leo-poika, mutta voiko hän olla tuhopolttaja? Jansson sommittelee monimutkaisen juonikuvion, jossa loppu on tietenkin yllätys. (R.Y.)
Anna Jansson: Tuhopolttaja. Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom. Gummerus.
4. Ensimmäinen seinään maalattu kuolema
Jari Järvelän esikoisdekkarissa hypätään graffitien, vartijoiden ja turvakameroiden maailmaan – sekä tietysti kuolemaan. Nuori graffarityttö näkee piilostaan, kuinka hänen poikaystävänsä kuolee, ja hän päättää kostaa teon syyllisille. Alkaa kujanjuoksu kattorännejä pitkin, siellä, minne valvontakameroiden silmät eivät ulotu. Karuudessaan uskottava romaani, josta ei vauhtia puutu. Ja mikä parasta, kirjailija on luvannut tarinalle jatkoa.
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi. Crime Club
5. Hyvinvointivaltion hyytävät varjot
Ruotsalaisen kirjailijanimimerkki Erik Axel Sundin taakse kätkeytyy kaksi tekijää. Se selittänee nopeasti suomennetun trilogian kerronnan ekonomisuuden, päälauseiden imun.
Varistyttö-trilogia on hurja. Siihen verrattuna Millenium-sarja oli suorastaan hilpeä. Nyt ollaan nimittäin pahuuden ytimessä, lapsiin kohdistuvan väkivallan ja surmaamisen ympärillä. Sarjassa on erityisen koukuttavat päähenkilöt, naispoliisi ja naispsykoterapeutti, joilla on molemmilla aikamoisia mörköjä menneisyyden kaapissa.
Erik Axel Sund: Varistyttö, Unissakulkija, Varjojen huone. Trilogian suomentanut Kari Koski Otava.
Minä taas olen koukussa ruotsalaisiin dekkareihin. Ja toki muutkin pohjoismaat ovat tutustumisen alla. Åke Edwardson on nyt yöpöydällä
Minut on koukuttanut Eija Piekkarin dekkarisarja joka kertoo Kristiina Elon poliisityöstä ja elämästä. Kotimainen, vähemmän tunnettu ja mainostettu dekkarikirjailija, tutustumisen arvoinen. Voisin nostaa hänet murharouvien Pakkasen ja Lehtolaisen rinnalle.
