Asiantuntijan mukaan suhde kuluttamiseen on muuttunut - onko tavaraa pursuileva koti jo häpeän aihe?

Ennen tavaraa oli vaikea hankkia. Nyt siitä on vaikea päästä eroon.

Moni tavara on suhteessa palkkaan huomattavasti halvempi kuin 50 vuotta sitten. Esimerkiksi 20-tuumainen väritelevisio saattoi maksaa 1970-luvun alussa 4 000 markkaa, ja sen eteen sai raataa keskipalkalla puolisen vuotta.

Nykyään harvempi joutuu pihistelemään kuukausikaupalla uuttakaan telkkaria hankkiessaan. Muutaman vuoden vanhoja ja täysin toimivia laitteita voi saada jopa ilmaiseksi.

Toimivia laitteita voi saada ilmaiseksi.

– Tavaran hinta ja saatavuus ovat muuttuneet dramaattisesti, Kuluttajatutkimuskeskuksen tutkimusjohtaja Petteri Repo sanoo.

Tämä on johtanut kulutuksen kasvuun. Muutosvauhti kiihtyi 1980-luvulla: vuosikymmenen lopussa henkeä kohti laskettu kulutus oli noussut jo 40 prosenttia 1970-luvun tasosta.

Revon mukaan hinnan ja saatavuuden muutokset näkyvät myös eri sukupolvien suhteessa tavaraan. Monelle nuoremmalle vanhempien polvien keräämät tavaravuoret ovat riesa, josta pitäisi pikimmiten päästä eroon.

Tavaroita pullisteleva koti ei ole enää ylpeyden, vaan pikemmin häpeilyn aihe. Se ei kieli viisaasta varustautumisesta tulevaan, vaan pikemmin kyvyttömyydestä luopua tarpeettomiksi käyneistä tavaroista.

Pahimmillaan tavaravuoret jäävät jälkipolvien siivottavaksi.

Tavaran säilyttäjä puolustautuu sillä, että tavaroihin liittyy historiaa, niitä voi vielä joskus tarvita ja ties vaikka niistä tulisi kalliita keräilyharvinaisuuksia.

Karsija puolestaan huomauttaa, että jokainen tarpeeton tavara kerää pölyä, vaatii säilytystilaa, kuluttaa luonnonvaroja ja tekee muutoista painajaisia. Pahimmillaan vuoret jäävät jälkipolvien perattavaksi.

Shoppailijoiden 80-luku

Vielä sotien jälkeen tavara oli arvossaan. Luonnonvaroja ei tuhlattu, vaan sama kangas kiersi räätälin valmistamasta puvusta lastenvaatteisiin ja lopulta matonkuteeksi.

Moni eläkeikäinen kantaa vielä sisällään tätä jaloa ja ekologista säästäväisyyden perinnettä.

– Nykyiset kasikymppiset kasvoivat ajassa, jossa tavarat olivat kalliita ja niitä hankittiin harvoin. Tavaroiden elinkaari oli pitkä ja niitä korjattiin. Tavara säilytettiin vielä hajottuaankin, koska siitä sai varaosia, Repo sanoo.

Tavaroiden elinkaari oli pitkä.

Teollistumisen, vaurastumisen, kaupungistumisen ja kansainvälisen kaupan myötä maailma kuitenkin muuttui. Pula-ajan lasten 1960-luvulla syntyneet jälkeläiset ostelivat jo farkkuja, c-kasetteja ja radionauhureita.

Revon mukaan 1980-luvulla syntyi selvästi uudenlainen ihmistyyppi, shoppailija. Ostoksia ei sanellut enää tarve, vaan tunne. Tavaran tärkeiksi ominaisuuksiksi nousivat uutuudenviehätys ja trendikkyys. Tavarat muotoiltiin viettelemään, ja mainosala kukoisti.

Ansiotaso nousi nopeammin kuin tavaroiden hinnat, joten massateollisesti tuotettua tavaraa alkoi vyöryä koteihin.

Kirppisbuumi loi hamsterin

Kulutusjuhlan katkaisi 1990-luvun lama. Sen yksi symboli olivat kirpputorit. Kun piti säästää ja keksiä lisätuloja, kirpputorit vastasivat kumpaankin tarpeeseen. Shoppailijasta syntyi seuraava versio, kirpputorien kiertäjä.

Kirppisten ja Keltainen pörssi -lehden kautta vanhat tavarat löysivät uuden elämän. Moni nuori sisusti ensiasuntonsa huonekaluilla, jotka vanhemmat sukupolvet olivat raivanneet nahkasohviensa ja tv-tuoliensa tieltä.

– Käytettyä tavaraa alettiin arvostaa uudella tavalla. Osasta vanhaa tulikin haluttavaa, ja esimerkiksi 1950-luvun esineitä voitiin käyttää osana 1990-luvun sisustusta, Repo kertoo.

Kirpputorit edistivät kierrätystä, mutta toisaalta ne olivat myös heräteostosten keidas. Niistä saattoi kotiuttaa pilkkahintaan levyjä, kirjoja, vaatteita, astioita ja koriste-esineitä.

Käytettyä tavaraa alettiin arvostaa uudella tavalla.

Tavaroiden hamstraamista vauhditti Revon mukaan myös se havainto, että osasta tavaroita tuli keräilykohteita ja niiden hinnat lähtivät nousuun.

Opimme, että toisen roska on toisen aarre, eli tarpeetontakaan tavaraa ei välttämättä kannata heittää pois. Ehkä joskus tulevaisuudessa niitä vielä keräillään.

Kun lama väistyi, lohtushoppailu siirtyi kirpputoreilta kauppakeskuksiin. Suomeen saapuivat pikamuodin ja halpasisustamisen jättiläiset kuten H&M ja Ikea sekä perinteisten kauppaketjujen hullut päivät.

Kuluttaja oli kuningas, kunnes halpakaupan pimeä puoli alkoi paljastua hikipajoineen ja ympäristöongelmineen. Tämä on lisännyt tavaraan liittyvää häpeän tunnetta.

Kuluttamisesta karsimiseen

Nyt suhdettamme tavaraan muovaa digitalisoituminen. Asioita, jotka hankittiin ennen esineinä, voikin hankkia palveluina. Hyvä esimerkki tästä on musiikki, jossa suoratoistopalvelut ovat korvanneet fyysiset äänitteet.

Toisaalta verkkokauppa on tehnyt ostamisesta entistä helpompaa ja houkuttelevampaa.

Toisen roska on toisen aarre.

Työläs vaihe alkaa shoppailun jälkeen. Liika tavara tuottaa tavaraähkyn. Tavaran hankkiminen on sitoumus, joka päättyy vasta, kun tavaran saa pois nurkistaan.

– Tavaraa alkaa tosiaan olla maailmassa taakaksi asti, ja osa siitä ei kelpaa oikein mihinkään, Repo sanoo.

Jokainen uusi hankinta merkitsee luonnonvarojen kuluttamista, rahanmenoa, kuljettamista, säilyttämistä ja lopulta tavarasta irti pääsemisen vaivaa.

Helpointa onkin pienentää tavaravuoria jo hankintavaiheessa. Kuluttamatta jättäminen on paitsi eko- myös egoteko: se lisää hallinnan tunnetta ja keventää omatuntoa.

Juttu on julkaistu ET-lehden numerossa 1/22.