Jostakin kuuluu tuo vanha laulu,
sävyltään herkkä kuin kaunein taulu.
Pois haihtuvi arki, työ, sairaus, surut,
syömessa soittavat hurmoksen urut.
On sävel tuttu jo kotoa, kaukaa sieltä,
tuo mieleen hetkiä lapsuuden tieltä.
Sen tahdissa liitelee pilvissä mieli,
sanoihin yhtyy niin herkästi kieli.

Ylistää luontoa jylhää ja kotoista,
missään muualla lienee ei moista.
Metsien puita ja rinnettä mäen,
sieluni silmillä kaiken taas näen.
Latvojen lomassa henkivän tuulen,
kuohuvan kosken pauhaavan kuulen.
Jalat ne nousee ja askel on kevyt,
sielussa pinta viel puhdas ja ehyt.

Laulu kun päättyy, laskeudun sieltä,
muistoista palaan, lapsuuden tieltä.
Sydän on vaiti, ei enää soi urut,
mieleen nousee taas arkiset surut.
Koti on poissa, kyläkin muuttuu,
muistojen tunnelma kaikesta puuttuu.
Siellä ei mikään ole kuin ennen,
luontoa raiskataan tullen mennen.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Metsiä hakataan paljaiksi puista,
kukaan ei huminaa latvoissa muista.
Rinnettä sitäkään paljon ei oo,
ajoi hiekan pois autoilla TVH.
Ja joki on ruopattu, madallettu,
koski niin kuohuva lannistettu.
Eikä jalatkaan nouse, on kolotusta
ja sielussa pinta, kolhuinen, musta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla