MAAHISMAA

Kaukana takana sinisten vuorten, lampien
piilossa katseilta vierailta maa maahisten.
Se oli ikiaikojen maa, sadun, tarujen kehto.
Se oli maahisten valtakunta.

Oli vihreä sammal sen verhoillut,
lampi liejunen mutaa täynnä.
Usva harmaa sen sisälleen kätki.
Kuuset naavaiset, vanhat, rankaiset
oli oravat karkottaneet.
Ei helissyt nauru, ei laulu maahisten
ne poissa oli, ikiajoiksi kadonneet.

Oli ennen se vauras, oli kuningas,
valtava valtakunta.
Oli hovi, alamaiset
kaikki tarmoa, toivetta täynnä.
Väki ahkeroi, illat rannalla lammen karkeloi
siellä helisi nauru ja soitto.
Soi iloiten viulu, luuttu.

Koitti ankara talvi, toi sairauden, ruton
sitä maahiset kestäneet ei.
Tautivuoteelle kaatui yksi toisensa jälkeen
ei siitä ne nousseet enää.

Jäi itkemään kuuset jäi suremaan lampi
ei kaikunut nauru, ei leikki.
Oli kuollut ilo, jäi vain suru.
maahiset poissa oli.

Vain säde auringon, sekin yksinäinen
joskus lampeen varjonsa jätti.

Kuusivanhus vain sen näki.

Juuli2014