Tuulisella Sillalla
'''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''''

Tuulisella Merikoskensillalla minä kävelin
etsien kai eilistä.
Näin kuinka pienet pojat kulkivat padon alapuolella
hypellen kiveltä kivelle
kumartuen välillä särkemään jäätyneitä rapakoita
mitä he etsivät
aarteita ken ties
sillä ei heidän tarvinnut vielä tuossa iässä
etsiä eilistä, eikä surra ohimenevää iltapäivää.

Tuijotin herkeämättä poikien touhua
unohtaen omat murheeni.

Kävelin verkkaisesti Tuiraan päin
sillä linja-auto ,johon minun oli tarkoitus nousta
meni menojaan
ja minä jäin kyydistä.

Katselin poikien touhua
siinä määrin, että olin kävellä ajoradalle.
Hetken emmittyäni
huudahdin pojille
olkaa varovaisia
sillä minä hetkenä hyvänsä pato voidaan aukaista.

Pojat vastasivat
älä pelkää
mehän olemme vain lainaa
ja huiskuttivat käsiään.

Lainaa ajattelin
ja jatkoin matkaani
niin elämämmehän on vain laina ja lahja,
joka on joskus annettava pois.

Siinä kävellessäni en enää
ajatellut eilisiä murheita
en tämänpäivän huolia,
sillä nehän meni menojaan
kuten tuo linja-autokin,
johon en ehtinyt nousta.

Nyt on uusi päivä
ja minä elän
unohdin ne turhat murheet
ja pahanmielen.

Yhä maistelen noiden pikkupoikien
lausahdusta" älä pelkää
mehän olemme vain lainaa"

Lainaa niin elämämme on vain laina ja lahja, joka
otetaan joskus pois.

Elä siis elämäsi arvokkaasti unohtamatta sitä tosi asiaa
minkä nuo pikkupojat sanoivat.

Maritta Heinonen OULU

Tämä runo syntyi eräänä elokuun iltapäivänä
kävellessäi kotiin tuulisella sillalla 2008.