Lapsia meidän perheessämme oli
kolme kappaletta; minä olin kyllä tullut
jälkijunassa, kuten paljon minua vanhemmat
siskot tapasivat vähän väliä muistuttaa.

Koti meillä oli lähellä järveä
ja ranta jatkui matalana aika pitkälle,
muutaman kymmenen metrin
päässä rannasta oli pieni saareke,
tai oikeammin se oli vain kasa isoja kiviä
joitten välistä puski kituliaita puuntaimia.

Mäntylapsia, koivulapsia ja mitä
ne milloinkin sitten halusivatkaan olla.
Kerran vanhempi sisko sitten toi mukanaan
Ison Kaupunkilaismiehen, ja isä sanoi että
nyt on Elvi selvästikin tullut naimaikään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Äiti oli Kaupunkilaismiehen tulosta iloissaan,
sillä Kaupunkilaismiehestä tulisi insinööri.
Kaupunkilaismiehen nimi oli Eikka
ja Eikka oli minustakin mukava,
opetti pelaamaan ristinollaa ja hirsipuutakin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ensin minä kyllä uskoin että Eikka
halusi vaan varoittaa kun se sanoi että kivikasa
saattaisi vielä jonakin päivänä käydä hankalaksi.
Kasan alla nimittäin asusteli peikko jonka nimikin
oli ylen pelottava, sillä peikko oli Kakkahippu.

Minä pidin heti asiaa varmana enkä
halunnut enää kahlailla kivikasalle
vaikka olin siellä jo monta kertaa käynytkin.
Sitten naapurin Taina sanoi minulle että Eikka narrasi.
Ei siellä mitään Kakkahippua asunut,
mutta äitini vaan pelkäsi minun hukkuvan kun
kahlailin järvessä, ja kerran Taina tulikin sitten
salaapäiten minun kanssani kiville istumaan.

Ei siellä mitään Kakkahippua näkynyt, mutta Taina
silti näkyi ja ihan tuntuikin koska se halasi minua.
Taina ei koskaan koulussakaan kertonut
muille Kakkahipusta ja usein minusta tuntuikin
että se oli aika paljon minua fiksumpi
vaikka me olimmekin melkein saman ikäisiä.

Minä tykkäsin ihan talveen asti paljon Tainasta,
ja meni vielä monta vuotta ennen kuin minä
ymmärsin miksi Taina nauroi silloin minulle
kun minun hienot ja uudet aurinkolasini huurtuivat
ja minä kaaduin sen asian takia ja jäin sillä kertaa
koulun hiihtokilpailussa ihan vihoviimeiseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla