Talvi ahdistaa, pimeä masentaa. Kesällä on pakko nauttia. Toimittaja Tutta Särkkä seurasi vuoden ajan, miltä vuodenajat kehossa tuntuvat ja päätti oppia asiantuntijoiden ohjeilla joka vuodenaika jotakin uutta.

Talvi tulee – tulkoon!

Villasukat ovat eri paria: kirjava ja harmaa. Kyllästyttää. En voi käsittää, että joku nauttii avantouinnista tai hangessa pyöriskelystä. Minun on pakko voittaa pakkaskammoni, lähden ulos: villahousut jalkaan ja laamapaita kaikkien vaatekerrosten alle.

Hengitys huuruaa. Pakkanen nipistää nenänpäätä. Pitää siristää silmiä, kun aurinko ponnahtaa hetkeksi valaisemaan lumitimantit. Talvinen luonto on kukkeimmillaan. Voikohan niin sanoa?

"Miten siihen pääsisi sisään, kun ei osaa edes hiihtää?"

Tarvitsen vetoapua talvehtimiseen. Henkistä ja fyysistä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olen Emman tallilla Riihimäellä. Sieltä löytyy tarpeeksi vanttera apuvoima. Tohtiiko tuohon edes koskea? Miten sitä lähestytään? Edessäni seisoo issikka, iso vaalea jouhihäntä. Hevonen on minulle vieras ja kunnioitusta herättävä eläinlaji. En ole koskaan ollut hevostyttö enkä hummaseniori. Minulla ei ole mitään suhdetta näihin kavioeläimiin, kuten ei muodikkaaseen murtsikkahiihtoonkaan. Nyt aion yhdistää nämä kaksi asiaa: hevosen ja sukset. Kolmanneksi pyöräksi otan luontoelämyksen. Ja ratsastaja tulee mukaan pyytämättä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Miten hevosta lähestytään, kyselen.

– Ihan kuten muitakin eläimiä, opastaa Emma Isola.

Sössötän hepalle kuin kissalle tai lapselle. Otan kintaan pois ja rapsutan sitä korvan takaa ja kosketan varovasti sen suloturpaa. Halaankin varovaisesti. Ja hellittelen komeata eläintä sanomalla: ”Hyvä koira!”

Leiri-nimi tarkoittaa hohtavan valkoista. Se taitaa olla enne, sillä kohta hevonen vie minut talveen, joka on puhtaampi kuin lipeässä keitetty lakana.

Saavumme metsätielle. Puut ovat jähmettyneet, pelto on tyyni kuin jää. Hiljaisuutta ei edes kuule. Sen rikkoo vain lumen pehmentämä kopoti-ääni. Kavioiden kolke on melkein pyhä ääni. Sitä kuunnellessa saattaa kuvitella, miten rauhoittunut olo aikoinaan tuli kirkkomatkoilla vällyjen alla. Ratsastaja hypähtelee rytmikkäästi satulassa.

Leiri on päässyt nyt uudenlaiseen rooliin. Se saa toimia terapeuttina, rauhoittaa kiireen repimää ihmispoloa. Satulaan en uskaltaudu ehkä koskaan, mutta perässähiihtäjänä olen oikein hyvä.

Meno on leppoisaa paitsi alamäissä, joissa yritän aurata, mutta viiletän Leirin ja ratsastajan ohi. Joskus on turha jarruttaa. Pitää antaa mennä ja uskoa, että melkein kaikki on mahdollista – ainakin tänään lumisessa luonnossa. Nyt ei huoleta edes tieto siitä, että talvi on vaarallisinta aikaa ihmisen terveydelle.

Murheet valkoisessa metsässä ovat pieniä. Vaikka edessä avautuu valkoinen erämaa, ei mieleen mahdu suuria suruja. Hevoshiihto on yksinkertaista ja ihanaa. Lajia ei ole nähty olympialaisissa sitten vuoden 1928. Olisiko aika laittaa adressi vetämään, jotta hevoshiihtelijät pääsisivät viimeistään vuoden 2022 kisoihin Kiinaan?

Miltä maistuu rentunruusu?

En malta odottaa. Kohta on kevät. Kyllä, kyllä se sieltä tulee, usko tai älä. Ensimmäiset leskenlehdet ovat nousseet kertomaan: selvisit talvesta. Minä en ole ainoa, joka on malttamaton. Viimeiset lumikinokset hikoilevat itsensä olemattomiksi ja heti niiden alta alkaa lykätä jos jonkinlaista sirkkavartta.

Tekee mieli maistella vihreää, suoraan pihalta ja lähiniityiltä. Takapihalta puskee nokkonen, tuttu lättylisäke. Mutta miltä maistuu maitohorsma, rentunruusu? Onko se tosiaan yhtä hyvää kuin parsa? Miltä tuntuu suussa voikukannuppu?

Tulee valtava tarve syödä lanttukauden jälkeen jotakin vihreää ja superterveellistä. Ja samalla tulee mieli palata menneisiin aikoihin, kun ihmiset osasivat käyttää hyödyksi kaiken mahdollisen. Joskus se oli ihan pakko, jotta säilyi hengissä.

Nyt villiyrteistä on tullut muotia, ja hyvä niin. Tänä kesänä aion nauttia luonnonkasveista muuallakin kuin maljakossa. Pureskella ne ravinnoksi, kehitellä uusia käyttötapoja. Yhtäkkiä pihat ja pientareet ovat täynnä pieniä aurinkoja. Taitan voikukan. Juurista tehtiin pula-aikana korviketta, mutta yhtä hyvin siitä voi loihtia keittoa, lehdistä salaattia, kukat ja nuput voi myös.

Vaan mistä maallikko tietää, mitä sapuskaan laittaa? Taitaa olla kurssin paikka.

Espoon Kaisankodin villivihanneskurssilla meitä on monta innokasta opinjanoista. Sunnuntaiaurinko lämmittää niin, että maa innostuu lykkäämään kasveja. Leskenlehdet ovat jo hävinneet tomerasti nousevien nokkosten ja voikukkien tieltä.

Jaana Ihatsu on tullut Karkkilasta saakka oppimaan. Tähän mennessä hän ei ole juurikaan kokeillut villiyrttejä, mutta pikkuhiljaa ne ovat alkaneet kiinnostaa.

– Jos on oikein tarkka, niin kyllä horsma maistuu vähän parsalle.

"Kaikki tuijottavat maahan, keskittyvät hetkeen, tekevät mielessään jo varmaan herkkupatoja ja keittoja."

Voikukasta voi syödä lehdet, nuput, kukat ja juuret. Kulinarismistaan tunnetut ranskalaiset kasvattavat voikukkaa herkuksi.

Siankärsämökin sopii ihmisruuaksi. Muinoin sitä on käytetty humalan sijasta oluessa ja tupakankorvikkeena sekä rohtona. Sillä on ollut monta nimeä, kuten esimerkiksi akantupakki ja kuperkeikka.

Jospa tänä kesänä opettelen, miltä Suomen kevät todella maistuu, mitä herkkuja takapihan höteiköstä löytyy. Kevät on rakkauden aikaa. Nyt keskityn rakastamaan luonnon makuja, villisti.

Tuoko kesä tanssikaverin?

Viimein kesä: saa nukahtaa linnunlaulukonserttiin ja herätä siihen! Mitä muuta kesällä voi kokea kuin luonnon vehreyden ja kauneuden, kuuman auringon ja vilvoittavan sateen? Myös kesällä täytyy kokea jotakin uutta. On tangon aika. Tanssimaan siis, lähden ensimmäistä kertaa lavatansseihin! Balleriinat jalkaan ja kesäkolttu päälle.

Sade tanssii isoina pisaroina, kuten Suomen kesässä niin usein. Helsinki Pavin parkkipaikka alkaa täyttyä paljon ennen kuin tanssit alkavat. On kammattu tukat, laitettu parasta päälle. Jotkut tulevat kuin jumppatunnille vesipulloineen ja urheilutrikoineen. On myös farkkukansaa, mutta pääosin hulmuvia helmoja ja kammattuja hiuksia. Naistenhuoneessa viimeistellään meikit, laitetaan huulet hehkumaan, oiotaan kolttua, pöyhäistään hiuspehkoa.

Bändi soittaa jo. Taas täytyy tehdä tunnustus: en osaa tanssia. En siis kiilaa naiskaartin eturiviin. Seison kädet puuskassa, hippimekko päällä takarivissä. Kukaan ei edes katso minua. Edestä viedään ja sivuilta. Miten pitää olla, jos haluaa, että joku hakee?

"En osaa olla tyrkyllä! Näytän happamalta kuin haljennut suolakurkku."

– Sinun pitää hymyillä niin, että se näkyy myös silmissäsi, opastaa monta kertaa viikossa tansseissa käyvä Vuokko Jukarinen. Hän osaa hymyillä ja tanssia eikä ennätä keskustella pitkään. Joku käy jatkuvasti pokkaamassa, jos ei oma miesystävä Pekka Röksy, niin joku muu.

– Eihän ole mitään järkeä tulla tänne, jos koko ajan tanssii vain oman kumppanin kanssa.

Solistin ääni värisee, tanssijat taipuvat tangoihin, iloiseen polkkaan, sambaan. Hikiläikät tanssijoiden paidoissa kasvavat. Yritän hymyillä takarivissä, ja vapautan kädet puuskasta. Kukaan ei lähesty. En ole siitä kovin pahoillani, sillä tanssilattialla sekoisin kuitenkin jalkoihini ja astuisin tanssikaverin varpaille. Enkä tiedä, mitä pitäisi puhua, pitäisikö laittaa silmät unelmoivasti kiinni vai nakottaa partneria ihailevasti silmiin.

Tunnit kuluvat. Jalat väsyvät seisomisesta.

Lavatanssit lienevät viimeisiä paikkoja, joissa miehet saavat olla sankareita, jotka ohjailevat naista kuin pölynimurin letkua. Yhtäkkiä parketille porhaltaa naispari. Jessus, miten upeasti he tanssivat.

Maikku Alakurtilla on oma mies mukana, mutta Kirsi Vilonen on yksi vakitanssipartnereista.

– Tänne täytyisi saada tasa-arvo. Kaikki voisivat tanssia kaikkein kanssa tai vaikka yksin, Maikku toivoo.

– Ja valtion pitäisi tukea sitä, että kaikki ikäihmiset lähtisivät tanssimaan. Se on parasta kuntoliikuntaa ja ennaltaehkäisee monia sairauksia, lievittää yksinäisyyttä, ehtivät naiset julistaa. Mutta sitten tulee sambaa. Puhe loppuu ja tanssi alkaa.

Alkaa naisten hakuvuoro. Hameväki syöksyy housuarmeijan kimppuun. Niiaillaan ja kumarrellaan. En ikinä ennättäisi hakea ketään. Miehiä on paljon vähemmän kuin naisia.

Pakkohan minunkin on päästä tanssimaan. Auta minua, Maikku, tahdon ylittää itseni, voittaa tanssipelkoni.

Maikku vie parketille, neuvoo ja opastaa. Mennään jotakin jenkan tapaista. Hyppelen liikaa, en muista minkä käden alta pitää pyörähtää. Tönin muita. Mutta meillä on hauskaa. Minulla ainakin. Vaikka en pääsisi taitojeni perusteella edes Tanssi tähtien kanssa -ohjelman katsomoon. Maikku saattaisi päästä siellä parketille asti, hän kun on käynyt 1 200 – siis tuhatkaksisataa – erilaista tanssikurssia.

Sade on lakannut. On kesäyö. Mutta ei ihan taikayö: kotona kaveri kuorsaa jo.

Syksyllä halaan puuta

Se tulee kohta: syksy, päivä päivältä pimenevä vuodenaika. Syyskuussa puut yrittävät pitää vielä kiinni lehdistään, kuten ihminen lomamuistoistaan. Yöpakkaset eivät ole vielä ajaneet kesää karkuun. Mutta syksyn aistii jo – ja alakulon, joka metsään laskeutuu ihan pian. Lehdet lennähtävät puista, jättävät jälkeensä pelkät runkoluurangot. Vihreys vaihtuu keltaiseen ja oranssiin ja viimein kaiken ylle putoaa harmaa harso, kaamos. Mistä ihmeestä tähän saa taas voimaa? Ehkä sitä löytyy metsästä?

Halaan puuta, hartiat kiinni jykevässä petäjässä. Sitä en ole koskaan ennen tehnyt.

"Mänty tuntuu ulottuvan melkein taivaaseen asti ja sen juuret syvälle maan sydämeen."

Laitan silmät kiinni ja hengitän niin kuin imisin ilmaa jalkojen alta ja hönkäisin sen puun latvastosta pois. Elämä on nyt ääretöntä. Tyyntä, rauhallista. Keskityn hetkeen. Puhkun pahat ajatukset, stressin ja huolimurheet taivaan tuuliin. Imen kirpeästä syysilmasta hyvät asiat sisään: hiljaisuuden, väkevän tuoksun.

Yritän saada syksyn viimeisistä jotakuinkin vehreistä päivistä irti jotakin uutta. Etsin voimaa, jonka turvin pääsen yli kaamoksen. Rauhaa, jota ei pakkanen jäädytä.

Olen tullut Mikkeliin metsurin ja metsätieteiden maisterin Mirja Nylanderin oppiin. Hän on kehitellyt Metsäkellintä-retket ja tekee parhaillaan väitöskirjaa metsien terveysvaikutuksista. Lähdemme koko senioriporukka hakemaan metsästä terveyttä ja hyvää mieltä.

Mirja kertoo, että vihreä väri tekee ihmiselle hyvää:

– Se laskee verenpainetta ja sydämen lyöntitiheyttä. Ajatelkaa, että hengitätte sisään sitä vihreätä. Väitän, että ihminen virkistyy metsässä. Metsäkellintä tuntuu sananakin iloiselta. Ennen kuin venymme yhdessä puun kanssa, olemme osoittaneet rohkeutta ja hymyilleet toisillemme, leveästi kuten vanhoille ystäville.

– Hei Veikko, Eeva, Martta, Kosti... Ja kaikki muut!

Mirja – metsänhaltijan sukua – on niin täynnä luontoenergiaa, että innostumme. Hän saa kaikki uskomaan, että maasta poimitut kivet tuovat iloa, kunhan niitä hiukan ihailee ja kehuu, näyttää aarretta ylpeänä kavereille.

– Kun tuntee sydämessä iloa ja kiitollisuutta, siitä lähtee sellainen aallonpituus liikkeelle, että se yltää tunteisiin ja ajatuksiin. Tavoitteena on saada elinvoima virtaamaan.

Kävellään metsäpolkua pitkin Kalevankankaalla. Tuliko aurinko pilvestä, vai enkö huomannut sitä aikaisemmin? Säteet puikkelehtivat oksien väleistä, saa puolukanlehdet kiiltelemään.

Mitäs nyt tapahtuu?

– Nyt pitäisi lähteä kävelemään takaperin. Jos tuntuu, että aivot ovat jumissa, kannattaa harrastaa takaperikävelyä. Aivot niksahtaa ihan toiseen asentoon. Se on vanha tiibetiläinen mietiskelymuoto.

Mirja puhuu metsästä kuin rakastunut nainen. Kun tulee kauheata loskaa, metsä-Mirja lähteen puiden sekaan kiitollisuuskävelylle. Hänelle metsä on terveyden ja onnen lähde kaikkina vuodenaikoina.

Puuhun nojaaminen ja puuhengitys saavat minut uskomaan, että koska ikiviisas petäjä selviää kaamoksesta varsi suorana, myös minä selviän etu- tai takaperin. Lupaan rakastaa itseäni, luontoa, tätä hetkeä. En anna pimeyden masentaa.

Talvi nostaa verenpainetta

Ihmiset nukkuvat talvisin enemmän kuin muina vuodenaikoina, mutta uni voi jäädä kevyeksi ja katkonaiseksi. Siitä seuraa väsymystä. Monet passivoituvat ja ovat mielellään omissa oloissaan.
Usein mieliala on huonompi kaamoksen aikaan kuin valoisana vuodenaikana.
Moni liikkuu vähemmän ja syö enemmän ja raskaammin, lihoo muutaman kilon. Kun nukutaan huonosti, nälän tunne iltapäivisin ja iltaisin lisääntyy.
Kun ulkona on pakkasta, altistumme kylmälle ja se nostaa verenpainetta. Myös kolesterolit saattavat kohota talvisaikaan, ja metabolinen oireyhtymä on yleisempi talvella kuin kesällä.
Talven mittaan kuolleisuus lisääntyy. Se johtunee sekä kylmyydestä että pimeydestä. Influenssakausikin osuu sydäntalveen.
– Pohjolassa tunnetaan karu termi, lumilapiokuolema — infarkti pakkassäässä, THL:n tutkimusprofessori Timo Partonen kertoo.
Liikunnalla on suotuisia vaikutuksia sekä mielialaan että unen laatuun. Ihminen tarvitsisi aamuisin valomerkkiä päivän alkuun, joten kirkasvalolampusta on apua.
Sisäinen kello seuraa tarkkaan valon määrää ja vaikuttaa virkeystilaan. Valossaolo auttaa syksyllä ja talvella, kannattaa siis hakeutua kirkasvalolampun ääreen ainakin aamutuimaan. Kuntoliikunta tekee hyvää, samoin sosiaalisuuden voimistaminen.
Uusia näkökulmia vuodenaikoihin saa, kun keksii jotakin omasta mielestä kiinnostavaa tai tekee asioita, joita ei ole ennen tehnyt.
– Koska emme pääse vuodenajoista eroon, niihin on paras tutustua ja niiden kanssa ystävystyä, Timo Partonen neuvoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla