Meeri Tüllinen, 58, heittelehti vuosia kaksisuuntaisen mielialahäiriön vietävänä. Tauti tasoittui vasta, kun hän uskalsi myöntää itselleen olevansa pysyvästi sairas ja tarvitsevansa läheistensä apua.

"Sinä kesänä, pitkänä ja ihanana, vajosin masennukseen. Minä, varsinainen himouimari, en kyennyt kuin kykkimään rannalla. Mikään ei kiinnostanut, mikään ei tuntunut miltään. Kesää seurasi talvi ja fyysiset oireet: podin selkäkipuja ja sain vaikean ihottuman.

Kunnes eräänä harmaana päivänä, kun minun olisi pitänyt lähteä iltavuoroon töihin, en pystynyt muuta kuin itkemään. Lähdin lääkäriin, ja sieltä sain lähetteen sairaalaan. Ensidiagnoosina oireilleni oli kulttuurishokki. Se kummeksuttaa vieläkin, sillä olin ollut Suomessa jo kaksikymmentä vuotta. Tulin tänne Virosta, taustaltani olen inkerinsuomalainen.

Diagnoosi muuttui sittemmin loppuunpalamiseksi ja sen jälkeen syväksi masennukseksi. Elämänvaiheeni oli siihen aikaan hankala, sillä parisuhteeni rakoili ja olin aloittanut vuorotyön. En tahtonut jaksaa valvomista ja pitkiä työmatkoja. Paineet kasaantuivat. Tuntui siltä, että voimat ovat yksinkertaisesti loppu.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pahoinvointini kulminoitui itsemurhayritykseen; halusin vain päästä pois. Kun en tullut töihin, työkaverini soittivat ystävälleni, jolla on vara-avain luokseni. Hän löysi minut kotoani sekavana lääkkeiden yliannostuksesta ja soitti ambulanssin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

"Moni ei jaksanut vuoristorataani"

Sairaalahoidosta ei ollut apua. Sain masennuslääkkeet, ja ne suistivat minut nopeasti maniaan. Keväällä valon lisääntyessä vauhtini vain kasvoi. Sen kesän sekoilin. Matkustelin minne mieli teki, viis siitä, oliko tilillä rahaa vai ei. Bailasin ja ravasin diskoissa. Baaritiskiltä iskin itselleni uuden kumppanin. Myin asuntoni, ja muutimme yhteen.

"Baaritiskiltä iskin itselleni uuden kumppanin. Myin asuntoni, ja muutimme yhteen."

Jonkin aikaa liitelin pilvissä. Sain paljon asioita aikaiseksi, olin erittäin sosiaalinen ja järjestin arkeeni kaikenlaista touhua. Kun mielialani tasoittui, tajusin, että en ole pari­suhteessa oikean ihmisen kanssa. Erosimme. Sitten putosin masennukseen.

Kun nyt katselen elämääni taaksepäin, ymmärrän, että minulla on ollut vuoroin maanisia ja vuoroin masennuskausia jo vuosia. Mania iski yleensä aina kesäaikaan. Kun tuli syksy, maanisuus vaihtui masennukseksi. Itsemurhayritykseni jälkeen eräs lääkäri osasi lopulta tehdä oikean diagnoosin. Minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. 

Bipolaarihäiriö, entiseltä nimeltään maanis-depressiivisyys, on uuvuttava tauti. Terveen ihmisen on vaikea kuvitella, mitä tällaisen sairauden kaltaiset mielialan heilahtelut tekevät minäkuvalle. Joku on kuvaillut kaksisuuntaisuutta elämiseksi aaltojen vietävänä: yhtenä hetkenä ollaan sen harjalla, toisena sen pohjassa. Tauti on raskas risti kannettavaksi potilaalle itselleen, mutta myös heille, jotka joutuvat seuraamaan sairautta läheltä.

Lihoin lääkkeistä 30 kiloa

Maanisten jaksojeni kesto vaihteli. Välillä mania oli päällä monta viikkoa, välissä saattoi olla lyhyitä tasapainoisia aikoja. Enemmän oli masennuskausia. Masennuksessa vajosin niin syvälle, etten aina edes tiennyt, missä milloinkin olen. Itse­murha-ajatukset pyörivät mielessäni. Tunsin itseni kelvottomaksi ja kelasin loputtomiin, mitä on tullut tehtyä. Podin suurta hätää ja tuskaa.

Läheisilleni koetin taudin pahimmissakin vaiheissa esittää pärjäävää. Minulla oli paljon ystäviä, mutta olen luonteeltani sellainen, etten kovin helposti halua tuoda esille omia ongelmiani. Eristäydyin yksinäisyyteen. Itsetuntoni oli nollalukemissa, häpesin. En jaksanut vastata puhelimeen tai soittaa kenellekään.

Kun sitten vointini koheni, oli omanlaisensa urakka ryhtyä lämmittämään ystävyyssuhteita. Aika moni ystävistäni ei tätä vuoristorataa jaksanut, vaan katosi elämästäni. Pieni porukka jäi ympärilleni.

Pahaa, aaltoilevaa oloani kesti vuoteen 2010. Olin aloittanut jo aiemmin kaksisuuntaisuuteen tehoavan lääkityksen, mutta lopettanut sen, sillä lääkkeet lihottivat minua kolmisenkymmentä kiloa. Raju painonnousu oli iso kolaus, mutta sinnikkäästi revin itseni lenkkipoluille. Muistan eräänkin syksyisen lenkin, jolla huomasin polun varressa kasvaneen kärpässienen. Ajattelin, että tuostahan voisi tehdä hyvän kastikkeen.

Vihdoinkin olin turvassa

Jälleen kerran päädyin tilanteeseen, jossa olin niin huonossa kunnossa, että yksi ystäväni saattoi minut sairaalaan. Pääsin sisään mielenterveysosastolle. Tuska tuntui helpottavan heti – tunsin, että nyt olen turvassa. Se sairaalajakso osoittautuikin käännekohdaksi. Olin sisällä kaksi ja puoli viikkoa. Minusta huolehdittiin. Sain keskusteluapua ja uudet lääkkeet. Hoitajien tuki oli suurenmoista: jokainen työvuoroonsa tuleva kävi juttelemassa, minua ei jätetty yksin. Lääkärinikin oli ymmärtäväinen.

Suurin oivallukseni tuolta sairaalareissulta oli se, että tajusin olevani lopun ikääni sairas. Siihen asti olin ajatellut, että mielialojeni heittelyt menevät ohi ja vielä minä paranen. Uskalsin myöntää itselleni, että en minä parane – mutta voin kuntoutua. Tiedostin ensimmäistä kertaa, että mielen sairaus on sairaus siinä, missä jokin muukin. Ja tämän taudin kanssa minun täytyy elää elämäni loppuun saakka.

Nyt otan kaiken sen avun vastaan, mitä minulle tarjotaan. Hyväksyn lääkitykseni ja sen, että tarvitsen toisten ihmisten tukea. Minun on siedettävä sekin, että arkeni ei kulje aina tasaista latua. Mielialani sahaavat yhä jonkin verran ylös ja alas. Pahimmat piikit ovat kuitenkin hioutuneet pois.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireidenhallintakurssilla olen opetellut ennakoimaan maanisia kausia ja masennusjaksoja. Hiljennän tahtia ja huolehdin itsestäni tarkemmin, jos havaitsen vointini alkavan muuttua. Pidän myös kirjaa menoistani: jos näen, että kalenteriin on kertynyt liikaa merkintöjä, perun tulevia suunnitelmia ja paikkaan rahareikiä. Olen oppinut laittamaan asioitani tärkeysjärjestykseen.

Osaan tarkkailla vointiani

Toivon, että rajuimmat sairausvuodet ovat elämässäni jo takanapäin. Varmasti en niin voi sanoa, mutta tätä nykyä luotan itseeni. Minulla on aikaisempaa enemmän työ­kaluja käsitellä sairauttani ja tarkkailla itseäni. Ennen kaikkea kynnys hakea apua on madaltunut selvästi.

Tunnistan tasapainon siitä, että pystyn arvostamaan pikkuasioita. Nautin jälleen uimisesta, taiteesta ja kulttuurista. Matkustan yhä mielelläni, mutta suunnitellusti. Toimin vertaistukineuvojana Mielenterveysliiton Propellissa ja autan muita mielenterveysongelmaisia. Vertaistyö rytmittää mukavasti arkeani, ja meillä on liitossa ihana työporukka.

"Tunnistan tasapainon siitä, että pystyn arvostamaan pikkuasioita."

Kun kerron kuntoutujaryhmille tai opiskelijoille oman tarinani, saan usein positiivista palautetta. Tuntuu hyvältä, kun joku kiittää minua siitä, että avaudun sairaudestani. Jokainen ihminen haluaa olla toiselle hyödyksi.

Tiedän nyt, että vaikeimmastakin voi selvitä.”

Kaksisuuntainen mielialahäiriö x 6

  1. Kaksisuuntaiselle eli maanis-depressiiviselle mielialahäiriölle ovat ominaisia toisiaan seuraavat masennus- ja maniajaksot sekä oireettomat vaiheet.  
  2. Masennusvaiheet kestävät usein kauemmin kuin mania- ja sitä ­lievemmät hypomaniajaksot.
  3. Maanisissa vaiheissa potilaan mieliala kohoaa normaalista poikkeavalla tavalla, mutta siihen voi liittyä ärtyisyyttä. Puheliaisuus, ajatuksen riento ja itsetunto kohoavat voimakkaasti ja unentarve vähenee selvästi. Potilaalla on suuruuskuvitelmia, ja hänen on vaikea keskittyä. Maniaan tai lievempään hypomaniaan liittyy usein rahantuhlausta, päihteidenkäyttöä ja korostunutta seksuaalisuutta.
  4. Noin prosentti suomalaisista ­aikuisista sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Alttius sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön on yleensä osin perinnöllistä. Tautiin sairastutaan tavallisimmin 15–35 vuoden iässä. Potilailla on selvästi kohonnut itsemurhariski.
  5. Tautiin on tehokkaita lääkkeitä, ­jotka pitävät masennus- ja mania­jaksot poissa ja mielialan ­tasaisempana.
  6. Itsehoidossa on tärkeää tunnistaa alkavat sairausjaksot. Omasta voinnista voi pitää huolta muun muassa vaalimalla säännöllistä unirytmiä ja pitämään arjen kulun tasaisena, ­mutta mielekkäänä.
    Lähteenä: terveyskirjasto.fi.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on kyllä ihan oikea sairaus joka ei itsekurilla parane. Seurasin vuosikausia naapurini pyristelyä tuon sairauden kourissa, enpä osaa sanoa kumpi oli helpompi vaihe, maanisuus vaiko depressiivisyys. Miten voidaan sanoa että et ole sairas, vain itsekeskeinen, itsekuriton ihminen. Hyvin julmaa ja ajattelematonta. Olen iloinen että Meeri on saanut tautinsa hallintaan ennenkuin jotakin peruuttamatonta ehti tapahtua. On myös rohkeaa kertoa tarinansa julkisuudessa sillä kuten huomaamme se julkisuus voi olla julmaa. Jokaisen tulee kuunnella nimenomaan itseään sillä sairastua voi kuka tahansa meistä.

Vierailija

Eivätkö yo. käyttäytyminen ja mielihalujen vaihtelut ole aivan terveen ihmisen elämäntapoja, miksi tehdä numeroa ko. asioista, en ymmärrä...

Sisältö jatkuu mainoksen alla