Omatoimisuuden menettämisen pelko on niin ahdistavaa, että se saa toivomaan kuolemaa, kertoo sairaanhoitaja mielipidekirjoituksessaan.

"Vanhusten itsemurhat ovat yleistyneet. Vanhustyössä työskentelevänä psykiatrisena sairaanhoitajana pääsen kulkemaan ikäihmisten rinnalla psyykkisen hyvinvoinnin järkkyessä. Kuolemantoive nousee usein esiin keskustelussa, harva kuitenkin kertoo harkinneensa tai suunnittelevansa itsemurhaa.

Itsemurha on tabu. Se on edelleen monelle myös häpeällinen ja itsekäs ratkaisu. Kuolemaa odotetaan ja usein toivotaankin helpottajaksi, mutta sen tekeminen vaatii rohkeutta ja päättäväisyyttä, aktiivista toimintaa. Miksi vanhuksesta tulee toimija?

Kuolemanhaluun liittyy menetyksiä. Menetys voi olla puolison, lapsen tai muun läheisen henkilön kuolema mutta myös itsenäisyyden, terveyden tai toimintakyvyn menetys.

Jopa pelko raihnastumisesta, pitkittyvästä sairaudesta, ruumiin hallinnan tai toimintakyvyn katoamisesta saattaa saada toivomaan kuolemaa.

Pelko siitä, että ei selviydy kotona eikä voi jatkaa totuttua elämäntapaa voi tuoda kuolemanhalun pelastajana, toisaalta taas pelko siitä, ettei pääse hoivapalveluiden piiriin voi pelottaa ja ahdistaa. Asuminen ja oleminen yksin kotona toimintakyvyn laskiessa on ahdistava ajatus.

Moni itsemurhaan päätynyt vanhus on hakenut apua terveyspalveluista ennen itsemurhaa, muttei ole saanut tarvitsemaansa.

Rintakivusta suuri huoli

Osalla vanhuksilla on paljon lääkärikäyntejä, sillä huoli somaattisesta terveydestä on suuri. Erilaisia oireita on paljon, ja kun on aikaa kuunnella miltä sisällä itsessä tuntuu, myös oireet tuntuvat voimistuvan.

Syynä avun hakemiseen saattaa olla rintakipu, vatsaongelmat tai huimaus – useita vaikeasti tulkittavia oireita. Ehkä vastaanotolla puheeksi tulee myös lähiaikojen menetykset ja masennuksestakin kysytään. Masennuksesta tai alavireisyydestä voi olla vaikea puhua ja jos kysytään itsemurhasta on vastauksena torjunta.

Tämän ajan ikäihmiset eivät ole tottuneet puhumaan vaikeista asioista eivätkä he halua huolestuttaa ympäristöään omilla ongelmillaan, ei haluta olla vaivaksi. Helpotusta omaan oloon kuitenkin toivotaan. Kuolema tulee kuitenkin, ehkä vanhus haluaa päättää tavan ja ajankohdan itse niin kauan kuin kykenee.

Tärkeyden tarve ei häviä

Kuolemanhalusta on hyvä puhua. Vanhus miettii elettyä elämäänsä, punnitsee tekemiään valintoja ja niiden merkitystä elämäänsä, mutta hänellä ei välttämättä ole ketään, kenen kanssa jakaa asiaa. Jos hänellä on puoliso, ei toista haluta huolestuttaa omilla pohdinnoilla, lasten kanssa asioista voi olla vaikea puhua.

Elämä on yksinäistä, muita kuin terveyspalveluiden ihmisiä kohtaa harvoin – ja tapahtuuko heidänkään kanssa kohtaamista? Ihmiselle on tärkeää tulla kohdatuksi – kuulluksi ja nähdyksi omana itsenään, kosketuksikin.

Merkityksellisyys, jollekin ihmisenä tärkeänä oleminen ja johonkin ryhmään kuuluminen, on perustarve, joka ei häviä ikääntyessä – päinvastoin. Kun elämänpiiri kapenee voi toivottomuus täyttää päivät ja kaipuu kuolleiden läheisten perään lisääntyä.

Valmiina lähtöön?

Keskustelen ikäihmisten kanssa heidän hoitotahdostaan. Kun vanhukselle annetaan tilaa puhua kuolemasta on keskustelu hyvin antoisaa. Kuolemantoive tai – odotus nousee usein esiin, vanhus kertoo olevansa valmis ”lähtöön”.

Lähtökohtana keskustelulle on se, millaista hoitoa vanhus haluaa kuoleman lähestyessä ja toivooko elvytettävän.

Usein ikäihminen painottaa arvostavansa elämän laatua sen pituuden sijaan ja toivoo rauhallista tai nopeaa kuolemaa. Jos kuolema on vanhukselle harras toive, on syytä kysyä aikooko hän vaikuttaa kuoleman saapumiseen jotenkin ja miettiä miten ajatuksesta pääsee irti.

Keskustelemme myös aiemmista selviytymiskeinoista ja voimavaroista, jotka kantavat vaikeiden hetkien yli. Moni vanhus on kiittänyt keskustelusta, eletyn elämänsä yhteenvedosta ja palannut omaan arkeensa, kuka kotiin, kuka hoivan piiriin.

Kuolemanhaluun ja itsemurhiin voi vaikuttaa, kun pysähtyy kohtaamaan ihmisen oireiden, sairauksien ja diagnoosien sisällä.

Terveydenhuoltoon pitäisi saada vanhustyön osaajia

Vanhusten psyykkisen hyvinvoinnin hoitoa voisi verrata sipulin kuorimiseen tai maatuskanuken avaamiseen – aina löytyy uusi kerros käsiteltäväksi. Kerrokset saattavat paljastua hyvinkin hitaasti, päivystysvastaanotolla vain kuorikerros voi olla näkyvissä eikä annettu apu kohtaa vanhuksen todellista tarvetta.

Gerontologisen hoitotyön osaajille olisi tarvetta terveydenhuollon joka portaassa, jotta vanhukset tulisivat oikea-aikaisesti autetuksi.
 
Kirsi-Marja Kaarlela
psykiatrinen sairaanhoitaja
gerontologinen valmentaja

Vierailija

"Moni itsemurhaan päätynyt vanhus hakee apua turhaan"

Olen valitettavasti havainnut vanhustyössä kyseisen ilmiön. Kaksi hoidettavaani päätyivät lopulliseen ratkaisuun läheisensä kuoltua yllättäen. Toisen puoliso menehtyi liikenneonnettomuudessa rattijuopon ajaessa hänet kumoon suojatiellä, toisen poika kuoli sydänkohtaukseen melko nuorena. He saattoivat läheisensä kirkkomaalle ja melko pian sen jälkeen tekivät päätöksensä. Yliajetun vaimo oli piilottanut osan nukahtamislääkkeistään jo kauan, kuolleen pojan isä menehtyi häkään, oli laittanut uunin...
Lue kommentti