Ennen sydänpotilas odotti toipumista vuodelevossa, sitten kuntoutukseen suositeltiin tasavauhtista lenkkeilyä. Nyt puhaltavat taas uudet tuulet.

Moni infarktista toipuva sydänpotilas saattaa varoa rasittamasta itseään liikaa – taustalla on pelko siitä, että rasitus laukaisee uuden infarktin.

– Asiaa on tutkittu paljon, ja liikunnan aiheuttama riski on todettu hyvin pieneksi, sanoo dosentti Arto Hautala Verven liikuntalääketieteen tutkimusyksiköstä Oulusta.

Intervalli on tehokkain

Pitkään sydäninfarktista toipuvalle suositeltiin tasavauhtista kestävyysharjoittelua: kävelyä, kevyttä hölkkää, uintia ja hiihtoa.

Kun tutkimustietoa on saatu lisää, on huomattu, että kovavauhtiset pyrähdyksetkin ovat turvallisia ja ne kohottavat kuntoa tehokkaammin kuin tasavauhtinen kuntoilu. Intervalliharjoittelussa hengästyttävät spurtit ja kevyet, palauttavat jaksot vuorottelevat.

– Sydänpotilaan kunto on noussut 4–16 viikon tehoharjoittelulla kaksinkertaisesti verrattuna tasavauhtiseen harjoitteluun. Lisäksi intervallityyppinen harjoittelu koetaan mielekkäämmäksi kuin tasavauhtinen lenkkeily, Arto Hautala toteaa.

Omin päin kenenkään ei pidä kuitenkaan lähteä spurttailemaan eikä kova harjoittelu ole ajankohtaista, ennen kuin infarktista on kulunut vähintään neljä viikkoa.

– On tärkeää varmistaa omalta lääkäriltä, että sairaus sallii harjoittelun ja lääkitys on kohdillaan.

Jos potilaalla on epävakaa rintakipuoireisto tai vaikea sydämen vajaatoiminta, intervalliharjoittelua ei suositella.

Infarktin jälkeen tasavauhtista kuntoilua

Tavallinen fyysinen arkiaktiivisuus on hyvästä pian infarktin jälkeen.

Arkiaktiivisuuden lisäksi kävely- ja hölkkälenkit voivat olla kohtuullisen kuormittavia, ja niitä voi mielellään aluksi tehdä pari kolme kertaa viikossa, tavoitteena vähintään viisi harjoituskertaa viikossa.

Lisäksi lihaskuntoharjoittelua tulisi olla pari kertaa viikossa. Jos liikunnan aikana alkaa tuntua rintakipua, rasitusta pitää keventää.

Kun elimistö on tottunut liikuntaan ja sydäntapahtumasta on kulunut jokunen viikko, voidaan lääkärin luvalla kokeilla intervalliharjoituksia. Niihin saa ohjeita esimerkiksi terveyskeskuksen fysioterapeutilta.

Aurinkovoide suojaa, mutta vain jos sitä levittää reilulla kädellä. Vain harva käyttää voidetta riittävästi.

1. Heijastaa ja imee säteet

Aurinkovoiteissa käytetään fysikaalista tai kemiallista suojaa tai molempia. Fysikaalinen suoja heijastaa UV-säteilyä pois iholta, kemiallinen imee säteet itseensä.

Voiteet auttavat ehkäisemään ihon palamista ja aurinkokeratoosia, josta voi kehittyä okasolusyöpä. Suojavoiteiden käytön on osoitettu vähentävän myös melanoomaa.

2. Suojakertoimet liioittelevat

Suojakerroin määrittää, kuinka hyvin voide suojaa auringon UVB-säteiltä ja kauanko auringossa voi oleilla palamatta. Esimerkiksi suojakerroin 15 tarkoittaa, että auringossa voi olla palamatta 15 kertaa pidempään kuin ilman suojaa. Moni levittää voidetta kuitenkin vain murto-osan siitä määrästä, jolla suojakerroin on laskettu, eikä lisää voidetta iholle tarpeeksi usein.

3. Kerroin vähintään 30

Suojakertoimen on hyvä olla vähintään 30 vartalolle ja 50 kasvoille. Tarkista purkin kyljestä, että voide suojaa sekä UVA- että UVB- säteilyltä.

4. Pihistelemättä paras

Riittävä määrä voidetta vartalon iholle on oman kourallisen verran ja kasvoille teelusikallinen, mielellään puoli tuntia ennen ulos menoa. 

5. Älä tuudittaudu

Mikään voide ei suojaa täydellisesti UV-säteiltä. Eliniän aikana karttuva aurinkoaltistus lisää ihosyöpien riskiä. Auringossa kannattaa siis oleilla maltillisesti, eikä paahtaa itseään ylenpalttisesti aurinkovoiteen turvin. Muista, että aurinkoisesta säästä voi nauttia myös varjossa.

Asiantuntijana syöpätautien erikoislääkäri Meri-Sisko Vuoristo.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 7/2017.

Melanooma on nopeimmin yleistyvä syöpä Suomessa. ET-lehden omalääkäri Risto Laitila neuvoo, missä tilanteissa ihomuutoksia kannattaa mennä näyttämään lääkärille. 

Täältä näet kaikki aiemmat Riston vastaanotolla -videosarjan osat.

Aiemmissa jaksoissa aiheina ovat olleet esimerkiksi: