Kun Hülya "Hissu" Kytö muutti Turkista Suomeen yli 40 vuotta sitten, hän järkyttyi. Nyt Suomi on kuitenkin hänen kotinsa. Ja Hissu on tehnyt Suomesta monta halausta lämpimämmän paikan.

Ihan ensimmäisenä Hülya Kydöstä näkyvät käsivarret. Ne ojentuvan etuviistoon, kuin hän olisi juuri pääsemässä jonkin mahtipontisen euroviisukappaleen loppuhuipentumaan. Mutta ei hän ole. Kädet nappaavat kiinni hartioihin.

Rutistus on perusteellinen. 

– Näin me tutustutaan, Hülya nauraa ja suomentaa heti nimensä. Se on Hissu.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Siksi hänet nimettiin jo yli 40 vuotta sitten, kun hän muutti tänne Turkista. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

–  Onhan Hissu vähän hassu. Enhän minä ole yhtään hissunkissun-tyyppi, hän puuskahtaa.

"Puolen tunnin kävelyn jälkeen kysyin, että missä se kaupunki on. Se meni jo, mieheni vastasi."

Missä kaikki ihmiset ovat? 

Hissu tarttuu kädestä ja lähtee johdattamaan sokkeloisen talon uumeniin. Kurkistelemme huoneisiin. Keittiön puuhellalla porisee linssikeitto. Salissa kourallinen naisia opiskelee suomea. Käytävän päästä löytyvä huone leiskuu väreistä. Thaimaalaisnainen on innostunut askartelemaan koriste-esineitä myyntiin.

– Hän on todellinen kone, Hissu kuiskaa ja iskee naiselle silmää.  

DaisyEläkeläiset ry:n Muistojen koti sijaitsee ihan Turun sydämessä, 1600-luvulta peräisin olevassa vanhassa köydenpunojan taloon. Ulkomailta Suomeen muuttaneiden naisten päivätoimintakeskus on Hissun luomus ja työpaikka. Tänne hän tulee aamuisin ja lähtee iltaisin. Tuskin malttaa edes syödä siinä välissä.

Niin innoissaan hän on, kun saa auttaa muita.

Tällaista paikkaa hän ei osannut edes kuvitella, kun vuonna 1971 muutti Turkuun. 

Ei tosin paljon muutakaan. Hissu kun tuli Suomeen rakastuneen naisen ruusunpunaiset lasit päässään. Hän oli ehtinyt nähdä maailmaa, voittaa sukunsa vastarinnan ja saada heiltä vuoden väsytystaistelun jälkeen luvan liittoon suomalaismiehen kanssa. Mutta hän ei ollut ehtinyt varautua siihen, mitä kohtasi täällä. 

– Oli aurinkoinen toukokuun päivä, kun saavuimme. Mieheni halusi esitellä minulle kotikaupunkiaan. Puolen tunnin kävelyn jälkeen kysyin, että missä se kaupunki on. Mieheni vastasi, että sehän meni jo.

"Tunsin olevani niin yksin kuin vain olla voi."

Istanbulin miljoonakaupungissa kasvanut nuori nainen ei osanut kuvitella näin pientä ja hiljaista kaupunkia olevan edes olemassa. 

– Hiljaisuuden lisäksi ihan kaikki muukin oli uutta: ruoka, vaatteet ja tavat. En osannut tulkita ihmisten kasvoista, olivatko he surullisia, iloisia vai vihaisia. Oi, tunsin olevani niin erilainen ja yksin kuin vain olla voi. 

Puoleen pienentynyt elekieli

Hissun työhuone löytyy lopulta talon perällä. Kodikkaan kammarin seiniä koristavat postikortit, kuvat lapsista ja lapsenlapsista. 

Rakkaus suomalaismieheen ja oman perheen perustaminen juurruttivat Hissun Suomen Turkuun. Tai no, pikemminkin kyse oli päätöksestä. Hän päätti jäädä. 

– En ikinä halua luovuttaa, se on periaatteeni. En, vaikka eteen on tullut todella ikäviäkin asioita, Hissu sanoo tiukasti ja tarttuu heti perään kevyesti käsivarresta. 

– Ai kauhea, osaan olla tiukka tough lady, mutta sitten toisessa hetkessä pillitän, älä välitä, Hissu sanoo. Tai pikemminkin hyrisee. Lennättää käsiään lauseiden perässä, joihin liimaantuu väliin englanninkielisiä sanoja ja pientä hyminää. Kuin tarina välillä säveltyisi lauluksi.  

"Minulle kotoilu on aina ollut myrkkyä."

– Ja minä kun olen pienentänyt elekieleltäni puoleen siitä, mitä se oli nuoruuteni Turkissa, sillä täällä ei tykätä äänekkyydestä, Hissu toteaa. Tosin Daisyssa hän saa olla sellainen kuin, halailla ja huitoa käsiään juuri niin kuin haluaa. Tai vaikka tanssia, ilman että se herättää muissa huolenväristyksiä.

– Voi, kun aamuisin tulen töihin, minulla on tapana tanssia yhden somalimummun kanssa heti tuossa eteiskäytävässä. Jaksan sen voimalla pitkälle iltapäivään.

Töihin kopiohuoneeseen

Mutta palataan vielä sinne hiljaiselle 70-luvulle. 

Jos Turku oli Hissulle pieni paikka, oli koti vielä pienempi. 

– Minulle kotoilu on aina ollut myrkkyä, silloinkin. Työvoimatoimiston tiskillä tilanne näytti kuitenkin ihan toivottomalta. Kukaan ei halunnut ottaa suomenkielentaidotonta töihin. Lopulta yksi rohkea tyyppi uskaltautui palkkaamaan minut kopioijaksi. 

Hissu Kytö rakastaa, kun saa olla monessa mukana ja vaikuttaa. – Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi Suomessa.
Hissu Kytö rakastaa, kun saa olla monessa mukana ja vaikuttaa. – Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi Suomessa.

Siitä lähtien töitä on riittänyt. Niiden lomassa perheeseen syntyi kolme lasta, ja Hissu oppi suomen, ilman kursseja, hiekkalaatikon reunalta. 

– Työelämässä etenin kopiohuoneesta ensin kirjeenvaihto-osastolle, sitten kanslistiksi ja kurssisihteeriksi. Kiinnostuin yhä enemmän järjestötoiminnasta ja ideoin ja perustin niitä itsekin. Opetin turkin kieltä kansalaisopistossa ja kävin itsekin kaikenlaisilla kursseilla. 

Perhe ja työ, tekivätkö ne maasta jo kodin? Hissu miettii hetken. Eivät oikeastaan. Kotiin tarvitaan ihmisiä. Suomalaisten on Hissun mielestä edelleenkin vaikea tajuta, että monissa kulttuureissa koti on paljon avoimempi paikka kuin vain seinät ja perhe. Se on yhteisö.

"En tajua suomalaisten tarvetta yksityisyyteen. Mihin sitä tarvitaan?"

– Alkuvuosina kutsuin kaiken näköisiä ihmisiä kotiini syömään. Halusin tutustua ja jutella. Kukaan ei kutsunut takaisin. Lopulta lopetin sen.

Entä onko Hissu mielestään jo suomalainen? 

Taas seuraa hetken hiljaisuus. Kyllä hän oikeastaan on, aika lailla. Tietyin varauksin.

– Edelleenkään en tajua suomalaisten tarvetta yksityisyyteen. Mihin ihmeeseen sitä tarvitaan? En minä tunne sinuakaan, ja silti avaan sinulle koko sydämeni. Enkä minä siinä kuitenkaan menetä mitään, enhän? 

Yhteisö alkaa kasvaa 

Hissun huoneen ovella käy ihmisiä, puhelin soi, ja hän jakaa neuvoja. Hän rakastaa, kun saa olla kaikessa mahdollisessa mukana. Ja vaikuttaa asioihin. 

– Olin jo kotona meistä neljästä sisaruksesta vähän musta lammas. Jos koin jonkin asian itselleni tärkeäksi, ajoin sitä kunnes sain tahtoni läpi. Minun pitää saada toimia. Ja enhän ilman jääräpäisyyttäni olisi täällä Suomessakaan. 

Päättäväisyyttä on tosiaan tarvittu. Ensin oman paikan löytymiseen. Sitten toisten auttamiseen.

Suomeen tulevat tarvitsevat sitä, mitä Hissukin olisi tarvinnut: yhteisöllisyyttä ja vertaistukea.

80-luvulla Hissu huomasi, ettei hän pian olisikaan enää ainoa eksoottinen olento Turun katukuvassa. Suomeen kun alettiin ottaa pakolaisia. 

– Kun ensimmäiset pakolaiset, vietnamilainen venekansa, saapui tänne 80-luvun puolivälissä, olin paikalla. Se oli iso juttu, ehkä jälkeenpäin ajatellen jopa liian isoksi paisuteltu. 

Hissu tajusi kuitenkin jo silloin kaiken mediakohun ja kuinka kohtaat pakolaisen -seminaarien keskellä, että tänne tulevat tarvitsevat juuri sitä, mitä hänkin olisi aikoinaan tarvinnut: toisia ihmisiä, yhteisöllisyyttä ja vertaistukea.

– Siitä se lähti. Ensin sain järjestettyä itselleni pakolaisten kurssisihteerin pestin ja sitten vuonna 1989 pääsin perustamaan Turkuun kansainvälistä kohtauspaikkaa, ensimmäistä laatuaan.   

Väsyttävä vihaposti

Elämä on kuitenkin arvaamatonta. Rakkaus, jonka perässä Hissu oli tänne tullut, ei kestänyt. Kun vuosikymmen vaihtui, Hissusta tuli kolmen alaikäisen lapsen yksinhuoltaja.

– Voi, se oli inhottavaa aikaa, Hissu huokaa. 

"Yhtäkkiä olin taas muukalainen."

Alkoi lama, muutenkin kuin taloudellisesti. Kun ihmisillä on harmia, heidän pitää Hissun kokemuksen mukaan löytää sille kohde. Silloin, niin kuin viime aikoinakin, kohteeksi sopivat ulkomaalaiset.

– Sain siihen aikaan paljon inhottavaa postia. Olin asunut jo puolet elämästäni täällä ja yhtäkkiä olin taas muukalainen! Väsyin jatkuvana vihan kohteena olemiseen. Lopulta menin ihan totaaliseen burn outiin. Ensimmäistä kertaa elämässäni en jaksanut mitään. 

Ja mikä pahinta, Hissu tunsi jälleen itsensä maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi. 

– Jos olisin uskaltanut kertoa turkkilaisille sukulaisilleni, minkälaista elämäni täällä silloin oli, he olisivat varmasti hakeneet minut ensimmäisellä koneella väkipakolla kotiin. Eivät he varmasti vieläkään tajua edes sitä, että kun täällä ottaa eron miehestä, koko suku ottaa eron sinusta. 

Elämä tuntui olevan täysin jumissa. Hissulle ehdittiin myöntää jo työkyvyttömyyseläke. 

Neljä vuosikymmentä Turussa ovat tehneet Hissu Kydöstä suomalaisen. Vielä hän toivoisi Suomeen lisää yhteisöllisyyttä.
Neljä vuosikymmentä Turussa ovat tehneet Hissu Kydöstä suomalaisen. Vielä hän toivoisi Suomeen lisää yhteisöllisyyttä.

Mutta sitten vuonna 1999 tapahtui jotain järisyttävää, ihan konkreettisesti. Hissun synnyinmaassa järisi maa oikein perusteellisesti. 

– Silloin havahduin, että mitä ihmettä minä täällä istun, tekemättä mitään. Lähdin Turkkiin, suoraan maanjäristysalueelle. Halusin auttaa ihmisiä. Asuin heidän kanssaan teltoissa. Ruokaa oli vähän ja vesi likaista, mutta silti kaikki ne ihanat ihmiset jaksoivat yrittää kaaoksen ja tuhon keskellä. Sain siitä hirveästi voimaa, tajusin, että jos nämä kaiken menettäneet jaksavat, niin kyllä minäkin!

Päivänkakkara kurottautuu valoon

Kun Hissu palasi avustusreissultaan Suomeen, hän päätti saman tien tehdä jotain ihan uutta. Hän perusti parin ystävänsä kanssa DaisyLadies -yhdistyksen auttamaan Suomeen muuttaneiden naisten integroitumista yhteiskuntaan. Ensi vuodet toimistoa pyöritettiin Hissun olohuoneessa.

Daisy, päivänkakkara, sopi nimeksi hyvin. Olen vähän samanlainen. Hieman vain kun aurinko pilkahtaa, niin nuupahtaneinkin kukka nostaa päänsä ylös, Hissu sanoo ja hymyilee leveästi. Aijai, hän huokaa ja tanssahtaa pari tahtia tuolillaan, Daisysta alkoi hänen uusi elämänsä. 

Hissusta on käsittämätöntä, että ulkomaalaisia ajatellaan ryhmänä, mamuina.

Töitä riittää ja toiminta on laajentunut ikäihmisiin, miehiin ja nuoriin. Välillä työssä pitää olla lähes etsivä. Yksinäiset kun eivät huutele tarpeitaan Turun torilla. 

– Suomessa edelleen jokainen joutuu olemaan oman onnensa seppä, siksi kaltaisiamme ruohonjuuritason ihmisiä tarvitaan. Menemme ihmisten luo, kotioville.  

Hissusta nykyinen kiristynyt tunnelma Suomessa on ahdistavaa. Hänestä siitä ovat vastuussa ennen kaikkea Arkadianmäki.

– Jos päättäjät päättävät, että Suomeen otetaan tietty määrä pakolaisia, heistä on pidettävä huolta, Hissu sanoo.

Hissusta on käsittämätöntä, että ulkomaalaisia ajatellaan yhtenä ryhmänä, mamuina, vaikka porukassa on kymmeniä uskontoja, kansallisuuksia, mummoja, vaareja, vauvoja. 

 – Mamu, mamu, hoetaan ilman, että otetaan asioista selvää, Hissu puuskahtaa, mutta nauraa taas perään. Hän voisi jatkaa aiheesta vaikka vuorokauden, mutta ei, asiat eivät muutu puhumalla vaan tekemällä. 

– Vielä haluaisin toteuttaa yhden haaveeni ja perustaa monikulttuurisen vanhainkodin. Siellä olisi eri kulttuureille omistettuja huoneita, joista asukkaat voisivat valita mieleisensä. 

Mahtuisiko sinne Suomi-huonekin?

– Totta kai! Sillä lopulta meidän kaikkien pitää päättää, yritämmekö me päästä toisistamme eroon vai pitää yhtä, niin yksinkertaista se on, Hissu hymähtää.

Lopuksi Hissu nousee ja ojentaa jälleen käsivartensa. Enää ne eivät yllätä. Hetken aikaa olemme niin rutistuksissa, että kuulemme varmasti toistemme sydämenlyönnit.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 10/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla