Hissu Kytö muutti Suomeen 1970-luvulla, mutta edelleen hän on monelle mamu. Kuka hän oikeastaan on?

Uraauurtavaa työtä. Niin lukee Siirtolaisinstituutin palkintoperusteluissa, kun he vajaa viikko sitten myönsivät Hülya Kydölle John Morton -palkinnon hänen työstään maahanmuuttajien parissa.

Hülya, suomalaisten jo tosin yli 40 vuotta sitten Hissuksi nimeämä, on otettu palkinnosta. Vähän hämmentynytkin. Hänelle työ ulkomailta tänne muuttaneiden keskuudessa on enemmän elämäntehtävä kuin palkkatyö.

– Tiedän itse, miten rankkaa on tullaa vieraana maahan, jossa ihmiset eivät ole ihan maailman sosiaalisimmasta päästä, Hissu myhäilee.

Lue myös: Yksinäisyys vaivaa ulkomailta tulleita vanhuksia

Mamu on haukkumasana

Mutta yhden asian Hissu korjaa: hän tekee töitä mieluummin Suomeen muuttaneiden kuin maahanmuuttajien kanssa.

– Inhoan mamu sanaa! Se leimaa, on haukkumasana, joka enemmän erottaa kuin yhdistää. Vaikka minäkin olen jo 18-vuotiaana lähtenyt pois Turkista, olen yhä edelleen monen mielestä mamu.

Hissusta asenteen pakolaisia kohtaan ovat viime vuosina koventuneet. Siihen löytyy hänestä syy, ihmisten paha olo.

– Kun on työttömyyttä ja taloudellisia ongelmia, niille halutaan löytää jokin selitys. Siihen ulkomailta tulleet ovat käyneet hyvin.

Hissun mielestä pakolaisten sijaan tyytymättömien pitäisi osoittaa syyttävää sormeaan Arkadianmäelle päin, jossa päätökset maahanmuuttokiintiöistä ja -politiikasta tehdään.

– Päättäjien pitää kantaa vastuu päätöksistään. Jos Suomessa on päätetty ottaa tänne ihmisiä muualta, heistä pitää huolehtia eikä ainakaan päästää tilannetta kärjistymään, Hissu selittää.

Hissu on tehnyt pakolaisten kanssa töitä ihan siitä lähtien kuin ensimmäiset venepakolaiset 1987 saapuivat Suomeen.

– Rakastan työtäni, mutta täytyy myöntää että välillä turhauttaa. Tuntuu, että maahanmuuttoasioissa keksitään pyörä satoja kertoja uudelleen. Järjestetään aina uusia kuinka kohdata maahanmuuttaja -seminaareja, mutta isompi näkemys puuttuu.

 Ulkomaalaiset eivät ole samasta puusta

Hissun mielestä ulkomaalaisasioissa tarvitaan vahvasti ruohonjuuritason ihmisiä. Siitä tarpeesta syntyi vuosituhannen alussa DaisyLadies ry:n auttamaan Suomeen muuttaneiden naisten integroitumista yhteiskuntaan.

Ensi vuodet toimistoa pyöritettiin Hissun olohuoneesta. Nyt yhdistys on laajentunut myös auttamaan ikääntyviä sekä nuoria, ja Turun keskustassa sijaitsevassa Muistojen kodissa toimii vireä päivätoimintakeskus, jossa Hissu työskentelee.

– Meidän tärkein tehtävämme on kohdata ihmisiä ja kuunnella heidän yksilöllisiä tarpeitaan.

Hissun mielestä suomalaisen maahanmuuttotyön suurimpia kompastuskiviä onkin juuri se, että kaikkia ulkomaalaisia kohdellaan yhtenä massana, ei ymmärretä kulttuurien erovaisuuksia. Tasa-arvoa ei voi vaikkapa tuputtaa islamilaiseen perheeseen suomalaisista lähtökohdista.

– Olen tehnyt vuosien varrella paljon työtä ehkäistäkseni naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Siinä apua ei tarvitse vain nainen, vaan koko perhe. Jos perheen tai suvun vanhimman saa tajuamaan, että mistä on kyse, usein homma alkaa purkautua. Tällaiset asiat herkästi unohdetaan virallisessa maahanmuuttotyössä.

Hissu tietää mistä puhuu, sillä hänkään ei olisi täällä ilman oman sukunsa kanssa käytyjä pitkällisiä keskusteluja.

– Kun aikoinaan rakastuin suomalaismieheen, koko perhe vastusti muuttoani. Vuosi siinä meni, ennen kuin sain heidän mielensä muuttumaan. Ja erityisesti siihen tarvittiin isoisän suostumus, Hissu nauraa.

Hissun elämästä kerrotaan lisää ET-lehdessä 10/2015, joka ilmestyy 27. toukokuuta.