Markku Pietikäinen on 51-vuotias eläkkeellä oleva rajavartioaseman koiranohjaaja ja Rajavartioliiton pääluottamusmies.
Markku Pietikäinen on 51-vuotias eläkkeellä oleva rajavartioaseman koiranohjaaja ja Rajavartioliiton pääluottamusmies.

Rajavartija Markku Pietikäinen jäi sairauden takia eläkkeelle 51-vuotiaana. Uusi alku ja sisäinen rauha löytyivät monen raskaan ja rajun käänteen jälkeen.

"Olen isoveli, vaikka meillä on veljeni kanssa vain puolen tunnin ikäero. Emme ole identtisiä mutta erottamattomat olimme jo lapsuudessa, Pietikäisten villit kaksoset. Kaksi rasavilliä poikaa, jotka vannoivat verivalan, että pitäisimme aina toisistamme huolen.

Asuimme lapsuutemme Kainuussa, Kuhmon Rajakankaan rajavartioasemalla, jossa isämme työskenteli ylirajavartijana.

Nuorena olisin halunnut sairaanhoitajakouluun. Laitoin kuitenkin paperit Rajavartiolaitokselle, jonne pääsin vuonna 1981. Isä oli siitä ylpeä.

Ensimmäisten työvuosieni aikana hain ja pääsin sairaanhoitajakouluun kaksi kertaa. En kuitenkaan aloittanut koulua, sillä ura rajavartijana oli turvallisempi vaihtoehto perhettä perustettaessa.

Menin naimisiin vuonna 1983, ja saimme vaimoni Annelin kanssa tytön ja pojan, joilla on vain vuosi ikäeroa. Ostimme mukavan omakotitalon Kuhmosta.

Toimin Rajakankaan rajavartioasemalla koiranohjaajana, kunnes minut valittiin Rajavartioliiton päätoimiseksi pääluottamusmieheksi vuonna 1991.

Siitä alkaen tein töitä niin sanotusti kellon ympäri. Sairauslomapäiviä ei tullut juuri pidettyä, vaikka aihettakin olisi ollut.

KUN KAKSOSVELJENI KAATUI ja joutui tajuttomana teho-osastolle helmikuussa 2011, minä toimin hänen lähiomaisenaan.

En osannut aavistaa, että pian myös minä makaisin teho-osastolla.

Veljeni oli jo herännyt tajuttomuudesta huhtikuussa, kun sairastuin tuntemattoman viruksen aiheuttamaan aivotulehdukseen. Se ilmeni niin, että kun tyttäreni pyysi minua tuomaan kupin kahvia, toin hänelle keittiöstä lenkkimakkaran. Ihmisten nimet ja kasvot katosivat muististani. Loppuun asti tiedostin kuitenkin perhettäni katsoessani, että nämä ihmiset ovat minulle erittäin rakkaita.

Makasin kaksi viikkoa tajuttomana ennen kuin aloin toipua. Palasin töihin syyskuussa. Lokakuussa pidimme veljeni kanssa yhteiset 100-vuotisjuhlat, kun täytimme kumpikin 50 vuotta. Isämme piti helpottuneen puheen.

Läheiset olivat ehtineet pelätä sekä minun että veljeni hengen puolesta. Yksi veljistäni oli kuollut vain vähän ennen kuin me sairastuimme.

Minulla oli kuitenkin edessä vielä lisää hetkiä, joina kuolema tulisi lähelle.

Harrastukset ovat tärkeitä eläkkeellä olevalle Markulle. Hän onkin monessa mukana.
Harrastukset ovat tärkeitä eläkkeellä olevalle Markulle. Hän onkin monessa mukana.

SAIRAUS VAIKUTTI TYÖKYKYYNI. Pitkään asiaa pohdittuani jäin lopulta sairauseläkkeelle vuoden 2013 alussa, samaan aikaan kun Rajavartio- ja Merivartioliitto yhdistyivät.

Urasta luopuminen oli vaikeaa, mutta uusi alku tuntui myös hyvältä. 21 vuoden kiihkeä työputki vaihtui itse rakennettuun arkeen.

Eläkkeelle päästyäni koitti kesä, ja lähdin yksin kotiseudulleni Jämäslahdelle kalastamaan. Viivyin sillä reissulla kolme kuukautta. Ajelin venettä sähkömoottorilla, vetelin uistinta ja nautin hiljaisuudesta.

Aamuisin lähdin heti herättyäni järvelle ja palasin rantaan vasta pimeällä. Otin paljon maisemakuvia, tallensin auringonlaskuja. Joka ilta söin itse onkimani kalasaaliin illalliseksi. Se oli upea kesä.

Tunsin tarvetta olla yksin, ja sain kokea ihmeellistä rauhaa.

Ymmärsin, että minun oli luovuttava työstäni, en olisi jaksanut jatkaa.

En ollut tehnyt töitä normaalilla tahdilla vaan aivan liikaa. Päätin keskittyä arkisista asioista nauttimiseen.

OLIN KIPEÄNÄ JOULUNA vuonna 2013. Kun vaimoni ja tyttäreni palasivat aattona kirkosta, he löysivät minut sohvalta oksennuksen peittämänä.

Heräsin teho-osastolla. Rintalastani oli murtunut rajusta elvyttämisestä.

Avasin silmäni ja näin vaimoni sängyn vieressä. Kurotin käsiäni, koppasin vaimon syliini ja supatin hänelle: ’Anneli, muista pitää ajasta kiinni!’

Tuntui tärkeältä kertoa hänelle, että me kuljemme täällä vain kerran, että elämä on arvokas.

Olin sairastunut rajuun keuhkokuumeeseen. Se oli aiheuttanut valtaisan oksentamisen, johon olin tukehtua. Ennen sitä olin ollut jo kahdeksan vuotta täysin raittiina, joten alkoholilla ei ollut osuutta asiaan.

Pääsin kotiin tammikuussa, mutta pian heräsin taas teho-osastolla. Olin sairastunut suolihalvaukseen, joka hoidettiin leikkauksella.

Jälkikäteen ajateltuna uusi alku sai elämässäni tilaa vasta hyvin dramaattisten vaiheiden jälkeen.

HUHTIKUUSSA 2014 PÄÄTIMME vaimoni kanssa hakea avioeroa, ja Anneli muutti pois yhteisestä kodistamme. Olimme molemmat harkinneet päätöstä pitkään. Tuntui, että olimme lähes 35 vuodessa kulkeneet loppuun yhteisen tiemme avioparina.

Lapsissa päätös herätti pelkoa.

He epäilivät, että heidän äitinsä oli hylännyt minut ja vielä heti sairauden jälkeen. Tein kuitenkin lapsillemme selväksi, etten halunnut, saati tarvinnut heidän äidistään itselleni säälijää tai omaishoitajaa.

Rakastan ja ihailen vaimoani suuresti, soittelemme edelleen säännöllisesti. Viime joulun vietimme hänen luonaan Sastamalassa lasten kanssa. Mukana oli myös Annelin uusi miesystävä. Tulimme tutuiksi, ja alusta lähtien kokoonpano tuntui hyvältä.

VUOSI SITTEN KAKSOSVELJENI ehdotti, että panisin omakotitaloni Kuhmossa myyntiin ja muuttaisin hänen kämppäkaverikseen Ouluun. Tein niin.

Päätös oli hyvä, vaikka rakkaasta kodista luopuminen oli minulle ja lapsille rankkaa. Nyt asun kuitenkin lähempänä lapsiani.

Käyn myyjänä työskentelevän poikani kanssa katsomassa Oulun Kärppien otteluita. Tyttäreni kanssa lounastamme yhdessä. Hän on käynyt armeijan ja kouluttautunut sairaanhoitajaksi.

Kaksoisveljeni on yhä työelämässä. Hän suunnittelee jäävänsä eläkkeelle kymmenen vuoden kuluttua.

"Meille kaikille on täällä jokin tarkoitus", Markku Pietikäinen sanoo.
"Meille kaikille on täällä jokin tarkoitus", Markku Pietikäinen sanoo.

ON IHANAA OLLA ELÄKKEELLÄ. Olen luonteeltani erittäin sosiaalinen.

Ensimmäisen eläkevuoteni aloitinkin harrastusteni parissa.

Toimin Kuhmon kaupunginvaltuustossa ja muissa kunnallisissa luottamusmiestehtävissä sekä Kuhmon eläkkeensaajien puheenjohtajana.

Olen puuhannut erilaisissa järjestöissä nuoresta pitäen. Olen perustanut Rajan koiramiehet -yhdistyksen, ja olen sen ja Rajavartioliiton kunniajäsen. Kuulun Oulun eläkkeensaajien hallitukseen.

Erityisen tärkeä minulle on ollut hanke eläkeläisten mielen hyvinvoinnin tukemiseksi. Kävin juuri vertaiskoulutuksen yksinäisyyden ehkäisemisestä ja niitä oppeja yritän viedä eteenpäin omassa järjestötyössäni.

Toimin vertaisohjaajana tietotekniikkaa opiskeleville ikäihmisille.

Tapaamme koneen äärellä joko kotona tai kirjastossa ja opettelemme asioita kunkin lähtötason mukaan.

Lisäksi ylläpidän Eläkkeensaajien Oulun piirin ja Kuhmon eläkkeensaajien nettisivuja. Olen myös mukana hankkeessa, jossa tuodaan nettiluentoja kiinnostavista aiheista senioreiden ulottuville.

Töitä on siis edelleen, joskin palkattomia. Eläkkeellä olen oppinut sietämään niukkuutta.

En tarvitse uusimpia puhelimia tai laitteita, vaatteetkin voin ostaa kirpputorilta.

ELÄMÄN JA KUOLEMAN kysymykset on tullut mietittyä läpi viime vuosien aikana. Kuolemanpelkoni on kadonnut kokonaan. Olen hyväksynyt sen, että meidän jokaisen osa on lopulta lähteä täältä.

Uskon myös, että meille kaikille on täällä jokin tarkoitus, elämäntehtävä.

Entisen vaimonikin kanssa ajattelemme, että tulimme toistemme elämään siksi, että meillä oli toisillemme paljon annettavaa.

En nähnyt kuoleman porteilla valotunneleita enkä kokenut mitään muutakaan hengellistä. Silti kristilliset arvot myötätunnosta, läheisen rakastamisesta ja välittämisestä tuntuvat nyt erittäin tärkeiltä. Yritän toteuttaa niitä työnikin kautta.

Nyt 54-vuotiaana toivon tulevaisuudelta terveyttä, uusia haasteita ja miksei uutta suhdettakin. Pietikäisten villit kaksospojathan elävät nyt molemmat sinkkuina Oulussa."

Kuka?

Markku Pietikäinen

Syntynyt: 1961.

Kotoisin: Kuhmosta, Rajakankaan rajavartioasemalta. Asuu Oulussa.

Perhe: Eronnut, kaksi aikuista lasta.

Työ: Koiranohjaaja Rajakankaan rajavartioasemalla ja Rajavartioliiton päätoimisena pääluottamusmies, eläkkeellä.

Harrastukset: Valokuvaaminen, kävely, sosiaalinen media.

Vierailija

Markku Pietikäinen: "Elämän ja kuoleman kysymykset on tullut mietittyä"

Kun elämä oikein murjoo niin kyllä siinä päivittää elämänarvonsa kohdilleen nykyistä vastaaviksi. Useimmalla, kuin minullakin arvoista aivan kärkipäässä lienee terveys, muut tulevat sitten vaihdellen elämäntilanteiden mukaan. Jolla arvot kohdillaan, karsii kyllä elämästään kaiken turhan epäolennaisen, jättäen jäljelle vain olennaisen oman elämänsä laatuun vaikuttavat olennaiset asiat joista ei varmasti vähäisin ole oikeat, aidot ystävät!
Lue kommentti

Sirpa Vaaranmaa, 65, on viettänyt puolet elämästään pyörätuolissa. Aviomies jätti, mutta erotiikka ja kauneudenjano eivät hävinneet elämästä. Eikä varsinkaan huumori.

Oli kaunis ja kuuma aamu Tansanian maaseudulla vuonna 1984. Sirpa Vaaranmaa oli pienen Samuli-poikansa kanssa palaamassa Kilwasta Mtwaraan. Perhe oli Afrikassa YIT:n kehitysyhteistyöprojektissa rakentamassa maanosaan kaivoja.

Kuljettaja ajoi Landroverilla sikäläisittäinkin kovaa. Auto kierähti ympäri, ja Sirpa lensi kyydistä.

Apuun tulleet miehet puhuivat vain swahilia. Sirpa nostettiin kuorma-auton lavalle. Hänen oikea kätensä oli murtunut, jaloissa ei ollut tuntoa ja hänen oli vaikea hengittää. Pojan päästä valui verta.

– Voin niin huonosti, että hyvästelin poikani ja sanoin, että isä pitää sinusta kyllä huolta.

Toinen elämä

Helsinkiläisen rivitalon huoneisto on avara ja viehättävä. Ikkunaverhoissa leijuu ruusuja. Työhuoneen verhot ovat Lauri Tähkän suunnittelemat ja niissä lukee "Rakastan sinua". Muistitaululla on valokuva, jossa mallivartaloinen nuori nainen poseeraa keltaisissa bikineissä Afrikan hietikolla.

Nyt Sirpa Vaaranmaa pystyy jo puhumaan 32 vuoden takaisista tapahtumista kyynelehtimättä.

Onnettomuuden jälkeen hänet vietiin pieneen savikyläsairaalaan ja sieltä pienlentokoneella Dar-Es-Salamiin intialaiseen sairaalaan, jossa käsi kipsattiin. Kokovartalokipsiäkin yritettiin, mutta kipu oli niin kova, että kipsauksesta luovuttiin. Suomeen hänet lennätettiin vasta kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta tavallisella reittilennolla.

Hän oli halvaantunut vyötäröstä alaspäin. Häneltä, joka oli koko ikänsä harrastanut tennistä, lentopalloa ja lenkkeilyä, vietiin yhtäkkiä pois kaikki fyysisyys.

Teholla maatessaan Sirpa toivoi olevansa kuollut.

– Ensimmäinen, laadukas elämäni päättyi Afrikkaan. Tämä toinen elämäni on ollut ihan persiistä. Mutta senkin kanssa olen oppinut olemaan. Mielikuvitusta kehiin ja niin paljon huumoria kuin ikinä jaksaa.

Kipu lähtee huutamalla

Sirpalle kävi kuten monelle vakavasti vammautuneelle naiselle: aviomies jätti hänet melko pian.

– Olin säälittävä reppana, paituli päällä, ei tissiliivejä. Onneksi poikani piti minua kiinni arjessa.

Samuli oli hauska ja sosiaalinen, kutsui bussikuskitkin kylään ja ehdotteli perheelle uusia isiä.

Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.
Sirpan pyörätuolin plekseissä Afrikka kulkee yhä mukana.

Monet konkreettiset asiat ovat kuitenkin olleet esteenä fyysisen rakkauden toteutumiselle, eikä Sirpa osaa kuvitella sen enää olevan hänelle mahdollista.

Sirpan vatsassa on reikä, josta tulee letku. Pissa valuu letkua pitkin pohkeessa olevaan pussiin. Housuissa on varmuuden vuoksi vaipat. Vatsassa on myös jääkiekon kokoinen baclofen-pumppu, joka helpottaa jalkojen spastisuutta, kramppeja. Sirpa on toiminut pari vuotta hoitovälineen valtakunnallisena vertaistukihenkilönä.

Kolme kertaa viikossa hänellä on ulostuspäivä ja siinä vessassa mukana avustaja.

– Kivuissa ei luulotautia ole olemassakaan. Alaselkääni ja alavatsaani särkee, ja välillä jalkoihin iskee salaman kaltaisia kipuja.
Musiikki toimii terapiana. Apulanta laulaa, että "kipu lähtee huutamalla, alastomana lattialla".

Välillä Sirpa antaakin huudon tulla. Tärkeä on myös Edu Kettusen kappale Saatanan kone, älä hyydy.

– Minähän en hyydy. Tarvitseeko elämän aina olla helppoa? Ei tarvitse! Sirpa sanoo.

"Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluan enää kokea fyysistä."

Miehiä ja erotiikkaa

Sirpa on toki kokenut ihastumisia, mutta.

– Ikäiseni miehet... Ei minulle riitä se, että istutaan käsi kädessä keinutuoleissa. Olen myös tottunut asumaan yksin. Ehkä yhteiselämä onnistuisi, jos miehellä olisi oma kämppä ja paljon työmatkoja ulkomaille.

Unissaan Sirpa Vaaranmaa ei ole koskaan pyörätuolissa. Hän käy lenkillä Björn Borgin kanssa tai saunoo Taneli Mäkelän kyljessä. Ja saa orgasmejakin.

– Henkinen yhdyntä voi olla vielä tyydyttävämpi kuin fyysinen. En usko, että haluaisin enää kokea fyysistä yhdyntää. Tai mistä sen tietää, jos vastaan tulisi oikein hyvä tyyppi, jolla on elämänkokemusta. Ehkä kuitenkin menisin mieluummin Kappeliin syömään Jari Sillanpään kanssa ruokalistan a:sta ö:hön ja ehdottaisin, että voisin ryhtyä hänen henkiseksi valmentajakseen.

Sirpa Vaaranmaan silmissä pilkahtaa.

Hän nauttii katsellessaan komeita miehiä. Rion olympialaisia hän katsoi lähes vuorokaudet ympäri.

– Kymmenottelija Ashton Eaton! Siinä on mies minun makuuni.

Erotiikkaa Sirpalle on jo se, että pitää itsestään huolta. Hän havahtui kiinnittämään huomiota asiaan vuonna 2003 kohdatessaan Vantaan hotellissa kreikkalaisen komistuksen. Mies osoitti pyyteetöntä huomiota, ja pari tapaili jonkin aikaa.

– Aloin pukeutua joka päivä kauniisti, käydä kampaajalla ja meikata. Esteettisyys on ollut siitä lähtien hyvin tärkeää.

Vastikään lounasravintolassa Sirpan pöytään tuli istumaan miellyttävä vanhempi herrasmies, joka sanoi Sirpan muistuttavan Katri Helenaa.

– Meillä oli pitkä ja mieleenpainuva keskustelu, joka lainehti ihmisyydestä politiikkaan. Kirjoitin päiväkirjaani: "Wau, mikä iltapäivä!"

Ei vähättelylle

Kerran viikossa Sirpa pyrkii lähtemään ulos, usein ostoskeskukseen.

– Tykkään katsella ihmisiä ja syödä ravintoloissa. Olen moottoriturpa, kova höpöttelemään kuten isäni oli. Viimeksi minulla oli hauskaa kirjakaupassa kolmen pohjoiskarjalaisen mummon kanssa.

Sirpa on ollut Jari Sarasvuon koulutuksessa Kaapelitehtaalla, ja siellä tehty aarrekartta on edelleen seinällä. Kartassa lukee, että Sirpan tavoite on pysyä hyvännäköisenä elämänsä loppuun asti.

Jari Sillanpäälle Sirpa sanoi konsertin jälkeen, että miestä on helppo rakastaa, koska hän on lavalla niin aidosti läsnä. Kumpikin alkoi itkeä. Mutta hyvää se vain teki: itku puhdistaa sielun.

– Rakastan diivoja. Ihmisen ei tarvitse vähätellä itseään, jos on jossakin hyvä.

Hulvaton tyyppi

Kriiseistä selviää vain elämällä ne läpi. Sirpa haluaisi olla vertaistukiaikuinen.

– Miksei vaikkapa sairaaloissa ole huonetta, joissa istuisi "kuuntelija"? Lääkärille tai psykiatrille voi olla vaikea puhua, mutta pelottaisiko, jos oven takana istuisin minä pyörätuolissa? Voisin olla potilaan ja asiantuntijan välikäsi. Kukaan meistä ei voi toista pelastaa, mutta jos sisällä on pienikin itu, sitä voidaan yhdessä ruokkia.

SPR:n kursseille Sirpa ei enää jaksaisi lähteä.

– Eikö muka enää osata olla kavereita ilman kursseja? Voihan kutunjuusto! Kyllä minuakin joskus vituttaa, mutta aikuinen löytää ongelmiinsa ratkaisun.

– Pyörätuoli ei ole tehnyt minusta parempaa ihmistä, vaan ne ainekset ovat olleet minussa olemassa. Haluan, että minusta jäisi sellainen muisto, että oli se Sirpa Vaaranmaa aika hulvaton tyyppi.

Lue myös: Tällainen on Sirpan päivä

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 17/2016.

Passi ja hammasharja -ohjelmasta tutulla Tino Singhillä on nykyään yritys, joka tuottaa lapsille terveellistä ruokaa. ET:n Mitä kuuluu -palstalla kysellään tunnettujen ihmisten kuulumisia.

Passi ja hammasharja -ohjelman juontajana tutuksi tullut Tino Singh teki ohjelman jälkeen 15 vuotta töitä elintarvikkeiden markkinoinnin parissa. Vanhempi väki tunnistaa hänet yhä joskus kadulla. 

– Jos joku tarttuu minua käsipuolesta, onnittelen häntä yleensä hyvästä muistista. Onhan ohjelman viimeisten jaksojen esittämisestä kulunut jo 22 vuotta, Tino nauraa.

Tino on onnellinen siitä, että Passi ja hammasharja jätti hänelle positiivisen julkisuuskuvan. Hyvistä kontakteista ja esiintymiskokemuksesta on ollut paljon hyötyä myöhemmässäkin työelämässä.

Tärkeintä Tinon elämässä on kuitenkin isänä oleminen.

– Isyys on mullistanut elämäni. Ennen naureskelin miehille, joilla oli työpöydällään lastensa kuvia tai jotka halusivat näyttää niitä puhelimestaan. Nykyään olen yksi noista ylpeistä isistä.

Tinon poika aloitti koulun tänä syksynä.

– Hän ihan hermostui, kun yhä uudestaan kyselin, jännittääkö. Minä jännitin hänen koulunmenoaan paljon enemmän kuin hän itse.

Uusi työ terveellisen ruuan parissa

Pian poikansa syntymän jälkeen Tino alkoi pohtia sitä, minkälaista ruokaa lapsille tarjotaan. 

– Tuntui väärältä, että työtäni oli saada vanhemmat ostamaan lapsilleen vaikka mahdollisimman paljon sokerilimua, Tino toteaa.

Tinon tuttu oli tullut myös juuri isäksi. Molemmat isät ihmettelivät, miksi aikuiset saivat ravintolassa valita salaatin ja pihvin väliltä, mutta lapsille tarjottiin vain nauravia nakkeja.

– Lapsille tarjottava ruoka vaikutti huonolaatuiselta ja lihottavalta, suoraan sanottuna kauhealta kuralta. Päätimme aloittaa tuttuni kanssa yrityksen, joka tuottaisi lapsille erityisen terveellistä ruokaa, Tino kertoo.

Tino haluaa kasvattaa lapsensa neljän periaatteen mukaisesti. Ne on koottu yhdessä Helsingin yliopiston ravitsemustieteilijöiden ja lääkäreiden kanssa.

1. Ravitsemus

Tinon mielestä esimerkiksi kuidun hyödyllisyyttä lasten ruokavaliossa aliarvioidaan.

– Kuidut ovat erityisen tärkeitä lapsen ravitsemuksessa ja painonhallinnassa, sillä ne täyttävät ja antavat kylläisyydentunnetta, mutta niistä ei saa kaloreita.

2. Liikunta

– Lapsen liikkumista kannattaa tukea esimerkiksi harrastamalla hänen kanssaan tai viemällä häntä harrastuksiin.

3. Lepo

– Lepo unohdetaan liian usein lasten päivärytmistä. Jokainen lapsi tarvitsee yksilöllisen määrän lepoa palautuakseen. Uni on myös yhteydessä painonhallintaan, kasvuun, muistiin ja kehitykseen, Tino sanoo.

4. Vuorovaikutus

– Jo pienillä lapsilla, joiden vanhemmat käyttävät koko ajan älylaitteita, on todettu hidastumista kognitiivisessa kehityksessä. Vanhemmat ja isovanhemmat ovat tärkeässä osassa, kun lapsi opettelee ottamaan kontaktia ympäröivään maailmaan ja käyttämään kieltä.

Tino Singhin kuulumisia kerrotaan myös ET-lehden numerossa 19/2017.