Kun Marja-Muusa Hämäläisestä tuli kuuro, hän alkoi kuulla itseään paremmin. Kirjakauppiaasta sukeutui taiteilija, joka joutui kohtaamaan myös syyllisyytensä äitinä.

”Kirjakaupassani oli normaali syyskiire vuonna 2000. Äkkiä kuului valtava räks, kuin keramiikkaa olisi särkynyt lattialle. Vasemmasta korvastani lähti kuulo. Sairaalassa todettiin, että mitään ei ollut tehtävissä.

Oikea korva sentään toimi, joten sinnittelin työssä ja luottamustehtävissä. Opin lukemaan huulilta. No, joku asiakas halusi ostaa vieraskirjan, minä esittelin virsikirjoja. Kirkkovaltuuston puheenjohtajana pärjäsin, kun sain määrätä, että vain yksi kerrallaan puhui.

Rakastin työtäni: asiakkaita, ihmisten tarinoita, kirjoja. Ihmiset tulivat kauppaani ’Muusan luo’ . Yksinäiselle saatoin olla päivän ainoa juttukaveri.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vuonna 2006 oikeankin korvan kuulo oli pudonnut 40 prosenttiin. Minusta oli tulossa kuuro, mutta syytä eivät lääkärit koskaan löytäneet. Jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle. Kirjakauppa piti myydä pois.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Menetin paljon: terveyden, työn, rakkaat asiakkaat, luottamustoimet. Jämähdin neljän seinän sisälle. Tunsin itseni ulkopuoliseksi.

Vammautuminen pakotti kohtaamaan menneisyyden

Nyt ymmärrän, että vammautuminen repi auki vanhoja haavoja.

"Jouduin käymään läpi koko elämäni ja kohtaamaan myös syyllisyyteni äitinä."

Tajusin, mitä vaille pojat olivat jääneet, kun olin täysin antautunut työlle. Lisäksi opiskelin jatkuvasti jotakin.

Valtava opiskelun halu kumpuaa lapsuudestani. Haaveilin opettajan ammatista, mutta aiheesta kirjoittaessani sain kahdelta opettajalta saman palautteen: se ei ole sinulle mahdollista! Olinko minä, köyhä tyttö, kaikkien mahdollisuuksien ulkopuolella?

Ulkopuolisuuden tunne palasi, kun minusta tuli kuulovammainen. Puolisoni Timo jaksoi kannustaa minua uskollisesti rankimman vaiheen yli.

Tammikuussa 2009 kuulo meni lopullisesti. Odotin leikkausta. Minulla oli koko ajan valtavan turvallinen olo: näin oli tarkoitettu.

Maalaminen avasi uuden tulevaisuuden

Maalaaminen avasi minulle uuden maailman. Tosin kuvat olivat aina kiehtoneet minua, ja jäsensin asioita piirtämällä. Myöhemmin opiskelin ja opetin taidehistoriaa. Vasta 60-vuotiaana annoin itselleni luvan tehdä tauluja. Tai Timohan se potki minut alkuun!

Lapsenlapsemme Paulus sanoi hiljattain jotakin, joka saa sydämeni soimaan ilosta: Mummi, sinun työ on maalaaminen ja minun työ on leikki. Olemme toki maalanneetkin yhdessä – kumpikin omaa tauluaan – ja ne ovat olleet pyhiä hetkiä.

Meille annetaan lahjoja, ja niitä pitää käyttää. Uskon, että minulla on maalaamisen lahja niin kauan kuin muistan sen tarkoituksen. Annan hyvän kiertää.

Täällä Varkaudessa on koettu raskasta surua. Tehtaita on suljettu, sukupolvien turvalliset työpaikat on menetetty. Tuntui, että hymykin oli kuollut. Heräsin siihen, että tarvittiin iloa.

Elämä kantaa. Joskus vanha ’räkättirastas’ istahtaa olkapäälleni ja sättii minua. Sanon sille, että hauskaa, kun tulit käymään, mutta minun tahtoani sinä et ota. Hus, menetkös jo siitä!”

Marja-Muusa Hämäläinen

Syntynyt 1950 Hollolassa, o.s. Jääskeläinen. Asuu Varkaudessa.

Perhe Aviomies Timo, kaksi aikuista poikaa perheineen.

Työ Kirjakauppias vuoteen 2006 asti. Naivisti, nukketeatterikasvattaja, työnohjaaja.

Harrastukset Kirjallisuus, aviopari- ja naistyö. Retriitti- ja bibliodraamaohjaaminen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla