Vuonna 1955 syntynyt Reijo Saunamäki on tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistuneen Soft Protectorin toimitusjohtaja.
Vuonna 1955 syntynyt Reijo Saunamäki on tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistuneen Soft Protectorin toimitusjohtaja.

Periksi antaminen ei ole koskaan kuulunut Reijo Saunamäen tapoihin. Liki pari vuotta kestänyttä sairaalajaksoakin hän kutsuu ironisesti "sapattivapaaksi", vaikka menetti sen aikana molemmat jalkansa.

"Olen lapsesta saakka ollut jääräpäinen. Siinäkin mielessä, että vain positiivinen ajattelu vie asioita eteenpäin. Vuosi 2011 käynnistyi kuitenkin harvinaisen huonosti. Kun heräsin uudenvuodenpäivänä, koko vasen puoli oli kummasti puuduksissa. En tajunnut saaneeni aivoinfarktia, mutta sen ymmärsin, että jotakin on vialla. Pyysin vaimoani Marja-Liisaa soittamaan ambulanssin.

Jorvin sairaalaan ei kotoamme Tuomarilasta ollut matka eikä mikään, mutta ambulanssin tulo kesti kolme ja puoli tuntia.

Juuri sen kriittisen ajan, jolloin infarktin jälkeinen liuotushoito parhaiten toimii.

Seuraavat kolme viikkoa makasin paikallani, päätäkään ei saanut liikuttaa. Mutta aivotoimintojen ohella olin huolissani myös jaloistani, koska diabeetikoille syntyy jalkavammoja herkemmin kuin muille. Sokeritautiin sairastuin jo 11-vuotiaana, mutta siihen mennessä diabetes ei ollut millään lailla rajoittanut elämääni.

Pitkäaikainen paine teki kuitenkin tehtävänsä. Sairaalan kovalla superlonpatjalla maatessa kantapäihini ilmaantuivat ensin vesirakkulat. Huomautin henkilökunnalle, että näennäisen pieni vamma kannattaisi hoitaa viivyttelemättä.

Hoitajat vastasivat, että älä meitä neuvo.

Toukkia ja eristystä

Pikkuhiljaa selvisi, että aivoinfarktin suhteen minulla oli onnea. Halvaus meni ohi, muisti ja puhe luistivat pian entiseen malliin.

Mutta jaloillani meni aina vain huonommin. Puolen vuoden päästä haavaumat ylsivät luuhun saakka, ja hoidoksi kokeiltiin kaikkea mahdollista, toukkaterapiaakin. Se on vuosisatoja vanha hoitokeino, jossa kultakärpäsen toukat puhdistavat haavaa syömällä kuollutta kudosta. Suuresti en hyötynyt siitäkään. Mutta farssin tyylilajiin kuuluu, että uusia yllättäviä käänteitä oli yhä tulossa.

Saatuani sairaalabakteerin jouduin kolmeksi kuukaudeksi erityksiin. Silloinkaan päällimmäinen tunne ei ollut raivo tai alistuminen.

Päätin selvitä - ja jatkaa elämää täysillä. Sellaisena kuin se annetaan.

Televisio ja tietokone olivat pitkään ainoat ikkunani maailmaan, mutta kaikkein eniten tapahtui pääni sisällä. Tajusin, että maailma on perin juurin muuttunut. Päivittämistä vaati moni asia myös firmassani, laskutuksesta alkaen. Markkinointimielessä erityisen hyödylliseksi havaitsin ohjelmiston, joka poimii jokaisen verkkosivuillemme poikenneen ihmisen tiedot, kaikkialta maailmasta.

Jalkojeni suhteen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi amputaatio polvien alapuolelta. Pian sen jälkeen olin niin kypsä sairaalassa oloon, siihen ruokaan ja kaikkeen muuhunkin, että allekirjoitin paperin, jossa myönsin poistuvani sairaalasta vastoin lääkärin suositusta.

Niidenkään ihmisten suosituksista en piitannut, jotka tyrkyttivät eläkepapereita.

Halusin palavasti takaisin töihin. Mukaan kaikkeen siihen, missä olin hyvä ilman jalkojakin.

Kukaan ei ottanut tapahtuneesta vastuuta, vaikka haavahoito-osaston plastiikkakirurgin mukaan tapaukseni on aika tyypillinen hoitovirhe. Hän suositteli, että teen valituksen, mutta se tuli bumerangina takaisin. Näin kävi senkin jälkeen, kun kirurgi oli antanut uuden lausunnon.

Tajusin, että tuulimyllyjä vastaan ei kannata taistella. Varsinkin nähtyäni tv-dokumentin, jossa muuan mies kertoi 'voittaneensa' vastaavassa tapauksessa 3 500 euroa, mutta oikeudenkäyntikulut olivat yli 60 000.

Mittojen mukaan

Sopeutumista uuteen tilanteeseen on vauhdittanut mittojeni mukaan räätälöity pyörätuoli. Perinteinen malli on paljon raskaampi ja leveämpi. Oikein kauhistuin ajatusta, että lihoisin siihen sopivaksi. Se käy aika nopeasti, kun jatkuvasti istuu ja jos ei ole tarkka sen suhteen, mitä suuhunsa pistää.

Omassa tuolissani erityisen hienoa on hengittävä tyyny, jonka rakenne muistuttaa toisiinsa liitettyjä mehupillejä.

Tekojalkojen kanssa on ollut enemmän pähkäilyä. Ensimmäisen kolmen vuoden aikana jalan leikattu tuppi supistuu, ja proteesia pitäisi vaihtaa puolen vuoden välein.

Pitäisi, mutta hieman on vaatinut taistelua sekin, sillä hintaa proteeseilla on yli seitsemän tonnia. Paikallaan ne pitää sukkamainen silikoni, joka maksaa tonnin. "Eikö ne nyt vielä menis", minulta tivattiin, vaikka proteesintekijäkin vakuutti, että hölskyvään proteesiin tarvitaan jo viisi sukkaa väliin.

Viime kesänä jalka tipahti kesken torireissun, kun oli hellettä ja hiki söi silikonista pidon.

No, mitäpä siinä muuta kuin jalkaa asentamaan, ihmettelevistä katseista piittaamatta.

Tarkoituksella en ole halunnut pyörätuoliini jalkatukia - töpöttelen aina tilaisuuden tullen tekojaloilla eteenpäin, pientä treeniä sekin. Pari kertaa viikossa käyn kuntosalilla ja harjoittelen kävelyä. Keppien varassa menee jo muutama sata metriä, mutta sen jälkeen on pakko istua ja levätä. Hankalinta on se, että tuntuma maahan puuttuu. Mutta periksi en anna.

Puualan yrittäjän löysin itsestäni jo pikku pentuna. Vartuin maatilalla ja teetin kyläsepällä itselleni sorvin. Olin tuolloin 11-vuotias, mutta kävin myymässä tuotteitani Vaasassa saakka. Rukinlapoja meni ainakin tuhat. Luottamus omiin kykyihin on aina ollut luja. On vieläkin.

Palvelua, please!

Mikä on Suomen vähiten käytetty luonnonvara? Mielikuvitus. Myös palvelualttiudessa olisi paljon parannettavaa. Sen huomasin tätä uutta kotiakin viimeistellessä. Kun kotimainen kylpyhuoneyritys ei saanut toimitettua ajallaan pesupöytää, jonka alle pääsisi pyörätuolilla, piti ostaa sveitsiläinen.

Suurin muutos asumisessa on se, että vaimoni jäi koiriemme kanssa entiseen omakotitaloomme. Siellä on tilaa kahdessa tasossa, mutta ovet ovat niin kapeat, että en mahdu edes vessaan.

Nyt meillä on tämmöinen moderni suhde, kun kumpikaan ei ole muistanut hakea eroa. Muutenkin olemme todenneet, että liitto toimii paremmin, kun samaa naamaa ei tarvitse katsoa joka päivä.

Ja kumpikin saa toteuttaa hyvää elämää omalla tavallaan.

Vaimoni työskenteli aiemmin perheyrityksessämme, mutta nauttii nyt eläkepäivistään. Minuun pitkä sairaalajakso vaikutti päinvastoin. Tajusin, että työ on suurin iloni ja intohimoni. Näillä näkymin jatkan täysillä 10-20 vuotta.

Rahalla on entistä vähemmän merkitystä. Palkitsevampaa on se, että tuotteidemme myrkyttömyys ja kierrätettävyys ovat niin kovassa kurssissa ympäri maailmaa. Muutama päivä sitten palasin Kiinasta. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja ja oppinut ajat sitten, että toimiva bisnes perustuu luottamukseen. Ja sen voi menettää vain kerran.

Oma luottamukseni suomalaiseen perusterveydenhoitoon on romuttunut, mutta olen päivä päivältä kiitollisempi, että olen sentään hengissä.

 

Artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 19/2015.

Kuka?

Reijo Saunamäki

Syntynyt: Ilmajoella 1955. Koulutukseltaan puuinsinööri.
Koti: Kauniaisissa. Vaimo asuu vanhaa kotitaloa Espoon Tuomarilassa.
Työ: Soft Protectorin perustaja ja toimitusjohtaja. Tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistunut yritys. Vientiä 30:een maahan.
Harrastukset: Irlanninterrierit, kuvataide ja musiikki.

Joulupukkitoiminta on ollut jo 1950-luvulta lähtien keino ansaita rahaa partiolippukunta Haagan Eräveikoille. Lauri, 31, Tarmo, 20, sekä Ilmari, 17, kertovat, miten aatto sujuu pukilta. 

Onkos täällä kilttejä lapsia?

Partiolippukunta Haagan Eräveikkojen kellaritilat kaikuvat kolmen joulupukin harjoitellessa perinteisiä vuorosanoja. Aattoiltana samasta kellarista ampaisee liikkeelle kymmenkunta punapukuista ukkoa valkoiset parrat viipottaen. Eräveikot on järjestänyt joulupukkitoimintaa 1950-luvun lopulta lähtien. Se on yhdistykselle yhä tärkein keino hankkia varoja.

Harjoitusvuorossa olleet pukit riisuvat nuttunsa ja muhkeat partansa. Se käy nopeasti, sillä kulmakarvojen liima ei ole vielä ehtinyt kovettua ja sen saa huuhdeltua vedellä pois.

Pukujen alta paljastuu kolme nuorta miestä: Lauri Jahkola, 31, Tarmo Asikainen, 20, ja Ilmari Pyykkö, 17. Lauri on porukan nestori viidellä joulupukkivuodellaan. Tarmo on tehnyt keikkoja kolmena jouluna, Ilmarikin kahtena.

Tonttu ratissa

Jouluaatto työllistää partiolaisia sankoin joukoin. Jokaisella pukilla on työpari, joka toimii kuskina ja sparraajana. Näin pukki voi keskittyä tehtäväänsä, eikä hänen tarvitse hermoilla ajamisen kanssa. Eikä autoilu huopikkaat jalassa ja silmälasit huurussa välttämättä onnistuisikaan.

– Ennen uuteen kotiin menoa kuski kertaa pukin kanssa lasten nimet ja iät. Usein vanhemmat ovat esittäneet toiveita asioista, joista pukki voisi lapsia kiittää tai muistuttaa, Ilmari kertoo.

Aattoillan valmistelu käynnistyy pari kuukautta ennen joulua, jolloin toimistolla aletaan ottaa vastaan varauksia. Ensimmäiset soittajat voivat saada parhaat ajankohdat. Lopullinen aikataulu selviää vasta aivan aaton lähellä.

"Yksi partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee pukeille ajoreitit."

Aaton aikataulu on tiukka. Suunnittelussa on otettava huomioon myös siirtymiset kodista toiseen. Kullekin pukille yritetään luoda reitti, jossa vierailupaikat ovat mahdollisimman lähellä toisiaan. Kyläpaikkoja pukeilla on keskimäärin 15.

– Aiemmin aikataulujen miettimiseen meni monta iltaa. Lopulta puuhaan kyllästynyt partiolainen koodasi tietokoneohjelman, joka laskee automaattisesti parhaat mahdolliset reitit, Tarmo kertoo.

Joulupukin kannalta ei ole yhdentekevää, mihin aikaan oveen kolkuttaa.

– Valoisaan aikaan on ihan erilainen tunnelma kuin pimeän laskeuduttua. Loppuillasta lapset ovat väsyneitä, mistä voi seurata kiukkua, Ilmari selittää.

Illan viimeisen keikan jälkeen pukki kuskeineen palaa partiokololle luovuttamaan pukin asun, tilittämään rahat ja syömään iltapalaa.

Lippukunnan joulupukkitoiminnan saldo on komea: kymmenen pukkia ansaitsee yhteensä yli 10 000 euroa. Varat käytetään esimerkiksi leiritoimintaan.

Ilta yhtä huippua

Joulupukiksi ryhtyminen tarkoittaa luopumista oman perheen jouluaatosta. Pukkikolmikko myöntää, että kotiväelle muutos voi olla iso asia.

Poissaolon hyväksymistä on helpottanut se, että pukkitoiminta kuuluu lippukunnan perinteisiin. Muutaman aaton työskentely on nuorille miehille lähes velvollisuus. Laurin pukkikeikat loppuivat oman lapsen syntyessä.

Vaikka aattoilta voi venyä pitkäksi, se ei tunnu raskaalta.

– Joulupukin tulo on monessa perheessä aaton huippuhetki. Saan elää sen huipennuksen monta kertaa illan aikana. Kyllä se vaikuttaa omaan tunnelmaan. Illan jälkeen on ylevöitynyt olo, toteaa Lauri.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 20/2016.

Aiotko joulupukiksi? Muista nämä!

1. Aikatauluta

Suunnittelu on kaiken perusta. Pukin kyläpaikkojen pitäisi olla mahdollisimman lähellä toisiaan, jotta aikaa ei kulu turhaan edestakaisin ajamiseen. Reitti kannattaa ajaa läpi aatonaattona, ettei aattona tule vastaan yllättävää umpikujaa tai muuta hidastetta. Suunnistamisessa auttaa navigaattori. Sellaisen saa alle sadalla eurolla. Useimmille älypuhelimille on ilmaisia karttaohjelmia.

2. Panosta asuun

Parta ja nuttu kannattaa valita huolella. Lapset ovat tarkkasilmäisiä, eivätkä heikkolaatuisen parran kuminauhakiinnitykset jää huomaamatta. Myös aluspaidan ja housujen on oltava kuin pukin vaatekaapista. Hyvä pukin puku maksaa alle sata euroa.

Silmälasit on syytä käsitellä huurtumista estävällä aineella. Muuten rillit ovat sumeina jokaisessa kyläpaikassa.

3. Valmistaudu kunnolla

Muistilaput voivat pelastaa aattoillan. Jokaisen kyläpaikan tiedot kannattaa kirjata omalle pahvilapulleen, jolloin lasten nimet ja iät sekä vanhempien esittämät toiveet löytyvät näin helposti. Yhteyshenkilön puhelinnumero on syytä kirjoittaa ylös kaiken varalta. Sido laput narulla yhteen vierailujärjestyksessä.

Autoon on hyvä varata helposti syötävää evästä. Ei kuitenkaan suklaata, sillä se sotkee parran.

4. Sovi säännöt asiakkaan kanssa

Asiakkaiden toiveet vaihtelevat. Niitä kaikkia ei voi toteuttaa, ja se kannattaa kertoa etukäteen. Pukki ei esimerkiksi syö perheen kanssa tai jaa kaikkia lahjoja. Myös vierailun kesto on syytä selvittää. Kymmenen minuuttia on riittävä aika. Siinä ehtii laulaa, kertoa Korvatunturin kuulumiset ja kysellä lapsilta monenlaista. Ensimmäisten lahjojen jälkeen lasten mielenkiinto pukkiin lopahtaa. Silloin on hyvä lähteä.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.