Vuonna 1955 syntynyt Reijo Saunamäki on tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistuneen Soft Protectorin toimitusjohtaja.
Vuonna 1955 syntynyt Reijo Saunamäki on tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistuneen Soft Protectorin toimitusjohtaja.

Periksi antaminen ei ole koskaan kuulunut Reijo Saunamäen tapoihin. Liki pari vuotta kestänyttä sairaalajaksoakin hän kutsuu ironisesti "sapattivapaaksi", vaikka menetti sen aikana molemmat jalkansa.

"Olen lapsesta saakka ollut jääräpäinen. Siinäkin mielessä, että vain positiivinen ajattelu vie asioita eteenpäin. Vuosi 2011 käynnistyi kuitenkin harvinaisen huonosti. Kun heräsin uudenvuodenpäivänä, koko vasen puoli oli kummasti puuduksissa. En tajunnut saaneeni aivoinfarktia, mutta sen ymmärsin, että jotakin on vialla. Pyysin vaimoani Marja-Liisaa soittamaan ambulanssin.

Jorvin sairaalaan ei kotoamme Tuomarilasta ollut matka eikä mikään, mutta ambulanssin tulo kesti kolme ja puoli tuntia. Juuri sen kriittisen ajan, jolloin infarktin jälkeinen liuotushoito parhaiten toimii.

Seuraavat kolme viikkoa makasin paikallani, päätäkään ei saanut liikuttaa. Mutta aivotoimintojen ohella olin huolissani myös jaloistani, koska diabeetikoille syntyy jalkavammoja herkemmin kuin muille. Sokeritautiin sairastuin jo 11-vuotiaana, mutta siihen mennessä diabetes ei ollut millään lailla rajoittanut elämääni.

Pitkäaikainen paine teki kuitenkin tehtävänsä. Sairaalan kovalla superlonpatjalla maatessa kantapäihini ilmaantuivat ensin vesirakkulat. Huomautin henkilökunnalle, että näennäisen pieni vamma kannattaisi hoitaa viivyttelemättä.

Hoitajat vastasivat, että älä meitä neuvo.

Toukkia ja eristystä

Pikkuhiljaa selvisi, että aivoinfarktin suhteen minulla oli onnea. Halvaus meni ohi, muisti ja puhe luistivat pian entiseen malliin.

Mutta jaloillani meni aina vain huonommin. Puolen vuoden päästä haavaumat ylsivät luuhun saakka, ja hoidoksi kokeiltiin kaikkea mahdollista, toukkaterapiaakin. Se on vuosisatoja vanha hoitokeino, jossa kultakärpäsen toukat puhdistavat haavaa syömällä kuollutta kudosta. Suuresti en hyötynyt siitäkään. Mutta farssin tyylilajiin kuuluu, että uusia yllättäviä käänteitä oli yhä tulossa.

Saatuani sairaalabakteerin jouduin kolmeksi kuukaudeksi erityksiin. Silloinkaan päällimmäinen tunne ei ollut raivo tai alistuminen. Päätin selvitä – ja jatkaa elämää täysillä. Sellaisena kuin se annetaan.

Televisio ja tietokone olivat pitkään ainoat ikkunani maailmaan, mutta kaikkein eniten tapahtui pääni sisällä. Tajusin, että maailma on perin juurin muuttunut. Päivittämistä vaati moni asia myös firmassani, laskutuksesta alkaen. Markkinointimielessä erityisen hyödylliseksi havaitsin ohjelmiston, joka poimii jokaisen verkkosivuillemme poikenneen ihmisen tiedot, kaikkialta maailmasta.

Halusin palavasti takaisin töihin. Mukaan kaikkeen siihen, missä olin hyvä ilman jalkojakin.

Jalkojeni suhteen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi amputaatio polvien alapuolelta. Pian sen jälkeen olin niin kypsä sairaalassa oloon, siihen ruokaan ja kaikkeen muuhunkin, että allekirjoitin paperin, jossa myönsin poistuvani sairaalasta vastoin lääkärin suositusta.

Niidenkään ihmisten suosituksista en piitannut, jotka tyrkyttivät eläkepapereita. Halusin palavasti takaisin töihin. Mukaan kaikkeen siihen, missä olin hyvä ilman jalkojakin.

Kukaan ei ottanut tapahtuneesta vastuuta, vaikka haavahoito-osaston plastiikkakirurgin mukaan tapaukseni on aika tyypillinen hoitovirhe. Hän suositteli, että teen valituksen, mutta se tuli bumerangina takaisin. Näin kävi senkin jälkeen, kun kirurgi oli antanut uuden lausunnon.

Tajusin, että tuulimyllyjä vastaan ei kannata taistella. Varsinkin nähtyäni tv-dokumentin, jossa muuan mies kertoi 'voittaneensa' vastaavassa tapauksessa 3 500 euroa, mutta oikeudenkäyntikulut olivat yli 60 000.

Mittojen mukaan

Sopeutumista uuteen tilanteeseen on vauhdittanut mittojeni mukaan räätälöity pyörätuoli. Perinteinen malli on paljon raskaampi ja leveämpi. Oikein kauhistuin ajatusta, että lihoisin siihen sopivaksi. Se käy aika nopeasti, kun jatkuvasti istuu ja jos ei ole tarkka sen suhteen, mitä suuhunsa pistää.

Omassa tuolissani erityisen hienoa on hengittävä tyyny, jonka rakenne muistuttaa toisiinsa liitettyjä mehupillejä.

Tekojalkojen kanssa on ollut enemmän pähkäilyä. Ensimmäisen kolmen vuoden aikana jalan leikattu tuppi supistuu, ja proteesia pitäisi vaihtaa puolen vuoden välein.

"Viime kesänä jalka tipahti kesken torireissun."

Pitäisi, mutta hieman on vaatinut taistelua sekin, sillä hintaa proteeseilla on yli seitsemän tonnia. Paikallaan ne pitää sukkamainen silikoni, joka maksaa tonnin. "Eikö ne nyt vielä menis", minulta tivattiin, vaikka proteesintekijäkin vakuutti, että hölskyvään proteesiin tarvitaan jo viisi sukkaa väliin.

Viime kesänä jalka tipahti kesken torireissun, kun oli hellettä ja hiki söi silikonista pidon. No, mitäpä siinä muuta kuin jalkaa asentamaan, ihmettelevistä katseista piittaamatta.

Tarkoituksella en ole halunnut pyörätuoliini jalkatukia – töpöttelen aina tilaisuuden tullen tekojaloilla eteenpäin, pientä treeniä sekin. Pari kertaa viikossa käyn kuntosalilla ja harjoittelen kävelyä. Keppien varassa menee jo muutama sata metriä, mutta sen jälkeen on pakko istua ja levätä. Hankalinta on se, että tuntuma maahan puuttuu. Mutta periksi en anna.

Puualan yrittäjän löysin itsestäni jo pikku pentuna. Vartuin maatilalla ja teetin kyläsepällä itselleni sorvin. Olin tuolloin 11-vuotias, mutta kävin myymässä tuotteitani Vaasassa saakka. Rukinlapoja meni ainakin tuhat. Luottamus omiin kykyihin on aina ollut luja. On vieläkin.

Palvelua, please!

Mikä on Suomen vähiten käytetty luonnonvara? Mielikuvitus. Myös palvelualttiudessa olisi paljon parannettavaa. Sen huomasin tätä uutta kotiakin viimeistellessä. Kun kotimainen kylpyhuoneyritys ei saanut toimitettua ajallaan pesupöytää, jonka alle pääsisi pyörätuolilla, piti ostaa sveitsiläinen.

Suurin muutos asumisessa on se, että vaimoni jäi koiriemme kanssa entiseen omakotitaloomme. Siellä on tilaa kahdessa tasossa, mutta ovet ovat niin kapeat, että en mahdu edes vessaan.

Nyt meillä on tämmöinen moderni suhde, kun kumpikaan ei ole muistanut hakea eroa. Muutenkin olemme todenneet, että liitto toimii paremmin, kun samaa naamaa ei tarvitse katsoa joka päivä. Ja kumpikin saa toteuttaa hyvää elämää omalla tavallaan.

Oma luottamukseni suomalaiseen perusterveydenhoitoon on romuttunut.

Vaimoni työskenteli aiemmin perheyrityksessämme, mutta nauttii nyt eläkepäivistään. Minuun pitkä sairaalajakso vaikutti päinvastoin. Tajusin, että työ on suurin iloni ja intohimoni. Näillä näkymin jatkan täysillä 10-20 vuotta.

Rahalla on entistä vähemmän merkitystä. Palkitsevampaa on se, että tuotteidemme myrkyttömyys ja kierrätettävyys ovat niin kovassa kurssissa ympäri maailmaa. Muutama päivä sitten palasin Kiinasta. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja ja oppinut ajat sitten, että toimiva bisnes perustuu luottamukseen. Ja sen voi menettää vain kerran.

Oma luottamukseni suomalaiseen perusterveydenhoitoon on romuttunut, mutta olen päivä päivältä kiitollisempi, että olen sentään hengissä.

 

Artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 19/2015.

Kuka?

Reijo Saunamäki

Syntynyt: Ilmajoella 1955. Koulutukseltaan puuinsinööri.
Koti: Kauniaisissa. Vaimo asuu vanhaa kotitaloa Espoon Tuomarilassa.
Työ: Soft Protectorin perustaja ja toimitusjohtaja. Tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistunut yritys. Vientiä 30:een maahan.
Harrastukset: Irlanninterrierit, kuvataide ja musiikki.

Avioero tuli täytenä yllätyksenä hämeenkyröläiselle Eero Haarjärvelle, 67. Väsymysoireet havahduttivat etsimään oikeanlaista hoitoa. Nyt Eero haluaa auttaa muita kohtalotovereita.

"Avioero vuosituhannen vaihteessa tuli minulle yllätyksenä. Kun vaimoni muutti pois yhteisestä kodistamme, meillä oli takana viikkoa vaille 25 vuoden pituinen hyvä avioliitto.

Vaimoni oli sairastunut vakavasti pari kolme vuotta aiemmin. Hän joutui jäämään pois työelämästä ja tarvitsi apuani päivittäisissä toimissa. Suostuin kaikkiin hänen vaatimuksiinsa paitsi yhteen: en halunnut muuttaa omakotitalosta kerrostaloon.

Hääpäivänä söimme päivällisen, jonka päätteeksi hän ojensi minulle avioeropaperit allekirjoitettaviksi. Kaksi viikkoa siitä kaikki oli sovittu omaisuuden jakamista myöten. Muutaman viikon kuljeskelin pihalla ja ihmettelin, että näinkö tässä nyt kävi. Minusta tuli yksinäinen mies.

Masennuslääkitys palautti voimat

Menin tanssikouluun. Ajattelin, että tansseissa saan kontakteja naisiin.

Kumppania ei kuitenkaan tahtonut löytyä. Muutaman kanssa seurustelin, ja kaikki vaikutti aluksi hyvältä, mutta sitten naiset alkoivat jarrutella. Oli kova paikka tulla torjutuksi.

Väsyin. Yhtäkkiä en jaksanut ajaa autolla pariakymmentä kilometriä pysähtymättä, silmäni eivät pysyneet auki. En ymmärtänyt mikä minua vaivasi, eikä työterveyslääkäristäkään ollut apua.

Sitten luin lehdestä erään naisen kertomuksen masennuksestaan, ja se oli kuin minun kertomukseni.

Otin häneen yhteyttä, ja hän kertoi mistä lääkkeestä oli ollut apua. Menin uudestaan lääkäriin, ja nyt minua osattiin hoitaa. Olen monesti ollut kiitollinen, että näin tuon tekstin ja uskalsin ottaa yhteyttä. Sain lääkityksen, joka palautti voimani.

Elämän parasta aikaa

Tapasin nykyisen vaimoni tansseissa kesällä 2003. Meillä meni heti hyvin, eikä kumpikaan jarrutellut. Samaan aikaan töissä meni kuitenkin huonosti. Huoltoteknikon työhön tuli enemmän ja enemmän tietotekniikkaa, ja koin kaikenlaisten tilastojen laatimisen turhaksi. 57-vuotiaana irtisanoin itseni.

Teen muutamaa eri vapaaehtoistyötä, jotka kaikki liittyvät tavalla tai toisella ihmissuhteisiin. Olin käynyt avioeron jälkeen eroryhmässä, josta sain todella paljon tukea. Silloin päätin, että jos tästä selviän, haluan auttaa muita vastaavanlaisessa tilanteessa olevia. Haluan auttaa, sillä minua on autettu.

Olen terve, ja minulla on sekä henkisesti että psyykkisesti hyvä olo itseni ja vaimoni kanssa. Tulemme taloudellisesti toimeen, meillä on yhteisiä harrastuksia ja joitakin omiakin. Matkustelemme yhdessä.

Avioerokriisin myötä elämänasenteeni muuttuivat paremmiksi. Aiemmin pidin itsestään selvänä, että elämä menee niin kuin olen suunnitellut. On tehnyt hyvää tulla nöyremmäksi elämän edessä. Elän elämäni parasta aikaa."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 14/2017.

[Kuvateksti] Avioero ja yksinäisyys johtivat masennukseen. Nyt Eero on toipunut ja auttaa muita.

Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen  suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.
Vuodet Etiopiassa muuttivat Pirkko Tuppuraisen suhdetta Suomeen. Pirkko on työskennellyt sairaanhoitajana, diakonissana ja terveydenhoitajana. Hän asui Etiopiassa lähetystyöntekijänä vuodet 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Pirkko Tuppurainen, 64, teki vuosikymmenet lähetystyötä Etiopiassa. Nyt hän totuttelee eläkkeellä olemiseen ja Suomeen, jonka vauraus tuntuu vieraalta Afrikan köyhyyden jälkeen.

"Suomessa vallitseva yltäkylläisyys ei lakkaa ihmetyttämästä minua. Kerran lihatiskillä hieno rouva valitsi nirsoillen kissalleen lihaa. Halusin itkeä: on maita, joissa lapset kuolevat nälkään, ja meillä mikään ei ole kyllin hyvää kissalle.

Tein itse 20 vuotta lähetystyötä Etiopiassa ja näin siellä äärimmäistä köyhyyttä.

Kasvoin ajatukseen lähetystyöstä yhdessä mieheni Aki Tuppuraisen kanssa. Tulimme molemmat uskoon nuorena, ja tapasimme vuonna 1974, kun Suomen Evankelisluterilainen Kansanlähetys järjesti nuorille leirejä Italiassa. Vuotta myöhemmin menimme naimisiin.

Lähetystyö oli meille mahdollisuus auttaa ja levittää Jumalan sanaa. Uutiset Biafran nälänhädästä koskettivat, mutta yksin en olisi uskaltanut lähteä. Olemme olleet Akin kanssa aina toistemme tukena: jo matkustaminen yksinäisenä naisena olisi ollut Etiopiassa vaikeaa.

Ennen lähtöä kävimme kielikurssilla Englannissa, ja opiskelimme Kansanlähetyksen valmennuskurssilla. Lähetystyöntekijällä on aina oltava ammatti. Mieheni on autonasentaja ja sai töitä Etiopian kristillisessä koulussa mekaniikan opettajana 1981. Minä olen koulutukseltani sairaanhoitaja ja diakonissa, mutta päädyin Etiopiassa käsityön­opettajaksi samaan kouluun.

Poikamme oli lähtiessämme nelivuotias ja tyttäremme kahden vanha. Vanhempani olivat huolissaan muutostamme, mutta me lähdimme levollisin mielin. Olimme tavanneet muita lähetystyöntekijöitä ja kuulleet heidän kokemuksistaan. Nyt rohkeutemme hämmästyttää minua – emme tienneet Etiopiasta etukäteen juuri mitään!

Olimme tehneet sopimuksen neljän vuoden lähetyskaudesta. Koska Etiopiasta ei saanut länsimaalaisia hyödykkeitä, pakkasimme mukaan sampoota, lasten polkupyörät ja vaatteita. Piti miettiä tarkkaan, mitä lapset kasvaessaan tarvitsevat. Lennot olivat silloin kalliita, eikä Suomessa käyminen ollut mahdollista ennen kauden loppua.

Asetuimme alkeelliseen 10 000 asukkaan kylään lähelle Sudanin rajaa. DembiDollon kylän asukkaat asuivat savimajoissa, kauppoja tai luotettavia lääkäreitä ei ollut.

Koko arki piti rakentaa alusta. Kun kaasu loppui, ruokaa laitettiin nuotiolla. Suomalaisia ruoka-aineita ei saanut, joten opettelin uudet reseptit. Sairastaessamme oma sairaanhoitajan tutkintoni toi turvaa, ja meillä oli mukana Where there is no doctor -kirja.

Asuimme koulun yhteydessä neljän muun suomalaisen lähetystyöntekijän ja etiopialaisten opettajien kanssa. Vaikka kulttuurisokki oli suuri, totuimme hiljalleen uuteen elämään, kiitos vieraanvaraisten kyläläisten. He kutsuivat koteihinsa ja juhliinsa. Lapsen synnyttyä kylän naiset kokoontuvat tanssimaan ja syömään puuroa. Ilokseni sain olla mukana.

Eksoottisesta elämästä tuli pian omaa arkeamme. Lapset nauttivat lämmöstä ja juoksivat pihalla päivät pitkät. Iltaisin pelasimme lautapelejä ja viikonloppuisin teimme luontoretkiä. Vieraat halusivat tunnustella lasten vaaleaa ihoa ja tukkaa. Lapsia uteliaisuus ärsytti.

Lauantain tori oli viikon kohokohta. Isommat hankinnat ja ruokaostokset piti tehdä pääkaupungissa kerran puolessa vuodessa. Sinne oli 500 kilometriä, ja koska teitä ei ollut, matkaan kului maastoautolla sadekautena viikko.

Etiopia oli tuolloin kommunistinen maa, ja kirkkoa vainottiin. Etiopialaisia työtovereita pidätettiin ja kristillinen työ oli meiltä kiellettyä. Se oli pettymys, mutta myös teot ovat keino kertoa Jumalasta.

”Nyt en lähettäisi lapsiani kauas kouluun.”

Vuonna 1990 muutimme Airan pikkukaupunkiin. Sain vihdoin työtä sairaalasta ja elin innostavaa aikaa. Hoitohenkilökunnasta oli pulaa ja tein töitä, joihin koulutukseni ei olisi riittänyt. Olin jopa kätilö! Vastuu kauhistutti, mutta pidän haasteista. Iltaisin ahmin Suomesta tuomaani ja Addis Abebasta ostamaani ammatillista kirjallisuutta ja yritin oppia lisää.

Koska Airassa ei ollut kouluja, lähetimme 14-, 11- ja 8-vuotiaat lapsemme suomalaiseen kouluun toiselle paikkakunnalle. He asuivat siellä viikot suomalaisissa perheissä. Se tuntui silloin oikealta ratkaisulta, mutta nyt tekisin toisin: vanhempien ja lasten on hyvä olla yhdessä. Lapsetkin kokivat eron ikävänä. Nuorena äitinä ei ollut samaa ymmärrystä kuin mummina.

Seuraavana vuonna Etiopiassa puhkesi sisällissota. Olimme pahassa paikassa rintamalinjojen välissä. Lähtöpäätös takaisin Suomeen tehtiin nopeasti ja jouduimme pakkaamaan koko kodin yhden yön aikana. Päätiet oli suljettu, joten matkustimme sivuteitä pitkin. Se oli pelottavaa. Ehdimme onneksi pois alta ennen taistelujen yltymistä.

Suomeen asettuminen oli vaikeaa. Palasimme kesken lähetyskauden ja kotimme oli vuokralla. Akilla ei ollut töitä ja minun diakonin virassani oli sijainen. Oli lama-aika ja työllistyminen oli hankalaa.

Lasten piti luoda kaikki ystävyyssuhteet alusta. Etiopiassa teini-ikäiset ovat vielä lapsia, ja suomalainen teinikulttuuri tuntui vieraalta. Sopeuduimme pikkuhiljaa.

Kun lapset olivat lentäneet pesästä, Kansanlähetys pyysi meitä palaamaan Etiopiaan. Päätimme lähteä sinne vuonna 2003.

Maailma ja Etiopia olivat reilussa kymmenessä vuodessa muuttuneet paljon. Addis Abeba oli moderni kaupunki ostoskeskuksineen ja kaupunkijunineen. Etiopiassa oli uskonnonvapaus toisin kuin ennen vuotta 1991 ja ääri-islam nousussa. Nyt kulkuyhteydet ovat parantuneet ja jopa maaseudun ihmisillä on kännykät, vaikka köyhyys on yhä syvää.

Työskentelin Kansanlähetyksen esimiestehtävissä ja mieheni Lähetyksen ja Ulkoministeriön kehitysyhteistyöhankkeissa. Koulutuksen tukeminen on minusta parasta apua. Eräs Lähetykseltä koulustipendin saanut poika on Etiopian parhaita silmälääkäreitä ja toisesta tuli oikeusministeri.

Yksi suuri ilon aiheeni on ollut vuonna 2008 käynnistämäni Nuttu-hanke. Pyysin tuttuja Suomessa kutomaan keskosvauvoille sadekautta varten villanuttuja. Tavoitteena oli kerätä niitä 50. Sana projektista levisi ja siitä innostuttiin Suomessa. Nyt nuttuja on kerätty 130 000 ja niitä viedään moniin maihin.

Maailman muutosta kuvaa se, että tällä kertaa kävimme Suomessa joka vuosi ja pidimme yhteyttä lapsiin Skypellä. Ennen kirjoitettiin kirjeitä ja puheluihin oli varaa vain jouluna.

Paluu eläkepäiviksi Suomeen oli itsestään selvä, sillä täällä ovat lapsemme ja kuusi lastenlastamme. Suhde heihin syntyy vain yhdessä olemalla.

"Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut."

Tulimme tänne heinäkuussa 2017. Toisin kuin sodan keskeltä lähtiessämme saimme nyt hyvästellä Etiopian ja ystävät rauhassa. Pakkasimme tärkeimmät muistot mukaan. Lentokoneessa ­tunsin haikeutta, mutta myös helpotusta. Ystäviä ja työtovereita tulisi ikävä, mutta heitä voimme palata tapaamaan. Työ antoi paljon, mutta oli käynyt myös raskaaksi.

Etiopiassa emme ikinä olleet sulautuneet täysin joukkoon: valkoinen iho erottaa ja kielii vauraudesta. Nyt Suomessa huomaan, että olen osittain etiopialaistunut

Etiopialaiset ovat huomaavaisia. He eivät kieltäydy suoraan – ”ehkä” tai ”huomenna” ovat tapoja sanoa ei. He eivät myöskään kimpaannu julkisesti, sillä suuttuva menettää kasvonsa. Toivon oppineeni Etiopiassa kärsivällisyyttä ja kykyä huomioida muut.

Työneuvotteluja edeltää Etiopiassa aina yhteinen ateria, ja tuttavia tervehditään kadulla kättelemällä ja kuulumiset perusteellisesti vaihtamalla. Suomeen palattuani kättelin aluksi jopa pankkivirkailijaa tiskillä. Se ihmetytti.

Etiopia tuo perspektiiviä kaikkeen. Vaikka elintaso kohosi Etiopiassa kohisten, myös elintasoerot kasvoivat. Kaupunkien laidalla ihmiset asuvat pahveista kyhätyissä kodeissa yllään pelkkiä riepuja. Kerjääviä lapsia on paljon ja vanhukset ovat ilman suvun tukea heitteillä. Opin vuosien varrella, ettei kaikkia voi auttaa. Kestävintä on tukea rakenteiden muutosta. Köyhyyden näkemiseen en silti tottunut koskaan.

Paluun jälkeen olimme Kansanlähetyksellä Suomessa töissä tämän vuoden helmikuuhun asti. Kerroimme seurakunnissa kokemuksistamme. Se oli keino käsitellä paluuta ja toi puuhaa päiviin. Todellinen muutos alkaa nyt, kun jäämme eläkkeelle.

Pidämme silmiä auki sopivaa avustusprojektia varten. Pienet asiat ilahduttavat: kotiovelta alkava metsä, uimahalli ja mökki. Kärsin lukupulasta vuosia, ja nyt kirjastot ovat ilo. Yhteys moniin ystäviin on säilynyt, ja he auttavat sopeutumisessa.

Mies haluaa matkustaa eläkkeellä, mutta minä nautin kotona olemisesta. Paikkani on nyt täällä."

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2018.

Juttu on julkaistu ET-lehdessä 6/2018.

 

Pirkko

Tuppurainen

Syntynyt: 1953 Eurassa, jossa jälleen asuu.

Työ: Sairaanhoitaja,

diakonissa ja terveyden­hoitaja. Lähetystyön­tekijänä Etiopiassa 1981–87, 1990–91 ja 2003–2017.

Perhe: Aviomies, kolme lasta ja kuusi lastenlasta.

Harrastukset: Uiminen, lukeminen, käsityöt ja mökkeily.