Vuonna 1955 syntynyt Reijo Saunamäki on tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistuneen Soft Protectorin toimitusjohtaja.
Vuonna 1955 syntynyt Reijo Saunamäki on tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistuneen Soft Protectorin toimitusjohtaja.

Periksi antaminen ei ole koskaan kuulunut Reijo Saunamäen tapoihin. Liki pari vuotta kestänyttä sairaalajaksoakin hän kutsuu ironisesti "sapattivapaaksi", vaikka menetti sen aikana molemmat jalkansa.

"Olen lapsesta saakka ollut jääräpäinen. Siinäkin mielessä, että vain positiivinen ajattelu vie asioita eteenpäin. Vuosi 2011 käynnistyi kuitenkin harvinaisen huonosti. Kun heräsin uudenvuodenpäivänä, koko vasen puoli oli kummasti puuduksissa. En tajunnut saaneeni aivoinfarktia, mutta sen ymmärsin, että jotakin on vialla. Pyysin vaimoani Marja-Liisaa soittamaan ambulanssin.

Jorvin sairaalaan ei kotoamme Tuomarilasta ollut matka eikä mikään, mutta ambulanssin tulo kesti kolme ja puoli tuntia.

Juuri sen kriittisen ajan, jolloin infarktin jälkeinen liuotushoito parhaiten toimii.

Seuraavat kolme viikkoa makasin paikallani, päätäkään ei saanut liikuttaa. Mutta aivotoimintojen ohella olin huolissani myös jaloistani, koska diabeetikoille syntyy jalkavammoja herkemmin kuin muille. Sokeritautiin sairastuin jo 11-vuotiaana, mutta siihen mennessä diabetes ei ollut millään lailla rajoittanut elämääni.

Pitkäaikainen paine teki kuitenkin tehtävänsä. Sairaalan kovalla superlonpatjalla maatessa kantapäihini ilmaantuivat ensin vesirakkulat. Huomautin henkilökunnalle, että näennäisen pieni vamma kannattaisi hoitaa viivyttelemättä.

Hoitajat vastasivat, että älä meitä neuvo.

Toukkia ja eristystä

Pikkuhiljaa selvisi, että aivoinfarktin suhteen minulla oli onnea. Halvaus meni ohi, muisti ja puhe luistivat pian entiseen malliin.

Mutta jaloillani meni aina vain huonommin. Puolen vuoden päästä haavaumat ylsivät luuhun saakka, ja hoidoksi kokeiltiin kaikkea mahdollista, toukkaterapiaakin. Se on vuosisatoja vanha hoitokeino, jossa kultakärpäsen toukat puhdistavat haavaa syömällä kuollutta kudosta. Suuresti en hyötynyt siitäkään. Mutta farssin tyylilajiin kuuluu, että uusia yllättäviä käänteitä oli yhä tulossa.

Saatuani sairaalabakteerin jouduin kolmeksi kuukaudeksi erityksiin. Silloinkaan päällimmäinen tunne ei ollut raivo tai alistuminen.

Päätin selvitä - ja jatkaa elämää täysillä. Sellaisena kuin se annetaan.

Televisio ja tietokone olivat pitkään ainoat ikkunani maailmaan, mutta kaikkein eniten tapahtui pääni sisällä. Tajusin, että maailma on perin juurin muuttunut. Päivittämistä vaati moni asia myös firmassani, laskutuksesta alkaen. Markkinointimielessä erityisen hyödylliseksi havaitsin ohjelmiston, joka poimii jokaisen verkkosivuillemme poikenneen ihmisen tiedot, kaikkialta maailmasta.

Jalkojeni suhteen ainoaksi vaihtoehdoksi jäi amputaatio polvien alapuolelta. Pian sen jälkeen olin niin kypsä sairaalassa oloon, siihen ruokaan ja kaikkeen muuhunkin, että allekirjoitin paperin, jossa myönsin poistuvani sairaalasta vastoin lääkärin suositusta.

Niidenkään ihmisten suosituksista en piitannut, jotka tyrkyttivät eläkepapereita.

Halusin palavasti takaisin töihin. Mukaan kaikkeen siihen, missä olin hyvä ilman jalkojakin.

Kukaan ei ottanut tapahtuneesta vastuuta, vaikka haavahoito-osaston plastiikkakirurgin mukaan tapaukseni on aika tyypillinen hoitovirhe. Hän suositteli, että teen valituksen, mutta se tuli bumerangina takaisin. Näin kävi senkin jälkeen, kun kirurgi oli antanut uuden lausunnon.

Tajusin, että tuulimyllyjä vastaan ei kannata taistella. Varsinkin nähtyäni tv-dokumentin, jossa muuan mies kertoi 'voittaneensa' vastaavassa tapauksessa 3 500 euroa, mutta oikeudenkäyntikulut olivat yli 60 000.

Mittojen mukaan

Sopeutumista uuteen tilanteeseen on vauhdittanut mittojeni mukaan räätälöity pyörätuoli. Perinteinen malli on paljon raskaampi ja leveämpi. Oikein kauhistuin ajatusta, että lihoisin siihen sopivaksi. Se käy aika nopeasti, kun jatkuvasti istuu ja jos ei ole tarkka sen suhteen, mitä suuhunsa pistää.

Omassa tuolissani erityisen hienoa on hengittävä tyyny, jonka rakenne muistuttaa toisiinsa liitettyjä mehupillejä.

Tekojalkojen kanssa on ollut enemmän pähkäilyä. Ensimmäisen kolmen vuoden aikana jalan leikattu tuppi supistuu, ja proteesia pitäisi vaihtaa puolen vuoden välein.

Pitäisi, mutta hieman on vaatinut taistelua sekin, sillä hintaa proteeseilla on yli seitsemän tonnia. Paikallaan ne pitää sukkamainen silikoni, joka maksaa tonnin. "Eikö ne nyt vielä menis", minulta tivattiin, vaikka proteesintekijäkin vakuutti, että hölskyvään proteesiin tarvitaan jo viisi sukkaa väliin.

Viime kesänä jalka tipahti kesken torireissun, kun oli hellettä ja hiki söi silikonista pidon.

No, mitäpä siinä muuta kuin jalkaa asentamaan, ihmettelevistä katseista piittaamatta.

Tarkoituksella en ole halunnut pyörätuoliini jalkatukia - töpöttelen aina tilaisuuden tullen tekojaloilla eteenpäin, pientä treeniä sekin. Pari kertaa viikossa käyn kuntosalilla ja harjoittelen kävelyä. Keppien varassa menee jo muutama sata metriä, mutta sen jälkeen on pakko istua ja levätä. Hankalinta on se, että tuntuma maahan puuttuu. Mutta periksi en anna.

Puualan yrittäjän löysin itsestäni jo pikku pentuna. Vartuin maatilalla ja teetin kyläsepällä itselleni sorvin. Olin tuolloin 11-vuotias, mutta kävin myymässä tuotteitani Vaasassa saakka. Rukinlapoja meni ainakin tuhat. Luottamus omiin kykyihin on aina ollut luja. On vieläkin.

Palvelua, please!

Mikä on Suomen vähiten käytetty luonnonvara? Mielikuvitus. Myös palvelualttiudessa olisi paljon parannettavaa. Sen huomasin tätä uutta kotiakin viimeistellessä. Kun kotimainen kylpyhuoneyritys ei saanut toimitettua ajallaan pesupöytää, jonka alle pääsisi pyörätuolilla, piti ostaa sveitsiläinen.

Suurin muutos asumisessa on se, että vaimoni jäi koiriemme kanssa entiseen omakotitaloomme. Siellä on tilaa kahdessa tasossa, mutta ovet ovat niin kapeat, että en mahdu edes vessaan.

Nyt meillä on tämmöinen moderni suhde, kun kumpikaan ei ole muistanut hakea eroa. Muutenkin olemme todenneet, että liitto toimii paremmin, kun samaa naamaa ei tarvitse katsoa joka päivä.

Ja kumpikin saa toteuttaa hyvää elämää omalla tavallaan.

Vaimoni työskenteli aiemmin perheyrityksessämme, mutta nauttii nyt eläkepäivistään. Minuun pitkä sairaalajakso vaikutti päinvastoin. Tajusin, että työ on suurin iloni ja intohimoni. Näillä näkymin jatkan täysillä 10-20 vuotta.

Rahalla on entistä vähemmän merkitystä. Palkitsevampaa on se, että tuotteidemme myrkyttömyys ja kierrätettävyys ovat niin kovassa kurssissa ympäri maailmaa. Muutama päivä sitten palasin Kiinasta. Olen käynyt siellä kymmeniä kertoja ja oppinut ajat sitten, että toimiva bisnes perustuu luottamukseen. Ja sen voi menettää vain kerran.

Oma luottamukseni suomalaiseen perusterveydenhoitoon on romuttunut, mutta olen päivä päivältä kiitollisempi, että olen sentään hengissä.

 

Artikkeli on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 19/2015.

Kuka?

Reijo Saunamäki

Syntynyt: Ilmajoella 1955. Koulutukseltaan puuinsinööri.
Koti: Kauniaisissa. Vaimo asuu vanhaa kotitaloa Espoon Tuomarilassa.
Työ: Soft Protectorin perustaja ja toimitusjohtaja. Tekstiilien puhdistus- ja suoja-aineisiin erikoistunut yritys. Vientiä 30:een maahan.
Harrastukset: Irlanninterrierit, kuvataide ja musiikki.

Anastasia Kopoteva, 22, on onnekas, sillä hän sai Merja Könösestä, 53, tärkeän tukihenkilön. Ilman tukea kympin tyttö ei ehkä olisi tässä.

Eräänä aamuna seitsemäsluokkalainen Anastasia päätti olla menemättä kouluun. Niin myös seuraavana päivänä. Ja seuraavana. Päivät venyivät viikoiksi ja kuukausiksi. Vanhempien ero oli 13-vuotiaalle tytölle liikaa.

Kouluun eivät houkutelleet edes kaverit, sillä heitä Anastasia Kopotevalla ei juuri ollut.

– Ei minua kiusattu, mutta kiusoiteltiin.

Anastasia lintsasi puolet yläasteen oppitunneista. Joskus kokonaisia päiviä, toisinaan vain yksittäisiä tunteja. Keskiarvo pysyi silti yli yhdeksässä.

– Lintsaamiseeni ei puututtu, sillä olin opettajien silmissä masentunut raukka. Kiltti tyttö, joka sai hyviä arvosanoja.

Kotona arvosanoihin ei oltu yhtä tyytyväisiä. Akateemisille vanhemmille kokeesta saatu yhdeksikkö oli osoitus epäonnistumisesta, lipeäminen täysien pisteiden ihanteesta.

– Koulussa oli yksi opettaja, jonka kanssa ystävystyin. Istuin usein tuntien ajan hänen huoneessaan opiskelemassa. Jos motivoiduin jostakin aineesta, saatoin tehdä paljonkin töitä.

Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Luukulta luukulle

Miten on mahdollista, että murrosikäinen voi leijua läpi yläkoulun ilman, että kukaan puuttuu kunnolla asiaan? Nuorten syrjäytymisen ehkäisemisestä on kuitenkin puhuttu maassamme hallitusta ja presidenttiä myöten.

Suomalainen palvelujärjestelmä on luukkukohtainen: yhdestä paikasta on saanut avun yhteen asiaan, toisesta paikasta toiseen. Kukaan viranomainen ei välttämättä näe kokonaiskuvaa.

Usein unohdetaan kysyä, miltä nuoresta itsestään tuntuu. Näin sanoo Diakonissalaitoksella nuorten kanssa työskentelevä Valisa Krairiksh.

– Kyllä nuori usein osaa itse parhaiten arvioida oman tilanteensa. Viranomaisten on turha tulla kertomaan, että olet syrjäytynyt, jos nuori itse ei koe asiaa samalla tavalla.

Musertavat paineet

Lukioon siirtyminen oli Anastasialle vaikea kokemus. Vaatimustaso oli paljon kovempi kuin peruskoulussa, mutta vanhempien odotukset säilyivät entisenlaisina.

– Arvosanani laskivat, sillä en ollut oppinut opiskelemaan, kun koulunkäynti oli ollut yläasteella minulle helppoa. Se kostautui lukiossa.

Menestymisen paine kasvoi niin suureksi, ettei Anastasia uskaltanut mennä kokeisiin. Hän pelkäsi saavansa huonon arvosanan. Samaan aikaa eläminen kotona alkoi käydä vaikeammaksi. Välit äidin uuteen miesystävään olivat huonot.

– Muutin 16-vuotiaana tyttöystäväni ja hänen vanhempiensa luokse asumaan. Parin kuukauden kuluttua muutimme yhteiseen kotiin. Jälkikäteen ajateltuna olin aivan liian nuori tuollaiseen elämänmuutokseen.

Kului päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

Parin vuoden yhdessä asumisen jälkeen suhde päättyi, ja Anastasia muutti omaan asuntoon. Uusi koti oli Vantaalla. Koulumatka Helsinkiin venyi, eikä kukaan ollut potkimassa aamuisin liikkeelle. Anastasia alkoi taas lintsata, mutta kävi siitä huolimatta kirjoittamassa syksyn ylioppilaskirjoituksissa kolme ainetta. Tuloksena oli kaksi laudaturia ja eximia.

Kirjoitusten jälkeen side kouluun katkesi. Saattoi kulua päiviä ilman, että Anastasia poistui kotoa.

– Onneksi olin jo aiemmin alkanut käydä läheisillä talleilla hoitamassa hevosia. Pahimman erakoitumisvaiheen aikanakin kävin siellä pari kolme kertaa viikossa. Tuskin minua mikään muu olisi kotoa repinytkään.

Eläimistä oli muutenkin iloa. Anastasialla oli – ja on yhä – useita kaneja, joiden hoitaminen ja kasvattaminen toivat sisältöä elämään ja tekemistä pitkiin yksinäisiin päiviin.

"Riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa ja joka kuuntelee."

Kierre poikki

Diakonissalaitoksen Valisa Krairikshin työhuone on hiukan nukkavieru. Laitoksen vanhimmat rakennukset ovat Museoviraston suojelemia. Paksut tiiliseinät luovat turvallista tunnelmaa. Ikkunasta näkyvät vanhat puut odottavat vielä ensimmäisiä silmujaan.

Valisa Krairiksh kertoo, ettei syrjäytymiskierteen katkaiseminen vaadi aina mahdottomia.

– Usein riittää, että nuorella on yksikin ihminen, johon voi luottaa. Ihminen, joka pysähtyy kuuntelemaan, Valisa toteaa.

Hän toimii koordinaattorina Amigo-hankkeessa, jossa 16–29-vuotiailla nuorilla on mahdollisuus saada vapaaehtoinen aikuinen ohjaajaksi, mentoriksi.

Hankkeeseen osallistuvilla nuorilla voi olla erilaisia ongelmia, mutta niihin ei juututa. Tärkeämpää on miettiä yhdessä ratkaisuja. Mentorin ei tarvitse virkamiesten tapaan takertua tavoitevaatimuksiin. Hän voi ajatella nuoren elämää kokonaisuutena.

– Mentoritoiminnan pointti on nähdä ihminen ulkokuoren sisällä. Se ulkokuori voi olla sulkeutunut tai näyttää pelottavaltakin, mutta loppujen lopuksi meillä ihmisillä on tosi paljon yhteistä, vaikka tulisimme ihan erilaisista maailmoista.

Amigo-hankkeesta on saatu viiden vuoden aikana hyviä kokemuksia. Valisa Krairiksh on kuitenkin realistinen. Jokaisen elämästä ei tule täydellistä, eikä minkäänlainen tuki pehmennä kaikkia elämän tarjoamia kolhuja.

– Minusta olisi ihan hyvä tavoite, että kaikilla menisi vähintään siedettävästi.

Nousun avaimet

Syrjäytymisen taakseen jättäneiden nuorten tärkeimpiä selviämiskeinoja ovat läheiset ihmissuhteet, harrastukset, jonkun ulkopuolisen oikea-aikainen puuttuminen tilanteeseen ja kokemus siitä, että minäkin voin pärjätä.

Anastasian elämässä kaikki neljä asiaa kolahtivat kohdalleen.

"Hänen ansiostaan minulla on motivaatio hoitaa itseni kuntoon."

Pitkään jatkunutta masennusta alettiin hoitaa terapialla. Sosiaalitoimistosta Anastasia ohjattiin Diakonissalaitoksen Vamos-päiväkeskukseen, jossa tarjolla oli mielekästä tekemistä ja muiden ihmisten seuraa.

– Muutaman kuukauden kuluttua aloitin aikuislukion ja suoritin tekemättömät kurssit. Valmistuin vuosi sitten.

Tärkein syy elämänhalun löytymiselle on kuitenkin tyttöystävä.

– En tiedä, miten hän jaksoi minua silloin, kun olin kaikkein huonoimmassa kunnossa. Minun on täytynyt olla ihan kamala ihminen. Hänen ansiostaan minulla on kuitenkin ollut motivaatio hoitaa itseni kuntoon. Haluan, että hänellä olisi helpompaa kanssani.

Vapaaehtoinen kummitäti

Helsingin Musiikkitalon pihamaalla loikkii kaksi pientä kania. Kääpiöjänikset Virna ja Fio ovat Anastasian kasvattamia pelottomia kanihyppääjiä.

Kanien menoa seuraa hymyillen Merja Könönen, 53, Anastasian mentori. Merja ja Anastasia ovat tunteneet vasta vuoden, mutta kaksikon yhdessäolo vaikuttaa olevan täynnä lämpöä ja välittämistä.

– Merja on minulle kuin kummitäti, Anastasia miettii.

Merja kertoo etsineensä pitkään sopivaa vapaaehtoistyötä.

– Seikkailin netissä ja mietin pääni puhki kohdetta. Joissain edellytettiin pitkää perehdytystä, johon en vuorotyöläisenä voinut sitoutua. Onneksi silmiini osui lehtijuttu, jossa mainittiin Diakonissalaitoksen mentoritoiminta.

Merja ilmoittautui mukaan, kävi haastatteluissa ja pakollisessa koulutuksessa. Ohjaajat varoittelivat, että sopivan mentoroitavan löytymisessä voi mennä pitkäänkin, mutta jo parin viikon kuluttua Merja sai kutsun tapaamaan Anastasiaa.

– Varmasti meitä molempia jännitti etukäteen se ensimmäinen tapaaminen, mutta meillä oli jo silloin tosi kivaa yhdessä.

"Saan näistä tapaamisista yhtä paljon kuin Anastasia", Merja miettii.

Vuoden aikana Merja ja Anastasia ovat tavanneet pari kertaa kuukaudessa. Merja kertoo Anastasian olevan helppo keskustelukumppani.

– Hän osaa hyvin sanallistaa ajatuksensa. Minun ei ole tarvinnut arvailla, mitä hän miettii.

Yhdessäolon luontevuudesta kertoo se, että toisinaan Anastasia ja Merja puhuvat pienistä arkipäiväisistä asioista. Toisella kertaa keskustelu taas voi olla hyvin syvällistä.

– Niinhän se ystävien kesken on!

Merja hiljentyy miettimään.

– Enhän minä voi oikeasti tietää, mitä Anastasia yhdessäolostamme ajattelee, mutta minulle se on tärkeää. Saan näistä tapaamisista vähintään yhtä paljon kuin hän.

Artikkeli on julkaistu ET Terveys -lehden numerossa 3/2016.


Syrjäkylillä apua on vaikea saada

Arvio syrjäytyneiden nuorten määrästä on epätarkka: puhutaan 14 000–100 000 nuoresta. Heitä on lähes kaikissa maakunnissa, niin maaseudulla kuin kaupungeissa,

Määritelmäkin puuttuu, mutta se voisi kuulua vaikka näin: syrjäytynyt nuori on 15–29-vuotias, hänellä ei ole peruskoulun jälkeistä tutkintoa, eikä hän opiskele tai käy töissä.

Jokaisella syrjäytyneellä on oma tarinansa. Yhteisiä tekijöitä kuitenkin on: koulukiusaaminen, turvallisen aikuisen puuttuminen, päihdeongelmat, työttömyys, masennus. Myös nuorten menestyspaineet ovat kovat, eivätkä kaikki niitä jaksa.

Apua saavat helpommin kaupunkilaiset. Syrjäkylilä palveluita ei kerta kaikkiaan ole. Oman ongelmansa aiheuttavat kuntaliitokset, joiden seurauksena kunnan toimintamallit voivat olla työntekijöidenkin mielestä sekavia.

Selviäminen voi olla pienestä kiinni. Joku saa otteen elämästä nuorisotyöntekijän toimeliaisuuden ansiosta, toinen uuden harrastuksen avulla ja kolmas pääsemällä työelämään. Yksi keino on kuitenkin ylitse muiden: luotettavan ja välittävän ihmisen läsnäolo. Apu, jota jokainen meistä voi tarjota.

 

 

Syntyvyys on alimmillaan sitten 1860-luvun nälkävuosien, vaikka yhteiskunta on perhe- ja lapsiystävällisempi kuin koskaan.  ET:n kolumnistilla on ehdotus lapsipulaan.

Götan hovioikeuden varapresidentti Henrik Hammarberg sanoi 1700-luvulla, että onanismi, itsetyydytys, on uusien ihmisten murhaamista ja tulisi kriminalisoida. Ajatus oli järkiperäinen valistuksen ja hyödyn aikakaudella. Esivalta pelkäsi, että veronmaksajista ja sotamiehistä tulee pulaa. 

Suomesta, valtakunnan harvaan asutusta itäosasta raportoi maaherra Lars Johan Ehrenmalm, että avioparit yhteispäätöksellä välttivät lasten synnyttämisen ja kasvattamisen vaivaa, ja miehet purkivat viettinsä sekaantumalla eläimeen.

Hammarberg ja Ehrenmalm olivat väärässä sikäli, että suvunjatkaminen sujui ihan sutjakkaasti savupirtin hämärässä vällyjen alla. Väestötilaston ongelmat painottuivat tuolloin kuolleisuuden puolelle. Alamaisten määrää säännösteli etupäässä nälän, sotien ja tautien tappokoneisto.

On oikeastaan ihme, ettei ehkäisyä yrteillä, taioilla, keskeytetyllä yhdynnällä ja kuukautiskierron arvauksilla yritetty enemmän. Abortti oli hengenvaarallinen ratkaisu, mutta saattoi säästää jonkun hengen nälkäkuolemalta. Putkinotkoissa ja ryysyrannoissa ei todellakaan koettu kaikkia raskauksia Jumalan lahjoiksi. Kirkko ja kruunu yllyttivät lisääntymiseen, mutta eivät palkinneet siitä. Pikemmin päinvastoin: maatilojen ja torppien lohkominen perillisille oli hankalaa, avioliiton ulkopuolinen hedelmällisyys laitonta.

Kansaa ei enää kiinnosta elämän luominen ja vaaliminen.

Suomen syntyvyys on nyt alimmillaan sitten 1860-luvun nälkävuosien. Näivettyminen ei mitenkään voi johtua yhteiskunnan teoista tai tekemättä jättämisistä. Lääketieteen apu synnytykseen, neuvola, päiväkoti, peruskoulu plus suora taloudellinen tuki ja turvaverkot... Elämme periaatteessa niin perhe- ja lapsiystävällistä aikaa kuin olla ja voi. Mutta kansaa ei kiinnosta elämän luominen ja vaaliminen vaan esimerkiksi internetin keinoelämä.

Mikäpä siinä. Yksilön vetelyys ja nautinnonhalu ei kai ole synti, mutta jokin lasku lapsettomuudesta lankeaa, ennemmin tai myöhemmin. Mikä neuvoksi? Haittaveroja peritään alkoholista, tupakasta ja makeisista, vaikkei niistä koidu kansakunnalle vuosisatojen mitassa mitään haittaa. Hoitovapaan kaltaiset kannustimet ovat reiluja, mutta todistetusti tehottomia. Perin juurin yhteiskuntavastainen onanismi pitäisi panna verolle.

Kolumni on julkaistu ET-lehdessä 17/2017