– Olen aina halunnut asua meren äärellä. Kesämökkini Vårdön saaristossa on maailman hienoin paikka, Gerts Friman sanoo.
– Olen aina halunnut asua meren äärellä. Kesämökkini Vårdön saaristossa on maailman hienoin paikka, Gerts Friman sanoo.

Vaikka ahvenanmaalainen Gerts Friman menetti vaimonsa ja kaksi lastaan 10 vuotta sitten tsunamissa Thaimaassa, hän rakastaa edelleen merta.

 

Maarianhaminan Merikorttelissa on hiljaista, lumista ja kaunista. Meren ohut, yllättävän monivärinen jääpeite on kuin taulu. Vaikea uskoa, että täällä on kova turistikuhina kesällä, sillä nyt ei Gerts Frimanin lisäksi näy muita kuin vanhalla ruuhella jäissä souteleva mies.

– Hän jouduttaa kevään tuloa pitämällä satama-altaan auki, Gerts nauraa.

Paraisilta kotoisin oleva Gerts on aina pitänyt merestä ja halunnut asua sen lähellä. Suhde siihen on edelleen rakastava, vaikka meri vei hänen perheensä.

– Suolavedessä on enemmän elämää kuin järvissä. Olen asunut 34 vuotta Maarianhaminassa, ja rakas kesämökkini on Vårdön saaristossa puolen tunnin venematkan päässä. Se on maailman hienoin paikka.

Koko elämä koulussa

Gerts vie meidät työpaikalleen Kyrkbyn yläasteelle, jossa hän on työskennellyt 34 vuotta. Rehtorin kansliassa on tammikuisten 60-vuotispäivien jäljiltä vielä hieno kruunu.

– Minut kruunattiin koulun auditoriossa Jomalan kunnan kuninkaaksi. Istuin valtaistuimella ja sain kruunun ja lahjoja. Vastaanotolla ruokalassa tarjosin täytekakkua ensin oppilaille, sitten henkilökunnalle ja vasta viimeiseksi silmää tekeville, Gerts nauraa.

Gerts viihtyy oppilaiden kanssa, mutta rehtorin tehtävien lisäksi hän ehtii opettaa vain kuusi tuntia viikossa: mopokorttikursseja 15-vuotiaille ja opiskelutekniikkaa seitsemäsluokkalaisille.

– Koulu on mennyt parempaan suuntaan. Kun aloitin vuonna 1982 historian opettajana, luokassani oli yli 30 oppilasta, nyt vain 16–17. Nykyään oppilaat ovat avoimempia ja uskaltavat tuoda ongelmiaan esille meille opettajille. Tapaan vanhoja oppilaita päivittäin kaupassa ja kaupungilla. Olen usein opettanut sekä vanhempaa että lasta.

Ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ollaan tutkimusten mukaan onnellisempia kuin muualla Suomessa. Sama pätee Ahvenanmaalla: henki on hyvä ja päättäjät arvostavat koulua.

– Mutta meilläkin pieni osa oppilaista voi huonosti. Kun heistä pitää huolta, koko koululla menee hyvin. Keinoja on: joku on kaksi päivää koulussa ja kolme kotona. Muutama on opiskellut neljä vuotta yhtä ainetta kerrallaan.

Gerts jää keväällä eläkkeelle, mutta ajaa täysillä loppuun asti, sillä työ on ollut hänelle enemmän kuin pelkkä työ.

– Opettajat tekevät aika paljon sijaisuuksia eläkkeellä. Varmaan minullekin soitetaan, hän arvelee.

Suru oli haavassa

Gertsin työpöydällä on kuvat hänen lapsistaan Jesperistä ja Kajsasta, jotka menehtyivät 3- ja 4-vuotiaina tsunamissa Khao Lakissa 10 vuotta sitten äitinsä Yvonnen kanssa.

Myös Gerts oli vähällä kuolla. Hän ajautui vellovien vesimassojen mukana, mutta sai viime hetkellä otteen palmusta.

Gerts halusi palata pian arkeen ja elämään. Siksi hän oli vain kaksi kuukautta poissa töistä.

– Sain tosi paljon tukea oppilailta. En tajunnut sitä silloin, mutta olen myöhemmin kuullut, että oppilaat kokoontuivat joululomalla koululle miettimään töihin palaamistani. He myös kirjoittivat minulle kirjeitä.

Gerts oli sairaslomalla nilkassa olevan haavan takia. Se ei tahtonut umpeutua.

– Haava oli hyvä keskustelunaihe. Ihmisten oli helpompi kysyä siitä kuin pääkoppani voinnista. Suruni oli siinä haavassa. Tiesin, että se ei sulkeudu ennen kuin perheeni löydetään Thaimaassa.

Gerts kertoo muistavansa usein Kajsaa ja Jesperiä koulussakin. Joskus tunne on surullinen, joskus iloinen.

– Yksi poika kahdeksannelta luokalta syntyi kaksi päivää Kajsan jälkeen. He olivat päiväkodissa prinsessa ja prinssi. Hänet nähdessäni muistan aina Kajsan. Kun näen ryhmän 15-vuotiaita tyttöjä, tajuan, että he olisivat nyt Kaj­san kavereita.

– Kajsa oli niin fiksu ja pikkuvanha, vaikka olisi vasta täyttänyt viisi. Hänen kanssaan oli mahtavaa keskustella jo silloin. Kuinka mielenkiintoista se olisikaan 15-vuotiaan kanssa nyt! Osaan hyvin kuvitella, että kovatahtoisella tytöllä olisi voinut olla hankala murrosikä, Gerts nauraa.

Jokainen päivä on lahja

Kuolemasta ja hautausmaasta puhuminen on Gertsille arkista.

– En olisi uskonut, miten rauhoittava ja melkein hauska paikka hautausmaa voi olla. Käyn siellä usein. Hautausmaan työntekijöistä on tullut tuttuja, joiden kanssa rupattelen pitkään.

Myös suru muuttaa muotoaan, siihen tottuu ja siitä tulee osa elämää.

– Koko ajan ei voi surra, muuten mieli menisi rikki. Ihmiset eivät aina huomaa surullisuuttani, koska hallitsen itseni ja suru on sisälläni. Näin haluankin sen olevan. Suren kyllä näkyvästikin, mutta kotona. 

Kun Gerts kotiutui sairaalasta tsunamin jälkeen, opettajakollega antoi hänelle tyhjän päiväkirjan ja kehotti kirjoittamaan siihen kaikki tsunamimuistot ja -ajatukset.

– Tein niin, mutta en ole avannut sitä sen jälkeen. Ajattelin kirjoittaa nyt kaiken uudestaan ja verrata sitten tekstejä, hän pohtii. 

Vanhoihin tapahtumiin ja tunteisiin palaaminen ei jännitä.

– Kauhein on jo tapahtunut elämässäni. Minunkin olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kuolla, siksi kaikki päivät tuntuvat suurelta lahjalta. Lapset ja avovaimo kuolivat, pahempaa ei voi ihmiselle sattua.

Moni tekisi itsemurhan tuossa tilanteessa. Gerts myöntää senkin käyneen mielessä, mutta ei ihan vakavasti. Se olisi ollut paha isku vanhemmille ja siskoille, jotka sentään saivat edes hänet takaisin.

– Ja on ihmisellä myös voimakas elossa pysymisen halu, Gerts toteaa.

Rakkaus parantaa

Gerts tapasi nykyisen avovaimonsa Liisa Suonsivun puoli vuotta tsunamin jälkeen. He kohtasivat  Kirkkonummella Suomen Punaisen Ristin viikonlopun terapiaryhmässä, joka järjestettiin koko perheensä menettäneille.

– Olimme neljän hengen ryhmässä. Meitä oli kaksi miestä ja kaksi naista. Voimakkaasti läsnä olivat myös 14 puuttuvaa ihmistä, menehtyneet puolisot ja lapset. Juttelimme hyvin avoimesti kaikista asioista. 

Kesäkuinen viikonloppu sattui Gertsille hyvään aikaan. Perhe oli palautettu Thaimaasta ja kaikille oli pidetty hautajaiset samaan aikaan. 

– Terapiaviikonloppu oli kaksi viikkoa hautajaisten jälkeen. Pystyin jo keskittymään muuhun. Ensin puhuttiin ja puhuttiin eikä käytetty korvia, mutta siellä opittiin myös kuuntelemaan toisia. Huomattiin toistenkin tarinat, kaikki neljä olivat ihan erilaisia.

Liisa ja Gerts alkoivat kirjoitella toisilleen, elämästä yleensä ja myös terapiassa käsitellyistä asioista. Vain toinen saman kokenut voi täysin ymmärtää. 

– Meillä on samanlaiset taustat. Olemme pienviljelijäperheistä, Liisalla on viisi veljeä ja minulla on kolme siskoa. Onhan se hauskaa, kun ruotsinkielinen ahvenanmaalainen tapaa suomenkielisen savolais-karjalaisjuurisen.

Pikkuhiljaa syntyi muitakin tunteita, ja muutama vuosi sitten Liisa ja Gerts kihlautuivat

– Ihastuin Liisassa kaikkeen. Hän on tosi reilu, sanoo suoraan miten asiat ovat. Mihinköhän Liisa tykästyi minussa? Luulen, että vähän ontolla suomen kielellä sanomani asiat tulivat hyvin aitoina, vähän hassuina ja liikuttavina suoraan sydämestä. En osannut pelata, vaan sanoin suoraan, koska minulla ei ollut kaikkia sanoja suomeksi, Gerts pohtii.

Liisalla ja Gertsillä on yhteinen koti Maarianhaminassa. Liisalla on koti myös Espoossa.

–  Olemme enemmän yhdessä kuin erikseen, sillä Liisa pystyy tekemään töitään etänä täältä ja minäkin piipahdan Espoossa kerran kuussa. Puhumme suomea, mutta Ahvenanmaalla Liisa puhuu ruotsia ystäviemme kanssa. Monet heistä ovat Ruotsista tänne muuttaneita eivätkä osaa suomea.

Urheileminen ja matkailu yhdistävät pariskuntaa. Juhannuksen jälkeen ollaan aina pari viikkoa mökillä saaressa. Kesällä piipahdetaan sukulaisissa Savonlinnassa, Paraisilla ja Joensuussa. Joulu ja uusi vuosi vietetään Lapissa. 

– Minulla on koko Suomi hallussa. Olen jopa oppinut ymmärtämään Liisan äidin puhumaa Savon murretta!

Pian alkavia eläkepäiviä varten Gertsillä ei ole muita suunnitelmia kuin matkustaminen. Seuraava matka on syksyllä Berliiniin.

– En ole koskaan käynyt Amerikassa. Haluaisin ajaa mantereen läpi vanhalla autolla. Ja New York on pakko nähdä!

– Liisa ei ole lähelläkään eläkeikää, mutta hän voi järjestää aikaa ja tehdä töitä tietokoneella missä vain.

Ja on yksi matkakin vielä suunnitelmissa, Thaimaan Khao Lakiin.

– Haluaisin nähdä omin silmin, missä minua vietiin mopolla, lava-autolla ja ambulanssilla.

Gertsin selviytymiskeinot
 

  • 1. Palasin heti arkeen
    Halusin heti koulun arkeen oppilaiden pariin. Puhuin myös tsunamista paljon, ihan itsekkäistäkin syistä. Se nimittäin helpotti. Kolmen siskon veljenä olen oppinut puhumaan!
  • 2. Järkeilin ja hyödynsin elämänkokemusta
    Olen ollut töissä, jotka liittyvät onnettomuuksien jälkeiseen toimimiseen: saattohoidossa öisin yksin, ambulanssikuskina ja palomiehenä. Niissä toimitaan asia kerrallaan. Sitä surutyökin on, pitää hallita vaikea tilanne. 
  • 3. Rakkaus tuo iloa
    On hienoa löytää kumppani, joka on kokenut saman. Puhumme usein tsunamista, mutta arkisesti. Emme istu alas siitä puhumaan.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.