Kaksi vuotta sitten Marja Korhonen julkaisi kirjan, matkusteli kirjamessuilla ja tuli valituksi Vuoden keskisuomalaiseksi.

Hyvää kuuluu, Marja Korhonen vastaa oitis sähköpostikuulumisiin. Marja myöntää, että takana on aikamoinen vuosi. Ensin pitkän työn päätös, oman kirjan, Häivähdyksiä – erityinen elämäni, julkaisu.

Sen ansiosta kalenteri on täyttynyt mitä erilaisimmista tilaisuuksista ja eteen on tupsahdellut yhä uusia ihmisiä ja ikimuistettavia kohtaamisia.

– Ja kun kakun päälle tipahti kirsikaksi loppuvuodesta vielä Vuoden keskisuomalainen -titteli, tuntui vuosi vieläkin ainutlaatuisemmalta, Marja hehkuttaa.

Nopeasti tarinoivat silmät

Keskustelu Marjan kanssa on nopeaa, vaikka se tapahtuukin sähköpostitse. Tapasimme nokakkain viime vuonna ET-lehden haastattelussa. Artikkelissa Marja kertoi elämästään, unelmistaan sekä locked-in-oireyhtymästä, jonka takia hän voi puhua ainoastaan silmiä räpäyttämällä kirjaintaulun avulla.

Keväisessä haastattelussa juttelimme tulkin välityksellä. Marjan silmät kun vilistivät hurjalla vauhdilla pitkin kirjaintaulua ja avustaja puki katseet sanoiksi. Sähköposteihin Marja ei tarvitse avustajaa, vaan ”kolmas silmä” eli otsahiiri taltioi Marjalle kirjaimet.

– Päivistä kuluu iso osa tietokoneella, sillä sen välityksellä voin keskustella ihmisten kanssa kaikkein vaivattomimmin, Marja kertoo.

Kirja sai aikaan palautevyöryn

Mutta palataan vuoteen 2014. Silloin kun ilmestyi Marjan kirja.

– Odotin silloin tietysti jonkinlaista kiinnostusta, mutta en ihan näin vauhdikasta. Kaikki on kuitenkin ollut todella myönteistä julkisuutta, Marja kertoo.

Erityisesti Marja on yllättynyt siitä, kuinka paljon ihmiset ovat ottaneet yhteyttä ja kertoneet omista kohtaloistaan. Marjan kertoo kirjassaan kaunistelematta yli kymmenen vuoden takaisesta aivorungon tukoksestaan.

Erityisesti kirja on kuitenkin tarina siitä, kuinka hän ei antanut tukoksen lannistaa itseään, vaikka se vei liikunta ja puhekyvyn ja sai monen asiantuntijan tuomitsemaan hänet matkan varrella loppuelämäksi laitokseen. 

– Moni lukija on ottanut yhteyttä ja kertonut saaneensa tarinastani voimia kohdata omat haasteensa, ja se on tuntunut ihan äärimmäisen ihanalta.

Tavoitteet auttavat jaksamaan

Positiivinen hullunmylly, se kuvaa Marjan mielestä hyvin hänen nykyistä arkeaan. 

– Joka päivälle on jotain erikoista tiedossa jo kuukausiksi eteenpäin. Ainoastaan sunnuntait yritän rauhoittaa aikuisille lapsilleni, jos he vain pääsevät käymään, Marja kertoo.

Tällä hetkellä Marja kiertää pitkin Keski-Suomen koululuokkia puhumassa erilaisuuden kohtaamisesta ja koulukiusaamisesta. Puhuttavaa ja kouluja riittää sen verran runsaasti, että projekti näyttää kestävän ainakin tämän vuoden loppuun.

Marja ei myönnä usein väsyvänsä, vaikka oireyhtymä tekee matkustelusta tavallista tallustelijaa paljon haastavampaa.

– Tosin kun tammikuussa tuli tehtyä täältä kotoa Saarijärveltä Helsinkiin kaksi keikkaa viikon aikana, silloin tuli jo öisinkin vähän ylipirteä olo.

Miten hän sitten palautuu vaikkapa lokakuisten kirjamessujen kaltaisesta pyörityksestä?

– Pakko on vain palautua. Messujenkin jälkeen seuraavalla viikolla järjestin kaksi hyväntekeväisyyskonserttia lastensairaalahankkeelle, joilla saatiin kerättyä mahtavasti 7000 euron potti. Sellainen pistää jaksamaan.

Kohti uusia unelmia

Entä nyt kun suuri unelma, kirja, on maailmalla, mistä Marja unelmoi seuraavaksi.

– Kirjan liepeillä tapahtuu vielä kaikenlaista jännittävää. Seuraavaksi on edessä kirjamessut Jyväskylässä. Siellä minua haastattelee itse Arja Koriseva, joten siinäkin riittää jännitettävää.

Kun tämä vuosi joskus alkaa olla pulkassa, Marja aikoo hiljentyä taas enemmän koneensa äärelle. Suunnitelmissa on uusi kirja.

–  Ja hiljaa mielessäni kyllä vähän haaveilen, että Häivähdyksiä päätyisi vielä joskus elokuvaksi. Joten unelmia riittää kyllä, ei hätää!

Vantaalainen Merja Saarinen, 60, oli onneksi paikalla, kun hänen naapurinsa Jaanan pulssi katosi. Ensimmäistä kertaa elvyttämään joutunut Merja neuvoo, miten vastaavassa tilanteessa kannattaa toimia.

Merja Saarinen, 60:

"Kävin ensiapukurssin yli kymmenen vuotta sitten, mutta taidoille tuli käyttöä vasta viime tammikuussa. Naapurini ja ystäväni Jaana soitti ja kertoi, että hänellä on kovia kipuja. Menin hänen luokseen. Hän pääsi hädin tuskin ovelle, mutta olo helpotti pian. Hän epäili kivun syyksi närästystä.

Koirani Luca odotteli iltalenkkiä, joten palasin kotiin. Ulkona kännykkääni tuli sekava viesti Jaanalta, ja palasin takaisin. Jaana oli jättänyt oven auki, hän oli polvillaan, piteli rintaansa ja itki. Tunnustelin hänen ihoaan, se oli nihkeä. Soitin ambulanssin, vaikka Jaana vastusteli.

Kerroin hätäkeskuksen päivystäjälle, että tiesin Jaanan kärsineen rytmihäiriöistä. Päivystäjä jututti hetken Jaanaa, jonka kunto romahti kesken puhelun. Nappasin puhelimen, ja päivystäjä pyysi minua kokeilemaan Jaanan pulssia. En tuntenut sitä. Sitten päivystäjä kysyi, osaanko elvyttää. Kerroin, etten ole joutunut sitä koskaan tekemään.

"Ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut."

Puhelimen kaiutin päällä toimin päivystäjän ohjeiden mukaan. Laitoin Jaanan pitkälleen, aukaisin hänen vaatteitaan. Sitten kaksi puhallusta, 30 painallusta. Laskin ne ääneen. Pulssi palasi.

Ajantajuni hävisi, enkä huomannut edes pelätä, vaikka elvytyksen aikana Jaanan pulssi taas katosi. Päivystäjä käski minun jatkaa elvytystä, kunnes ambulanssihenkilökunta olisi paikalla.

En ensin oikein ymmärtänyt, mikä merkitys elvytykselläni oli. Sitten minulle kerrottiin, että ilman ensiapua ystäväni olisi kuollut.

Minulle Jaanan auttaminen oli itsestään selvää, vaihtoehtoja ei ollut."

Merjan vinkit

1. Älä epäröi

Vaan auta aina, kun ihmisellä on hätä. Soita 112:een. Kerro tilanne, vastaa hätäkeskuspäivystäjän kysymyksiin.

2. Ensikertalainen pärjää 

Luota ohjeisiin ja hätäkeskuspäivystäjän ammattitaitoon. Vaikka et koskaan olisi esimerkiksi antanut elvytystä, päivystäjä osaa neuvoa sinua toimimaan oikein. Jätä puhelin auki ja pidä kaiutin päällä. Kuuntele ohjeita ja toimi.

3. Muista huolehtia itsestäsi

Jälkikäteen voit itse tarvita apua purkaaksesi tilanteen aiheuttaman stressin. Puhu asiasta läheisille tai käänny ammattiauttajan puoleen.

 

+ Osaatko antaa ensiapua? Siihen auttaa Punaisen ristin kännykkäsovellus, josta löydät ohjeet tavallisimpiin hätätilanteisiin:

 

ET:n kolumnisti Erkki Lampén ei nuorena osannut jakaa asioita isänsä kanssa. Isälle rakkaasta purjeduksesta tuli tärkeää pojallekin, mutta vasta isän kuoltua.

Ennen vanhaan sanottiin, että miehellä on hyvä olla harrastus. Isäni harrasti purjehdusta. Vaikka hän oli riskejä kaihtava mies, hän kilpaili nopeilla katamaraaneillaan ja menestyikin joskus. Ehkä se oli hänen tapansa saada olla rohkea.

Olin jonkin kerran mukana gastina. Tehtäväni oli roikkua tuulenpuoleisen rungon reunalla ja estää sitä nousemasta puuskissa liian korkealle.

Olihan se hauskaa ja jännittävää, mutta purjehduksesta ei tullut minun juttuani. En kyennyt jakamaan asioita isäni kanssa. Nuorena rimpuilin vuosikaudet irti ylivarovaisen isäni kontrollista enkä halunnut häntä kipparikseni.

Voimien ehtyessä purjehtiminenkin hiipui, ja lopulta television katsominen jäi isän ainoaksi huvitukseksi. Katsoin sivusta formulakisojen ääreen jähmettynyttä vanhusta. Kapinavuoteni olivat ohitse ja myötätunnolle oli jo tilaa. Syvällä vihlaisi myös pelko: millainen on oma vanhuuteni, perheettömän miehen, joka ei ole kyennyt minnekään asettumaan.

Viehätyin moottoripyöristä jo lapsena, ja heti kun minulla oli varaa, ostin sellaisen. Isälle pyörät olivat kauhistus, ja tunsin tiettyä matalamielistä kostoniloa siitä, ettei hän voi minua enää kahlita.

Tunsin löytäneeni oman seikkailuni. Ajelin ympäri maailmaa ja kartutin sitä muistojen pääomaa, joka ihmisellä viimeiseksi on omanaan.

Kun isä kuoli, annoin jo rantakasvillisuuden valtaaman veneen naapurille. Intiaanikanootin pidin. Se oli minulla pitkään tyhjän panttina, kunnes sain päähäni alkaa rakentaa siitä purjekanoottia.

Tehtyäni purjekanootilla lähes katastrofiin päättyneen retken kauas Söderskärin majakalle olin valinnan edessä: joko luovun tästä kokonaan tai hankin veneen jolla voi oikeasti purjehtia.

Olin osin itseltänikin salaa alkanut haaveilla Saaristomerestä, Itämeren kiertämisestä, talvesta Karibialla, maailman ympäri purjehtimisesta.

Haalin purjehdusaiheista kirjallisuutta ja tutkin veneiden myynti-ilmoituksia. Itseni tuntien arvasin pelin menetetyksi. Piru oli päästetty pullosta ja haave noussut siivilleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa.

Kevättalvella 2017 ostin lähes samanlaisen pienen mutta merikelpoisen matkaveneen, jolla yhdysvaltalainen Tania Aebi lähti 18-vuotiaana, kaikkien aikojen nuorimpana, maailmanympäryspurjehdukselleen.

Kesä kului opetellessa, iloitessa, kiroillessa ja veneen ostoa katuessa. Tässä iässä uuden oppiminen vaatii paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei luonnostaan ole. Elokuussa purjehdin jo Ahvenanmaalle, halki maailman kauneimman saariston.

En tiedä, lähdenkö koskaan Gotlantia kauemmaksi. Minulla on jo ikävä moottoripyörää. Mutta jollen olisi ostanut venettä, olisin jäänyt loppuiäkseni miettimään, millaista on nostaa purje ja antaa tuulen kuljettaa rannattomalle aavalle.

 

Sosiologi, retkeilijä ja kirjoittaja Erkki Lampénin kolumi on julkaistu ET-lehdessä 10/2018.