Hannu Hämäläinen on menettänyt kaksi lastaan harvinaiseen sairauteen. Metsässä hän päästää tuskan käsistään. Silloin syntyy enkeleitä.

Moottorisaha soi täysillä kuulaassa pakkassäässä Puumalassa Kylliön korvessa. Pyörivät teräketjut repivät reilun metrin korkuisesta kuusipölkystä muotoa enkelin siiville. Sitten Hannu Hämäläinen hahmottelee tukkiliidulla enkelin pään paikkaa pöllin kupeeseen.

– Yhden enkelin sahaukseen kuluu monta päivä, sillä sahan käsittely on raskasta ja väsyneenä vaarallista. Ensin suunnittelen siipien koon. Teen kasvotkin moottorisahalla, mutta nenän ympärille jätän paljon puuta, ja työstän sitä hienostuneimmilla välineillä, Hannu kertoo.

Hannu veistää pöllejä syksyllä ja talvella 2–3 tuntia kerrallaan. Elo–lokakuussa puu ei kuivu kunnolla vaan homehtuu. Keväällä Hannu maalaa veistokset.

– Korvessa on ihana rauha. Parasta on, jos ihmiset ovat kilometrien päässä. Paneudun tekemiseen niin, etten kuule enkä näe mitään.

Hannu on tehnyt työuransa metsässä: 28 vuotta metsurina ja viimeiset vuodet leimikoiden eli hakkuualueiden suunnittelijana Tornatorilla. Hän käveli neljä päivää viikossa metsässä. Niinpä hän tietää, mistä joutopuuta kannattaa kysellä.

– Paras on oksaton kuusi, jonka tyvipaksuus on noin 50 cm. Se ei saa olla liian paksu eikä sydänpuuta saa olla liikaa.

Parasta on, jos ihmiset ovat kilometrien päässä.

Ujutin Annin töihini

Ensimmäiset veistelyt Hannu teki 1970-luvulla, mutta harrastus jäi raskaan työn ja omaishoitajan perhe-elämän täyttäessä arjen. Nyt eläkepäivinä parin viime vuoden aikana on uusia enkeliveistoksia alkanut ilmestyä kotipihalle Puumalaan.

Enkeli on Hannulle ja Reetta-vaimolle omakohtainen ja koskettava aihe, sillä he menettivät kaksi lastaan harvinaisen geenisairauden, Mulibrey-nanismin nujertamina. Anssi eli 7- ja Anni 16-vuotiaaksi. Annin kuolemasta on kymmenen vuotta.

– En ole koskaan tuntenut tarvetta käydä psykologin juttusilla, mutta aloin sen sijaan veistää enkeleitä ja raamatullisia hahmoja puusta. Samalla mietin moneen kertaan Annin elämää. Ujutin hänet töihini. Enkeleihin voin upottaa herkkyyttä ja sieluni syvimpiä tuntoja.

Veistäminen ja metsässä oleilu on ollut Hannulle terapiaa. Hän purkaa tuskaansa metsässä. Oma paha mieli ja menetys on kanavoituu työhön, josta jää jotain konkreettisestikin, kaunis enkeli.

Hannu lahjoitti Puumalan kirkkoon kahdeksan Annin ja Anssin muistolle omistettua isoa puuveistosta. Ne ovat Maria, Joosef, Jeesus viisivuotiaana, sotapäällikkö Herodes, majatalon isäntä, Lasaruksen sisar Maria, opetuslapsi Tuomas ja enkeli.

– Ihmiset eivät kommentoi Raamatun hahmoja, ne jotenkin lukkiuttavat heidät. Mutta muksut puhuvat suoraan! Viime kesänä pikkupoika osoitti Herodesta, ja kysyi, onko tuo pahis, Hannu nauraa.

Epätäydellinen on kaunis

Enkeleitä viimeistellessään Hannu muotoilee kasvot taltan ja hiomakoneen avulla. Tummuva puu ei ole enkelin luonteva väri, joten lopuksi hän maalaa veistokset. Lumisella pihalla seisovat valkoiset ja pastellinsävyiset enkelit ovat pysähdyttävä näky.

– Luonnossa puu ei ole koskaan täydellinen. Minäkin jätän enkeleihini epätäydellisyyttä. Puu on raaka-aine, jota käsittelen ronskisti moottorisahalla. En silottele pintaa, vaan jätän karkeaksi. Symmetrisiäkään enkeleiden ei tarvitse olla.

Hannun enkelit ovat koskettavia. Ne eivät ole pikkusieviä sokerisia kiiltokuvakaunottaria, vaan suomalaisia enkeleitä, vähän vaivaisukon sukua. Joku on tulkinnut Hannun tapaa keskiaikaiseksi veistotyyliksi.

Hannulla oli kesällä kahden viikon ajan enkelinäyttely pihalla. Hän veistelee vain omaksi ilokseen, ei myyntiin. Kun on 20 vuotta ollut yötä päivää sidottu sairaisiin lapsiin, niin ei halua pieniäkään sitoumuksia.

– Mitään vastuuta ja sitoumuksia en pysty ottamaan, ajatuskin rasittaa. Vapaaehtoisesti voin tehdä tuntikausia.

Eloisa ja vakaa kohtasivat

Kun Hannun sisaren työkaveri tuli vuonna 1974 Hämäläisille kylään, se oli velipojan menoa. Työkaveri oli nimittäin Reetta.

– Kun Reetta astui linja-autosta alas, hänen hiuksensa pöllähtivät ihanasti tuulessa. Ja eloisaan luonteeseen hullaannuin heti, Hannu hymyilee.

Reetta tuikkaa väliin, että Hannu oli niin äärettömän vakaa ja turvallinen – ja komea! Parihan heistä tuli, naimisiin mentiin vuonna 1978 ja lapsiakin alkoi syntyä. Esikoinen Antti oli terve, mutta Anssilla oli huuli- ja suulakihalkio. Heikosti kasvaminen meni sen piikkiin 4–5 vuotta, ja vasta sitten syyksi varmistui geenivirhe, Mulibrey-nanismi.

Anssi vietti kaksi vuotta sairaalassa, koska ei osannut syödä. Ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Hämäläiset ajoivat 200 kertaa Puumalan ja Mikkelin väliä, 70 kilometriä suuntaansa. Anssi oppi syömään vasta nelivuotiaana. Letkuruokinta vei aina tuntikausia.

Hannulla ja Reetalla todettiin geenivirhe, joka aiheuttaa 25 prosentin todennäköisyydellä perillisille Mulibrey-nanismin.

– Uskalsimme silti toivoa kolmatta lasta, koska tykkäämme lapsista emmekä halunneet laskelmoida asiaa. Annin sairaus todettiin jo nelikuisena, mutta hänen sydänvikansa oli vähäisempi kuin Anssilla. Päätimme, että emme lähde hänen kanssaan lainkaan sydänleikkausruljanssiin. Elämä ilman rankkoja toimenpiteitä on mielekkäämpää.

Saanko elää huomenna?

Kuolema oli Hämäläisillä arkipäivää ja läsnä vuosia. Anni kysyi joka ilta, että saanko vielä huomenna elää.

– Viimeisen puolen vuoden aikana hän ei enää kysynyt. Anssin ja Annin konkreettinen kuolinsyy oli sydämen rytmihäiriö. Heillä oli sydänlääke ja nesteenpoistolääke kuin vanhoilla ihmisillä.

Oman lapsen kuolema on niin kauheaa, että sen aiheuttamaa tuskaa ei osaa edes kuvitella.

– Meillä molemmilla on usko tukena. Luotamme, että mikään ei tule sattumalta. Elämä ei ole kenellekään oikeudenmukaista. On turha lähteä mielessään jahtaamaan, että miksi tämä tapahtui juuri meille, Hannu kuittaa.

Mutta Reetta romahti kesällä pari kuukautta ennen Annin kuolemaa. Hän oli ollut omaishoitajana 12 vuotta ja paloi loppuun. Tuli jatkuva paniikki ja pelko: ei jaksa hoitaa eikä ottaa vastuuta.

– Sitten alkoi kotona rampata kodinhoitaja ja Annilla joka päivä pari tuntia avustaja. Olisi pitänyt pyytää aikaisemmin apua.

Omaishoito on niin raskasta, että Hannu päätti, että kun Annista aika jättää, hän ei liiku mihinkään kotoa eikä tee edes ruokaa. On vain.

– Vuosi menikin niin, että loikoilimme Reetan kanssa sohvilla ja juttelimme siitä, mitä on käyty läpi. Ja ihmettelimme, kuinka olemme kestäneet. Teimme vain ihan pakolliset kotihommat.

Annin kuoleman jälkeen heräsi myös konkreettinen uudistumishalu. Hannu remontoi 25 vuotta vanhan talon perinpohjaisesti.

– Halusimme valoa ja avaruutta. Mielessä vilahti jopa ajatus vaihtaa ihan uuteen kotiin. Tällaisessa tilanteessa jotkut muuttavat jopa toiselle paikkakunnalle. Meille riitti remontti!

Anni sylissä kokkikerhoon

Hannu ja Reetta muistelevat Annia lähes päivittäin. Hän oli fyysisesti hauras mutta henkisesti tarpeen tullen kipakka tyttö.

–Sydän alkoi vaivata Annia 10-vuotiaana eikä hän enää jaksanut kävellä. Hän sai sähköpyörätuolin, joka toi hänelle valtavan liikkumavapauden kulkea kylillä.

Ihmiset tietysti tuijottivat pientä tyttöä ja Anni saattoi tokaista, että älä töllötä.

– Kerran joku mummo oli käskenyt Annin olla varovainen. Meille hän kertoi laittaneensa kolmosen päälle, kaasun pohjaan ja jätti mummon päivittelemään, Hannu muistelee.

Anni oli kova laittamaan ruokaa, hänellä oli yli sata keittokirjaa ja kaikenlaisia koneita. Hämäläiset söivät kuin ykkösluokan ravintolassa, kun Anni loihti niin vokkiruoat kuin mehevät pizzatkin. Hannu rakensi 97-senttiselle tyttärelleen sopivan keittotason, jossa oli oma hella.

Koska Anni oli fyysisesti heikko ja hauras, Hannu kävi hänen kanssaan kokki- ja tyttökerhossa ja Helka-nuorissa. Isä kantoi tytärtä, toimi hänen jalkoinaan.

– Joskus laukkasin juoksukilpailussakin Anni sylissä. Annilla ei ollut kavereita koulussa, koska hän oli pieni ja heikkovoimainen eikä pysynyt lasten perässä.

Anni oli hauras kuin lasiesine. Häntä ei otettu syliin tuosta noin vaan vain varovasti. Kaupassa Hannu seurasi toisella silmällä, ettei kukaan kävele päälle.

– Kymmenvuotiaaksi hän käveli mutta sen jälkeen kannoin hänet esimerkiksi autosta kauppaan. Kävimme siellä melkein joka päivän Annin kokkailuharrastuksen takia. Anni sai käydä koulua sen verran kun jaksoi, ja loppuaikana kotiopetustakin.

Hämäläiset elivät kymmenen vuotta kuin pikkuvauvan kanssa, sillä neljä tuntia oli pisin väli yhtenäistä unta.

– Annin piti käydä nesteenpoistolääkkeiden takia vessassa yöllä. Minä kannoin hänet sinne ja lääkitsin tarpeen mukaan, jos tytöllä oli turvonnut olo. Anni söikin aina öisin.

Maailman näkee jotenkin eri lailla nyt, onko se viisastumista vai mitä. Ihmisiin on tullut kyllästys.

Ihanaa tulla vaariksi

Hannu pohtii, että he ovat Reetan kanssa erkaantuneet normaalista elämästä jo Anssin syntymästä lähtien.

– Maailman näkee jotenkin eri lailla nyt, onko se viisastumista vai mitä. Ihmisiin on tullut kyllästys. En voi lähteä enää seurakunnankaan porukoihin, koska elämä ei ole mustavalkoista vaan näen sen hyvin moniulotteisena. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma.

Hannu tykkää käydä kesällä arkisin kirkossa istumassa. Silloin saa olla yksin

– Näen veistokset, muistan Anssin ja Annin ja tippa tulee linssiin. Mutta se ei ole ahdistava vaan sielua koskettava muisto.

Hannun ja Reetan elämässä on myös uusi ihminen, kaksivuotias pojanpoika Niilo.

–  Oli ihanaa tulla mummoksi ja vaariksi. Niilo asuu Nokialla ja näemme kuukauden–puolentoista välein. Pakko myöntää, että meistä ei olisikaan pikkulapsen hoitajiksi kuin hetkeksi. Velvoitteiden ja sitoumusten pelko juontaa 22 vastuuvuoteen, Hannu toteaa.

– Mutta miusta on kivaa olla eläkkeellä! Nousen yhdeksän maissa, keitän kahvit ja teen leivät Reetallekin. Tässä talossa on niin hyvä palvelu. Juotuamme kahvit ja luettuamme lehdet menemme sänkyyn köllöttelemään. Elämä on ihanan rauhallista.

Hannu Hämäläinen

Syntyi Juvalla 1952

Eläkkeellä suunnittelumetsurin työstä

Asuu Puumalassa vaimonsa Reetan kanssa. Antti-poika perheineen on Nokialla.

Antti syntyi 1979, Anssi 1982 ja Anni 1988. Anssi kuoli 7-vuotiaana, Anni 16-vuotiaana

Mulibrey-nanismi

Mulibrey-nanismi on peittyvästi periytyvä harvinainen sairaus. Se johtuu geenivirheestä 17. kromosomissa. Sairaus aiheuttaa lyhytkasvuisuutta sekä lihas-, maksa-, aivo- ja silmäoireita.

Mulibrey tulee elinten englanninkielisten nimien alkukirjaimista: muscle, liver, brain, eye (lihas, maksa, aivot, silmä).

Kasvot ovat kolmiomaiset, lihakset hennot, maksa poikkeuksellisen suuri ja aivokammiot laajat. Usein sairauteen liittyy sydänvaurio.

Naisten keskimääräinen pituus 135 cm, miehillä 145 cm.

Kuuluu suomalaiseen tautiperintöön, tapauksia on vuodessa yksi 37 000:a syntyvää lasta kohti.

Hannun selviytymiskeinot

1. Enkelien veistäminen. Työstän puuta ronskisti moottorisahalla.

2. Juttelu Reetan kanssa. Aamukahvin jälkeen köllöttelemme sängyssä.

3. Lenkkeily ja metsässä lumikenkäily. Metsään voin upottaa tuskani.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.