"Suru lapsen kuolemasta ei täytä enää päiviäni"

Oli kaunis ja kuuma heinäkuinen päivä 20 vuotta sitten. Olin Savu­koskella kukkakaupassani sito­massa kimppuja. Kolme poikaani olivat olleet isänsä kanssa hillassa koko päivän. Juhamatti, 15, lähti kaverinsa kanssa uimaan Kemijokeen. He uivat puoleen väliin jokea, mutta paluumatkalla Juhamatin voimat loppuivat.

Minua tultiin hakemaan rantaan. Luulin, että joudun selvittämään jotain riitaa, mutta järkyttä­vä syy selvisi pian. Meni muutama tunti, että su­keltajat löysivät Juhamatin. Uintikaveri ei pääs­syt koskaan yli tapahtumasta.

Suru siirtyi paperille

Isoveljen kuolema oli järkytys pojillemme Jaakolle, 12, ja Hannulle, 10. He menettivät esi­kuvansa, ja perheen dynamiikka muuttui. Yht­äkkiä keskimmäisen piti olla isoveli, ja hänelle tuli vaikea murrosikä.

Jaakko lähti Rovaniemelle lukioon, vaikka oli­simme halunneet hänen jäävän Savukoskelle. Ylisuojelimme lapsia. Jaakko halusi irtaantua kunnolla perheestään ja hänelle tuli muutaman vuoden hällä väliä -vaihe, halu kokea elämää täy­sillä. Hannu suri eri lailla, sillä hän on luonteel­taan sisäänpäin surija ja asioiden käsittelijä.

Suruun olisi tosi helppo jäädä vellomaan, mutta minun oli pakko mennä töihin parin vii­kon päästä. Hautaamisen jälkeen pohdin pit­kään, missä poika on. Luin valtavasti kuolemaa käsitteleviä kirjoja, heitin kristinuskon koppaan ja päätin, että minun täytyy löytää hänet itse. Luin kirjan, jossa äiti ker­toi teini-ikäisen lapsensa kuolleen syöpään. Kirjoitin hänelle, ja olimme vuoden kirjeenvaihdossa. Vertais­tuki auttoi.

Puhuin paljon Juhama­tista ystävilleni, ja monet tulivat pitkienkin matkojen päästä käymään. Olen siitä vieläkin kiitollinen. Juha­matin isän kanssa emme pystyneet keskustelemaan asiasta, sillä surimme eri ta­voin.

"Jossain vaiheessa ta­jusin olevani ison montun pohjalla."

Kirjoitin suruni tarinan muotoon, mutta vain itsel­leni. Jossain vaiheessa ta­jusin olevani ison montun pohjalla. Oli kaksi vaihtoeh­toa: jäädä sinne tai rakentaa tikapuut poispääsyä varten.

Päätin nousta montusta ja heti tuli tunne, että Ju­hamatti on asettunut rauhassa jonnekin. Mielikuvieni Juhamatti on kasvanut mieheksi veljiensä kanssa. En näe häntä teinipoikana. Ve­li ei ole tabu, vaan muistelemme poikien kanssa häntä usein. Hannun Venla-tyttärellekin hän on muualla oleva setä.

Suru ei ole enää päivittäistä, mutta se saattaa tulvahtaa kipeänä muistona vaikka joen tuoksus­ta. Voin käydä uimassa, mutta en nauti siitä. Enkä pysty katsomaan elokuvan hukkumiskohtausta.

Katse kohti uutta

Juhamatti oli esikoinen, rakkauden hedelmä. Olin tuudittautunut perheidylliin, ja sen särkyessä mi­näkin menin rikki. Aloin katsella maailmaa eri sil­min ja koin, että vanha elämäni ei riitä minulle. Halusin jotain uutta, mutta prosessi kesti monta vuotta.

Spoon river -antologiasta poimimani runo kuva­si hyvin tunteitani. Siinä on hautakiven tekstejä.

Olen usein pohtinut hautakiveeni veistettyä kuvaa,

kootuin purjein satamassa lepäävää laivaa.

Itse asiassa se ei kuvaa määränpäätäni vaan elämääni.

Sillä rakkauden tarjoutuessa minulle pidin sitä harhana ja pakenin,

surun kolkuttaessa ovelleni pelkäsin,

kunnianhimon vaatiessa tekoja vapisin vaaroja.

Ja kuitenkin janosin koko ajan sisältöä elämääni.

Ja nyt tiedän, että meidän on nostettava purjeemme ja annettava itsemme kohtalon tuulien huomaan, mihin ikinä ne laivaamme kuljettavatkin.

Sisällön etsiminen elämään voi johtaa mielettö­myyksiin mutta elämä ilman sisältöä on kidutus, pysyvä levottomuus ja hämärien toiveiden taakka.

Se on laiva, joka kaipaa merelle, ja kuitenkin pelkää.

Minäkin nostin purjeeni ja lähdin Rovaniemel­le tekemään matkailualan töitä. Minä vain muutin pois, erosimme myöhemmin. Paikkakunnan vaih­to auttoi, tunsin eläväni taas. Muutos ei ollut kau­hean näkyvä, vaikka se tuntui minulle suurelta.

Kohtalokas Wienin matka

Olin tekemässä Lapin yliopiston täydennyskou­lutuskeskukselle yhtä projektia, kun lähdin opin­tomatkalle Wieniin vuonna 2003. Josef Rieser oli samalla matkalla. Viimeisenä päivänä minua ei huvittanut enää tiiviin viikon jälkeen lähteä kau­punkikierrokselle, vaan halusin nauttia katukah­vilassa istumisesta. Josef oli ajatellut samaa. Jäim­me kahden kahvilaan ja aloimme jutella.

Löysimme heti yhteisen sävelen. Meidän mie­lenmaisemissamme on paljon samaa. Ihastuin Josefin sielukkuuteen, ja hän näki heti lävitseni. Tarinamme jatkui kirjeitä kirjoittamalla, sähkö­postitse. Minä asuin Rovaniemellä ja Josef Karas­joella Norjassa.

Kävimme vajaan vuoden kirjeissämme läpi kaikkia elämän asioita. Kun Josef tuli käymään Rovaniemellä, tuntui että suhteemme on enää si­nettiä vailla. Tunsimme toisemme jo hyvin. Muutin Josefin luo Karasjoelle.

Pääsin hyvin saamelaisyhteisöön sisään hänen kanssaan. Saa­melaisilla perhe on suuri, serkkuja on paljon ja suhteet heihin lämpimät. Karasjoella asuu 3 000 ihmistä, joista 90 pro­senttia puhuu saamea. Sain töitä hotellisiivoojana. Viiden kuukauden kuluttua pääsin Josefin työpai­kan, Sápmi Parkin, infoon töihin.

Missä on saksalainen sotilas?

Kuulin, että Josefin isä on saksalainen sotilas, jo­ka rakastui saamelaistyttöön. Tyttö sai kaksoset, joista toinen menehtyi puolen vuoden kuluttua. Pikku-Josef oli isovanhempien silmäterä. Äiti ha­lusi muuttaa Karasjoelta Osloon etsimään Josefin isää. Isovanhemmat eivät antaneet Josefia mu­kaansa, vaan hän jäi saamelaisyhteisön hoiviin.

Äidin kaikki matkatavarat varastettiin junassa. Matkalaukussa oli muun muassa valokuvia Jose­fin isästä. Josefin äiti ei suostunut kertomaan po­jalleen sanaakaan rakastetustaan – ei edes viimei­sinä aikoina, kun hän asui poikansa luona. Josef on saanut selville, että hänen isänsä katosi eturin­tamalla. Ainoa muisto isästä on kasteessa saatu sukunimi.

Opettelin norjan kielen

Ensimmäinen puoli vuotta Norjassa oli rankkaa aikaa. Äitini oli kuollut hiljattain, olin eronnut en­kä osannut saamea enkä norjaa. Perhe ja ystävät olivat kaukana. Kävin läpi vaikeaa äitisuhdettani, jossa oli pal­jon puhumattomia asioita. Koin syyllisyyttä per­heen hajoamisesta ja ikävöin poikia sekä lapsen­lastani Venlaa.

Itkin puoli vuotta näitä, mutta puhuimme Josefin kanssa paljon. Hän on taita­va puhumisessa ja myötäelämisessä. Ne eivät ole jokamiehen taitoja. Hän korjasi vähitellen minut, särkyneen ihmisen.

"Hän korjasi vähitellen minut, särkyneen ihmisen."

Päätin opetella norjan kielen. Pari vuotta me­ni, ennen kuin aloin puhua norjaa Josefin kans­sa. Opin ensin lukemalla, puheen ymmärtäminen ja tuottaminen oli vaikeampaa. Kun en hallinnut kieltä, tuli usein tosi tyhmä olo. Olin Suomessa ol­lut vahvasti mukana elämässä ja yhtäkkiä en pys­tynyt olemaan mukana keskusteluissa! Tunsin itseni vähä-älyiseksi, hymyilin vain ja nauroin sa­massa kohdassa kuin muut.

Yllätys keittiössä

Olin kotiutunut Karasjoelle, jossa minulla oli vir­ka kunnan kirjastoautossa. Mutta olen nopea liik­keissäni, teen ensin ja vasta sitten mietin. Josefia kysyttiin Kirkkoniemeen matkailuyritykseen töi­hin ja hän ehdotti, että muutamme sinne. Innos­tuin heti. Jos Norjassa täytyy asua, niin on mukava päästä myös meren rannalle.

Vuonna 2009 muutimme Kirkkoniemeen. Minäkin sain töitä matkailuyrityksestä, ja puolen vuoden kuluttua pomo kysyi, alanko kokiksi. Yllätyksekseni viihdyin keittiössä hyvin. Parin vuoden kuluttua aloin etsiä alan koulutusta. Ylläk­sellä alkoi vuoden kokkikoulutus jo alalla oleville. Kävin sen ja jäin Leville töihin. Aioimme olla Suo­messa jonkin aikaa, mutta näin sen olevan kielen takia Josefille hankalaa. Minä tein päätöksen, että lähdemme Norjaan.

Kirkkoniemen vanhainkodissa avautui kokin paikka vuonna 2012. Se on mukavaa hommaa. Työelämä ei ole Norjassa niin tiukkaa kuin Suo­messa. On vapaa ilmapiiri ja kunnalla on tarpeek­si työntekijöitä. Norjassa ei ole ikärasismia aina­kaan täällä pohjoisessa. Meilläkin on yli 70-vuotias tuuraaja keittiössä, ja Josef painaa töitä koko ajan.

Karasjoki on meille se tärkein paikka, jossa olemme kaikki vapaa-ajat. Jos siellä aukeaa ko­kin paikka, voisimme muuttaa sinne vakituisesti. Osaan jonkin verran saamen kieltäkin.

Kaipaan usein suomen kielen puhumista sekä suomalaisia ystäviäni ja perhettäni. En koe oleva­ni hirveän kaukana Suomesta. Yritän tavata poikia vähintään kerran kahdessa kuukaudessa."

PÄIVIN SELVIYTYMISKEINOT

• LUKEMINEN JA KIR­JOITTAMINEN. Ahdis­tuksen tullen kirjoitan ja kokoan ajatukset.
• LINTUPERSPEKTIIVI. Kun katsoo korkealta, huomaa omat huolet pieniksi isojen asioi­den rinnalla.
• ASIOIDEN LÄPIKÄYMI­NEN ystävien kanssa.

PÄIVI LAIVAMAA-RIESER

• SYNTYNYT 1958 Savukoskella, asuu Kirkkoniemessä Norjassa.
• AMMATTI Ravintolakokki.
• PERHE Mies Josef Rieser, 71. Kolme poikaa: Jaakko, 32, ja Hannu, 30. Juhamatti on kuollut.
• HARRASTUKSET Rakentelu Karasjoella ja kuntosalilla käy­minen kolme kertaa viikossa.
• MOTTO Edestä löytää aina uut­ta ja mielenkiintoista, josta jää jotain käteen. Taakse ei kannata katsoa ja katua.