Marjatta Tarkoma ei uskonut, että hän, terve nainen, ei yhtäkkiä kävelisi kivuiltaan. Edessä oli lonkkaleikkaus. Marjatta piti päiväkirjaa projektista, tässä merkinnät elämästä kivun kanssa.

Marraskuu 2013

Olimme ulkoiluttamassa koiraa kun oikeaa lonkkaa vihlaisi ilkeästi. En pystynyt ottamaan askeltakaan.  Röntgenkuvista paljastui pitkälle kehittynyt nivelrikko ja lääkäri kysyi, olenko ajatellut tekoniveltä?  No en todellakaan! Miksi minä, terve ihminen? Varmaan se menee ohi.

Maaliskuu 2014

Kivut ovat nyt jokapäiväisiä ja jalka pettää välillä. Kävin hädissäni fysioterapeutilla, joka näytti liikkeitä ja antoi vihkosen nivelrikosta. Hän ei osannut sanoa, kauanko selviäisin liikkeiden varassa. "Riippuu tapauksesta...". Yritän olla ajattelematta koko asiaa.

Kesäkuu 2014

Teen kunto-ohjelmaa, syön glukosamiinia, ja luen verkosta muitten kokemuksia. Ei hyvältä näytä. Kävelyssä ei ole enää äkkipysähdyksiä, mutta kivut ovat pahempia, varsinkin öisin. Jostain syystä kumpaakin jalkaa repii. Kummallista.

Heinäkuu 2014

Istuimme Pihlajasaaren ravintolassa terassipöydän ääressä. Hain sisältä vesilasia ja yhtäkkiä oikeasta jalasta katosi pito. Kiepsahdin ja löin pääni terassin reunan kiveykseen.  Vaistomaisesti pidin lasin pystyssä mutta olin pökerryksissä. Mies katsoi pupilleja, olenko saanut aivotärähdyksen. En ollut mutta olin aivan hysteerinen ja itkin kotimatkalla.

Syyskuu 2014

Otettiin taas röntgenkuvat.  Polvissa ei mitään mutta oikea lonkka oli huonontunut. "Laitetaanko nyt leikkausjonoon?" kysyi lääkäri vakavasti. Pakkohan se on. Jono on kuulemma puolisen vuotta. Kipuihin sain lääkettä mutta kun se kodeiini panee voimaan pahoin...

Marraskuu 2014

En pysty nukkumaan ja kipuaallot tulevat päivittäin. Ajattelen leikkausta kauhun sekaisin tuntein. Auttaako se, kun kipuja on kummassakin jalassa ja polvissa? Mies väittää että kivut säteilevät nivelestä. Lonkkaleikattu tuttava sanoi, että hänellä oli pahoja kipuja selässä ja vasta röntgen näytti, mistä kaikki johtui. Vaikea uskoa kipujen keskellä, mutta kai se niin on.

Tammikuu 2015

Tuli kutsu kirurgin haastatteluun. "Kuluma on paha. Leikataan. Tarvitsette hammastodistuksen ja tulehduksia ei saa tulla ennen leikkausta" hän totesi.  En ollut tiennyt kuinka tarkkaan kirurgit vahtivat hammaskalustoa. Hoitaja antoi yleisesitteen: "Leikkaus on sitten huhtikuussa." Kiva, ei helmikuussa kun lapsenlapsi syntyy.

Maaliskuun alku 2015

Matka käy hammaslääkäriin. Ratikka oli uusi ja vaivattomasti liikkuva, toisin kuin jalkani, ajattelin.  Röntgenin jälkeen sain todistuksen ja soitin saman tien Peijakseen. Hoitaja totesi, että  joudun sitten jononpurkuleikkaukseen. Termi hätkähdytti, mutta se merkitsee että leikataan yliajalla kun peruskunto on hyvä. On jo aikakin, käveleminen alkaa olla taaperrusta. Kotona on helpompi, mutta heti kun on asfalttimatka, alkavat vaikeudet. Tekee mieli itkeä.

Maaliskuun loppu 2015

Epätietoisuus rassaa, miten leikkaus rajoittaa elämää?  Somessa väitetään, että ainakin kipu häipyy  leikkauksen jälkeen. Muu on tapauskohtaista. Tänään kaksivuotias oli hoidossa, kun sairaalasta soitettiin kesken mustikkakeiton syöttämisen. "Leikkaus on maanantaina 30.3.  Tulotarkastus on 24.3 Peijaksessa. Menette ensin röntgeniin ja laboratorioon." 

Viikkoa myöhemmin tulotarkastuksessa anestesialääkäri, sairaanhoitaja, fysioterapeutti ja lopuksi ortopedi selittivät leikkauksen kulun.  Fysioterapeutti teki myös viralliset liikeratamittaukset. Onpas jäykkä luusto.  Anestesialääkäri kertoi, että leikkaus tehdään selkäydinpuudutuksessa ja ortopediltä kuulin että komponentin tyyppi valitaan miettimisen jälkeen.  Jotenkin helpotti enkä pelännyt enää niin tolkuttomasti.

Haettiin välineet Laaksosta, kyynärsauvat, sukkavedin ja noukkimispihdit. Pihtejä tarvitaan, koska leikkauksen jälkeen kumartuminen on ehdottomasti kiellettyä. Ei sentään rollaattoria, ajattelin. Illalla olin messussa katedraalissa ja sen jälkeen isä Marco antoi minulle sairaiden voitelun, joka on hyvä ottaa ennen leikkausta tai lentomatkaa. Tuntuu helpommalta ajatella leikkausta. Nyt oli kaksi asiaa järjestyksessä: sairaala ja sielu.

Seuraavana lauantaina meillä on ristiäiset. Temppeliaukion kirkossa ja kaikki lastenlapset olivat paikalla. Ihanaa, unohdan hetkeksi kaikki säryt. Ylihuomenna on leikkaus.

Leikkauspäivä 30.3.

maanantai sairaalassa kello 12.00

Leikkauspäivä. Aamulla söin ennen yhdeksää voileivän ja otin perusteellisen suihkun. Ajoimme sairaalaan, maisema oli vielä talvinen ja minua väsytti.  Laboratoriossa otettiin veren sopivuuskoe, sitten osastolle. Mies lähti kotiin vähän huolestuneen näköisenä. Huoneessa oli kaksi naista toipumassa ja kun katselin heitä, mietin kuinka huonossa kunnossa sitä onkaan jälkeenpäin? Luen dekkaria. Olisi pitänyt ottaa romanttinen kirja.

Kello 15.25

Annettuaan kipulääkityksen hoitaja rullasi sänkyni leikkaussaliin ja minut siirrettiin leikkauspöydälle. Ympärillä hääri hoitajia, jotka kiinnittivät letkuja:  EKG-tarrat, happisaturaatio, verenpaine, mineraalit. Minut laitettiin vasemmalle kyljelle ja havaitsin, että vuode oli lämmitetty. Olin kuin pesässä. Selkäydinpuudutuksen jälkeen en enää seurannut toimenpiteitä. Minua oli varoitettu kovista äänistä leikkauksen yhteydessä, kun luuta irrotetaan ja porataan ja tarjottu korvakuulokkeita ja musiikkia. Itse asiassa en kuullut mitään, koska nukuin koko ajan.  Aika vain katosi.

Kun havahduin näin anestesiahoitajan, joka sanoi:"Muutama tikki vielä."  Havainnoin seiniä uneliaasti kun minut vietiin heräämöön. Kello oli 17.45.  Anestesiahoitaja kävi vähän väliä kokeilemassa, oliko raajoissa tuntoa antaen samalla vahvaa kipulääkettä. Se aiheutti tosi kummallisen olon.  Lopulta hoitaja katsoi minut heränneeksi ja soitti osastolle.

Osastolla tuli nälkä. "On voileipää, makkaraa vai juustoa?" hoitaja kysyi. Hymyilin kiitollisena "kumpaakin kiitos." Se oli paha virhe koska sitten alkoi huonovointisuus. Yö meni pahoinvoidessa. Hoitajat laittoivat yöllä katetrin. Kuulemma normaalia.

31.3. tiistai osastolla

Ortopedi kävi ja totesi että leikkaus oli onnistunut. Pahoinvointi oli hellittänyt  ja ateriaksi oli Burgundin pataa.  Uusia huonetovereita tuotiin sisään ja pääsin taas juttelemaan. Hemoglobiini oli 96 ja yritin siis syödä.  Mies tuli katsomaan ja toi hauskan kuvan lastenlapsista.  Yritin jo lähteä liikkeelle rollaattorin kanssa, mutta minua huimasi liikaa. Toisella huonetoverilla veri tuli kääreen läpi ja toisella oli kovia särkyjä. Katsoimme porukalla iltauutiset ja sammutimme sitten valot.  Tarmokas hoitaja sai minut lopulta rollaattorin kanssa vessaan. Nukuin taas huonosti ja juttelimme naapuripotilaan kanssa matkoista ja elämän koettelemuksista..

1.4. keskiviikko

Ortopedi kävi taas katsomassa.  Röntgenkuvat olivat kunnossa ja pääsen kotiin, jos fysioterapeutin kanssa menee hyvin.  Fysioterapeutti harjoitutti portaissa kulkemista, mikä tuntui ensin vaikealta, mutta onnistui sitten.  Riemu-uutinen, pääsisin kotiin, koska vessa ja portaat sujuivat. Se on vaatimus.

Suihkussa onnistuin peseytymään jakkaralla istuen. Puhelin alkoi soida. Hoitaja huokasi ja haki sitten puhelimen. Se oli mies, tietenkin. Rauhoitin häntä ja lupasin soittaa pian. "Olen suihkussa,"

Hoitaja kääntyi vähän ja tuhahti olkansa yli: "Siitä ne miehet tykkää."

Inva-taksi tilattiin kello kolmeksi. Hoitaja toi paperit ja käytiin lääkkeet läpi. Apteekista sai sidostarvikkeita ja Klexanea, joka annetaan itse pistoksena vatsaan kerran päivässä ehkäisemään veritulppaa. Kuulosti hurjalta mutta sain senkin tehtyä. Sitten istuin sängynreunalla odottamassa. Odotuksesta tuli pitkä ja taksi tuli varttia vaille kuusi.

Mies oli keittänyt kahvin, käynyt kaupassa ja ostanut papukaijatulppaaneja. Istuttiin ja rauhoituttiin, puhua pulputin sairaalan kokemuksista. Mies kävi ostamassa lääkkeet. Farmaseutti kommentoi "Jaa että tekonivelleikkaus. Hyvä, kun aviomieskin  saa vähän liikuntaa".

Kotiutuminen

2.4. torstai

Ensimmäinen yö kotona. Enimmäkseen sängyssä mutta aloin  harjoitella  kyynärsauvoilla.  Illalla haava huuhdeltiin ja laitettiin uusi sidos. Sidokset olivat liian lyhyitä ja mies leikkeli kolme saadakseni 25 senttiä pitkän kaartuvan haavan peitettyä. Se näytti kuulemma hyvältä. En uskaltanut katsoa, kaamean näköinen se taisi olla.  Pitäisi hiljentyä pääsiäisen viettoon, vaikka kyynärsauvojen kanssa ei mitään ateriaa pysty valmistamaan. Aika metallihakasten poistoon tilattiin, kaksi viikkoa leikkauksesta. Mies keksi ison sateenvarjotelineen kyynärsauvojen säilytyspaikaksi.

4.4. lauantai

Raahauduin keittiöön aamulla sauvojen kanssa, kännykkä pussissa kaulassa. Vointi oli melko hyvä, ei pahoinvointia. Särkylääkkeenä oli nyt vain ibuprofeeni. Se riittää, nivelkivut olivat jääneet sairaalaan! Ei kurkottelua, ei kumartumista. Apua, voin imuroida vasta syksyllä!  Ruokaa voin laittaa, sitten kun seison tukevasti ilman sauvoja. Leikattu jalka oli hieman turvonnut. Ei kuitenkaan lämpöä, joten kaikki hyvin.

Viikko leikkauksesta

6.4 maanantai

Viikko leikkauksesta. Turvotus on laskenut ja ibuprofeeni on pitänyt haavan säryt kurissa. Käytännön vaikeuksia: vuoteeseen nouseminen sekä tavaroiden kantaminen. Vesilasia on vaikea itse kuljettaa. Aika hankalaa olisi ollut ilman apuvoimia kotona. Mies on syöttänyt maksapasteijaa että veriarvot kohoaisivat.

8.4. keskiviikko

Ihanaa, ei ole enää nivelkipuja. Ainoa mikä on jäljellä on lievä särky haavassa. Teen kuntoliikkeitä. Paras väline on ollut yllättävästi tavallinen konttorituoli. Korkeus säädettävä, rullaa lattialla, pyörii ympäri eikä pakota istumaan lonkka syvälle vajonneena. Konttorituoliin pääsee istumaan helposti. Kunhan ei innostu liikaa.

13.4. maanantai

Tänään otettiin hakaset pois terveyskeskuksessa. Tämän jälkeen saan aloittaa jalan harjoittamisen kunnolla. Ja parasta kaikesta, ulkona kävelemisen. Kyynärsauvat ovat käyneet tutuiksi-  miksi ne eivät voi olla pinkit?

Kirurgi kertoo

- Uusia innovaatioita tekonivelten alueella ei ole tulossa lähiaikoina, sanoo  ortopedi Olli Komulainen Peijaksesta.  Hänen mielestään nykyiset tekonivelet ovat erittäin hyviä ja teknologian muuttaminen saattaisi aiheuttaa ongelmia. Metalliliukupintaisia komponentteja ei käytetä enää.

Tekonivel kestää käytössä noin 15-30 vuotta ja nykyistä tekniikkaa on käytetty kymmenisen vuotta. Tekonivelen käyttöikä on pidentynyt, ikuinen se ei kuitenkaan ole.

Yleensä lonkkaleikkauspotilaat kotiutetaan kahdessa päivässä.  Leikkausten jälkihoito kotona on vakioitu ja ohjeistettu hyvin. Kävelykyvyn palatessa potilaat joskus tuntevat leikatun jalan pituuden muuttuneen, mutta Komulaisen mukaan pituuden muutos ei aina ole todellista ja toisaalta pientä todellista pituusmuutosta ei yleensä potilas havaitse.

Vuonna 2013 tehtiin Vantaan Peijaksessa noin 2400 tekonivelleikkausta ja koko maassa noin 22000.  Niistä polvileikkauksia on 60% ja loput lonkkaleikkauksia. Nykyisin tehdään vähemmän molemminpuolisia leikkauksia kuin aikaisemmin.

Leikkauksen jälkeen sairaalaan kannattaa hakeutua jos ilmaantuu hengenahdistusta tai muuten vointi selkeästi huononee.

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.