Kuluva vuosi on ollut Pelle Miljoonalle merkittävä etappi. Hän täytti 60, sai sanoituksistaan Junnu Vainio -palkinnon ja elää nyt uutta nousua. Lue, mitä ikirokkari ajattelee nuoruudestaan.

”Mun vanhemmat olivat Karjalasta, isä Ravansaarelta Viipurin läheltä ja äiti Tali-Ihantalan seudulta. Meillä vallitsi aina fiilis, että oikea koti on jossain muualla. Tuntui, ettei kuulu oikein mihinkään. Varsinkin mutsilla oli voimakas kaipuu rajan taakse.

Kun funtsii nykypäivän maahanmuuttajia, siirtolaisia ja pakolaisia, voi ymmärtää, miten hirveä trauma on jättää kaikki taakseen ja poistua omasta kulttuuristaan.

Me asuttiin Haminassa, joka oli aika kosmopoliittinen kaupunki. Satama oli vilkas. Sieltä raahautui merimiesbaari Kompassiin kaikennäköistä väkeä, mustaihoisia ja lattareita, jotka toivat tuulahduksen maailmalta.

Olin lukioaikana satamassa kesäduunissa. Aamuhuutoon piti mennä aikaisin. Systeemi oli sellainen, että ensin töitä saivat vakituiset, sitten numeromiehet ja vasta sitten nimimiehet. Mä oli nimimiehiä. Jos töitä riitti, tehtiin parikin löysiä putkeen.

Joskus duunia oli niin paljon, että huutaja, lihava mies, kävi noutamassa satamassa pusikossa lorvailevia spurguja töihin.

Oli nastaa duunata pieniä aluksia, jotka kuljetti puutavaraa. Oli juhlahetki, kun lasti oli valmis. Kapteeni haki viinapullon ja korkkasi. Siinä oli yhteisöllisyyden tunnetta.

Kerran nostokurjen puomi katkesi metallin väsymisen takia. Painava paperirulla heilui ruumassa puolelta toiselle vaijerin päässä. Äijät juoksi suojaan kuka mihinkin.

Sellupaalit oli inhottavimpia käsitellä. Ruumassa oli neljä miestä ja taakassa kahdeksan paalia, jokaiselle kaksi. Vanhat starbut opetti kantapään kautta, miten niitä pitää käsitellä.

Sittemmin roudaaminen on tullut bändihommissa hyvin tutuksi. Tiedän, miten styrkkareita liikutellaan.

Pelle goes punk

Kesällä 1977 painelin interraililla Lontooseen. Käppäilin Carnaby Streetillä ja ihmettelin, kuinka skene oli muuttunut täysin. Entinen hippikatu oli kuin peikkometsä, kun jengillä oli mitä ihmeellisempiä irokeesikampauksia. Se oli punkia.

Klubeilla, kuten 100 ja Marquee, skulasivat sellaiset bändit kuin Clash, Damned ja Generation X. Se kolahti täysillä. En ollut siinä vaiheessa kovin kiinnostut musiikista proge-juttuineen, mutta yhtäkkiä hiffasin, että punk oli juuri sitä mitä halusin.

Olin kaivannut sitä energiaa, koska halusin tulla ulos kuorestani. Olin harrastanut joogaa, mutta en halunnut enää olla millään mantra-retkellä.

Readingin festivaaleilla tapasin brittikundin, jonka kanssa palasin Lontooseen. Yövyin hänen kämpässään Brixtonissa rähjäisessä talossa, jonka vessat oli hajusta päätellen tukossa.

Kun olin lähdössä, halusin jotenkin korvata yösijan. Ostin hänen rähjäisen skittansa kymmenellä punnalla.

Matkalla himaan väsäsin sillä kitaralla jo monta punk-biisiä.

Junnu Vainio -palkinto on tietysti suuri kunnianosoitus, mutta enhän mä näitä hommia palkintojen vuoksi tee.”

Lue Pelle Miljoonan matkoista Matkaoppaan numerosta 5, joka ilmestyy 30.9.  Voit tilata lehden tästä

 

Pelle Miljoona

Syntyi Haminassa 1955, asuu Helsingissä.

Rockmuusikko, kirjailija.

Julkaissut yli 30 albumia eri kokoonpanojen kanssa ja yli 10 romaania. Nykyinen yhtye Pelle Miljoona United. Uusin levy Kino Riviera ilmestyy syyskuussa.

Marraskuussa on tulossa Pelle Miljoona Oy:n ja Sleepy Sleepersin yhteiskiertue.

Matkustanut nuoresta lähtien Euroopassa, Latinalaisessa Amerikassa, Intiassa ja Kaukoidässä. Viettää vuosittain 2-3 kuukautta ulkomailla.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.