Jari Sillanpään 50-vuotisjuhlakonsertti täytti Olympiastadionin. Superfanit ovat nähneet idolinsa satoja kertoja ja saaneet elämäänsä musiikin kautta paljon uusia juttuja.

Loviisalainen Hillevi Toimela ei korvaansa lotkauttanut suomalaiselle musiikille vielä vajaat 20 vuotta sitten. Eetterissä soi ruotsinkielinen Radio Vega ja levylautasella Udo Jürgensin saksalaiset sävelet. Nyt Hillevi käy 20–35 kertaa vuodessa kuuntelemassa Jari Sillanpäätä. Mitä ihmettä on tapahtunut? 

Katso kuvat: Näin Jari Sillanpää on muuttunut 20 vuodessa

– Vaasalainen Liisa-serkkuni vaahtosi minulle pitkään Jari Sillanpäästä, että sinun täytyy kuunnella häntä. Jääräpäisesti vastasin, etten välitä suomalaisesta musiikista. Lopulta Liisa lähetti minulle C-kasetillisen Jarin musiikkia. Ja minähän jäin heti koukkuun ja lähdin ostamaan levyä! nauraa Hillevi.

Katso video: Onko Jarin kappale Suomen paras euroviisu?

Maaliskuussa 1997 hän kävi ensimmäistä kertaa Jarin konsertissa Kotkassa. 

– Olin heti niin innoissani, että oksat pois. Ostin samantien Hartwall Areenan konserttiin lipun ja liityin Jarin faniklubiin.

Helsinkiläinen Riitta Pulkki sen sijaan alkoi Jarin fanittamisen hitaasti.

– Aloin pikkuhiljaa mennä lähistöllä oleviin konsertteihin. Nautin tunnelmasta ja seurailin muita, olen tarkkailijaluonne. Vähitellen paikkani konserteissa eteni kohti eturivejä, mutta meni monta vuotta ennen kuin puhuin Jarille. Faneihin liityin vuonna 2004. Jo edesmennyt isäni sanoi minulle vuonna 1994, että tästä tangoprinssistä tulee vielä jotain. Olen tämän muiston kertonut Jarillekin,  Riitta muistelee. 

Turistina Luulajassa

Hillevi kertoo Jarin tuoneen hänen elämäänsä musiikin lisäksi aktiivisen suomenkielen, uusia ystäviä ja kotimaan matkustamisen. Hillevi rakentaa usein konsertin ympärille pienen elämyksen. 

– Olen käynyt Jarin konserteissa monissa paikoissa Torniosta Helsinkiin ja Joensuusta Poriin. Asun hotellissa, syön hyvin ja kierrän museot, kirkot ja nähtävyydet.

Yksi rakkaimmista muistoista liittyy Tornioon elokuussa 2006. Hillevi ei ollut koskaan käynyt Torniossa, ja arkaili pitkään lähtöä. Mitä minä nyt sinne asti.

– Mutta kun näin lentokoneesta Kemijoen ja pohjoisen valon, tuli ihan kyyneleet silmiin. Olin yksin neljä päivää, kävin myös Haaparannassa ja matkustin ruotsalaisella kaksikerroksisella bussilla Luulajaan Jarin kotikonnuille. Olin turisti, söin käristystä, Lapin kalaa ja nautin täysillä.

Jarilla oli pieni laulukeikka ravintolassa Torniojoen rannassa. Ilta oli lämmin, sattumalta vielä artistin syntymäpäiväkin. Paluulennolla koneessa Hillevi istui Jarin vieressä. Kyllä kannatti lähteä!

Tunteiden paloa

Mikä ihme Jarissa innostaa loviisalaista neitiä ja helsinkiläistä eronnutta isoäitiä vaivautumaan maan ääriin?

– Hänellä on mieletön lavakarisma ja valtavan laaja ohjelmisto elokuvamusiikista espanjalaisiin rytmeihin. Hän laulaa hyvin jopa yhdeksällä kielellä. Kukaan muu Suomessa ei kykene samaan. Lisäksi hän on luonnollinen naapurinpoika, joka ottaa kaikki huomioon. Meistä jokainen tuntee hänen katsovan juuri minua, kuvailee Hillevi.

Riittaa komppaa lisäämällä, että hän Jari on erinomainen esiintyjä, jonka lauluäänen puolesta ei tarvitse jännittää. Hän on konstailematon, aito ja hänellä on vaivaton kyky viehättää ihmisiä positiivisella energialla. 

Molemmat naiset kehuvat, että konserteissa saa joskus nauraa kippurassa. Jari on niin spontaani ja huumorintajuinen, tekee hauskoja piruetteja eikä koskaan unohda itseironiaa. Hänellä on aina hyvä fiilis päällä. Mutta tärkeintä on toki henkeä salpaava tunteen palo, jonka musiikki saa aikaan.

Hillevi muistelee Jarin esitystä Granadassa Alhambran linnassa.

– Hän seisoi keskellä pihaa ja lauloi ilman mikrofonia vain kitaristin säestyksellä Granadan. En unohda sitä koskaan, Hillevi sanoo ääni väristen.

Ikaalisista Istanbuliin

Jarin karisma vetää hänen ihailijansa fanimatkoille jopa ulkomaille. Matkoilla on yleensä Jari ja 30–60 fania. He ovat reissanneet yhdessä niin Lontoossa, Tukholmassa, Saarenmaalla kuin Fuengirolassakin. Klubissa on noin 600 jäsentä.

– Lontoossa kävimme yhdessä katsomassa Mamma miaa, Barcelonassa Ricky Martinin konsertissa. Euroviisumatka Istanbuliin oli tietysti aivan unohtumaton. Fanimatkoilla Jari liikkuu yhtenä meistä, Hillevi kertoo.

Riitta on käynyt kahdella fanimatkalla Espanjassa. 

– Olen sivusta seuraaja ja analyyttinen luonne, mutta fanimatkoilla on tosi mukava tunnelma ja yhteenkuuluvaisuuden tunne.

Autottomuus ei ole mikään este konserttipaikalle pääsyssä. Sekä Hillevi että Riitta liikkuvat julkisilla, mutta kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa. Kun Hillevi oli vielä töissä ja tunnit loppuivat kello 16, oli kiire ehtiä vaikkapa Lappeenrantaan.   

– Pyysin entisen oppilaani, taksikuskin, odottamaan minua koululla ja viemään minut Lapinjärvelle. Sieltä jatkoin fanitutun kyydissä kohti Lahtea ja Tamperetta. Takaisin tullessa soitin Lasse Virenin talon kohdalla Myrskylässä Stefanille, että pian minut saa hakea Lapinjärveltä, Hillevi nauraa.

Lue myös: Tanssilavakonkarin kesäsuosikit.

– Yksi fanituttu sanoo, että ”kaikki aina järjestyy, kun Jarista on kysymys”. Aina olen päässyt konserttiin ja sieltä kotiin, Riitta nauraa. 

Ihan tavallisia naisia

Hillevi haluaa aina olla ajoissa konsertissa, sillä hän katsoo mielellään saliin tulevia ihmisiä.

– Tulen yleensä yksin ja tapaan tuttuja paikan päällä. Joskus sovitaan yhteinen kyyti. Muutaman fanitutun kanssa olen aktiivisesti yhteydessä. Riittaan tutustuin Finlandia-talolla, Hillevi kertoo.

Konserteissa on hauskaa, mutta ei siellä mitää teinimeininkiä ole. Ainakaan aina!

– Tämmöinen kuuskymppinen mummeli ei hirveästi heilu eikä huoju, en halua tehdä itseäni typeräksi. Mutta en minä siellä myrtsinä ole, ilmapiiri on iloinen, veijarimainen pilke tarttuu. Teen havaintoja enkä halua häiritä enkä tehdä itseäni tykö, Riitta selvittää.  

Tätä juttua tehdessä Hillevillä oli liput kahdeksaan Jarin loppuvuoden konserttiin, Riitalla kahteentoista.

– Emme kyllästy, sillä yksikään konsertti ei ole ollut ihan samanlainen, naiset vakuuttavat.

Hillevi on ollut Jarin konsertissa noin 350 kertaa, Riitta on ylittänyt 200 rajapyykin.

Koko artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 13/2011.

Lue myös: Rokkia vanhaikoteihin!

Salatut elämät -ohjelman Seppo Taalasmaana tunnettu näyttelijä Jarmo Koski rakastaa leikkimistä ja ruuanlaittoa. Yksinäisinä hetkinä syntyy abstraktia taidetta. Juttusarjassa tuttu kasvo kertoo elämänsä tärkeistä numeroista.

2516 jaksoa

Esiinnyin tv-sarjassa Salatut elämät yhtäjaksoisesti 14 vuotta. Joukossa oli hyviä vuosia, mutta myös kyllästymistä.

Kun lopetin 2013, oli jännittävää päästä toteuttamaan itseään vapaammin taiteilijana. Tein dubbauksia eli jälkiäänityksiä ja vierailin eri teattereissa. Esitin muun muassa Mielensäpahoittajan pääosaa Porin teatterissa ja olin mukana Seinäjoen Kaupunginteatterin Kvartetti-näytelmässä.

Salattuja elämiä kuvataan minuuttiaikataululla. Vielä kaksi vuotta lähtöni jälkeen saatoin herätä yö- ja päiväunilta kauhun sävähdykseen: Pitäisikö minun nyt olla jossain? Olenko ehtinyt harjoitella vuorosanani?

3 lasta

Lapseni, joista nuorin on 30-vuotias, ovat elämäni tärkeimmät ihmiset. Kun he olivat pieniä, työskentelin lastenteatterissa, joten pääsin päivänäytösten jälkeen hakemaan heidät hoidosta ja koulusta. Laitoin heille ruokaa ja leikin heidän kanssaan. Leikkimiseen en ikinä kyllästy. Jos olin väsynyt, saatoin kertoa tarinan jäälautalla nukkuvasta isäjääkarhusta ja vetää lapset samalla lautalle nukkumaan. Välillä oli tietysti sukellettava meren syvyyksiin saalistamaan hylkeitä.

Lapset olivat usein mukanani teatterissa ja äänistudioissa. Kun dubbasin lastensarjoja kuten Alfred J. Kwakia ja Matkaa maailman ympäri, katsoin usein kotona piirrettyjä käsikirjoitus kädessä. Lasten kaverit olivat ihastuneita. "Teidän isällä on maailman mahtavin työ. Saa katsoa koko päivän piirrettyjä!"

22 astetta

En suostu uimaan, ellei vesi ole vähintään 22-asteista. Mitä sitä itseään kiusaamaan kylmässä järvivedessä. Kaukaa etelästä löytyy lämpimiä, kristallinkirkkaita vesiä, joskus niin suolapitoisiakin, että uimari pysyy pinnalla.

4 perusväriä

Olen nuoresta saakka maalannut paljon. Teen vesi- ja akryyliväreillä abstraktia taidetta. Maalaamisessa on minusta kyse oman mielenmaiseman hahmottamisesta. Rakastan yksinäisiä hetkiä, joiden aikana maalaan kankaalle sen, mitä mielessäni on. Se on vastapainoa sosiaaliselle näyttelijäntyölle.

Vuosia sitten istuin eräänä yönä keittiönpöydän ääressä ja huomasin, että tussini piirrosjälki näytti erityisen hyvältä vaalealla pöytälevyllä. Yön aikana luonnostelin pöytämme täyteen erilaisia kuvia. Kun muu perhe aamulla heräsi, oli selvää, että minun oli pestävä kuvat pois.

Nuoruudentöistäni on tallella enää yksi vuonna 1967 tekemäni öljymaalaus. Kaikki muut tuhoutuivat, kun kellariimme tuli vesivahinko.

8 hengen yleisö

Olen perheen kuopus, ja minulla on kuusi sisarusta. Totuin pikkupoikana viihdyttämään heitä ja vanhempiani.

Asuimme Keuruulla Otavan asuinalueella. Isäni työskenteli Otavan kirjapainossa latomon faktorina, ja me pääsimme mukaan järjestämään Otavan pikkujoulujuhlia lapsille. Siskoni kuuluivat järjestystoimikuntaan.

Kun ohjelmaan jäi tyhjä tila, sisareni ratkaisivat tilanteen työntämällä minut lavalle. "Puhut vaan niitä samoja höpöjuttuja, joita puhuit eilen illallakin", he käskivät. Vedin lonkalta oman stand up -esitykseni, jossa olin kaalimaan myyrä hyviä juuria etsimässä.

142 kopsautusta

Rakastan ruuanlaittoa, ja valmistan yleensä perheemme ruuat. Olen kokeileva kokki, en annostele mausteita mittalusikoilla. Tällä hetkellä olen innostunut sumac-nimisestä mausteesta.

Minulla on ruokaa laittaessani hassu tapa. Jos pilkon jotakin, lasken pilkkomiseen käytetyt veitsenkopsautukset. En yleensä muistele jälkikäteen niiden määrää, mutta veikkaan, että hyvään sipulikeittoon menee noin 142 kopsautusta.

Luulen, että tapa on peräisin lapsuudestani. Kun kävelin Otavantieltä Keuruun kirkonkylän kansakoululle, viihdytin itseäni yleensä laskemalla, kuinka monta askelta on haapapuiden luota suurelle kivelle ja montako sieltä koululle.

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.

Jarmo Koski

Syntynyt: 1951 Imatralla. Asuu Helsingissä.

Työ: Näyttelijä ja käsikirjoittaja.

Perhe: Naimisissa, kolme lasta.

Harrastukset: Ruuanlaitto ja maalaaminen.

Kun Göran Lybäck, 70, joutui sairauseläkkeelle muistihäiriön vuoksi, hän päätti opiskella arkeologiksi. 

"Ensimmäinen koulurupeamani jäi keskikouluun. Isä kuoli, kun olin 16-vuotias. Suru oli sen verran kova, että lähdin merille. Kun palasin, menin kauppakouluun ja sen jälkeen Wärtsilälle opiskelemaan levyseppähitsaajaksi. Sieltä jatkoin Helsingin puhelinyhdistykseen, jossa menikin neljännesvuosisata.

Suoritin lukion töiden ohella ja pohdin, pitäisikö ruveta teknisen alan aikuisopiskelijaksi. Vaimot, lapset, talot, mökit ja työt ajoivat kuitenkin opiskelun edelle.

Käänne tuli kuusikymppisenä, kun olin matkalla Uudessa-Guineassa. Kaaduin viidakkoretkellä ja löin otsani niin pahasti, että olin jonkin aikaa tajuttomana. Minut vietiin paikalliseen vaatimattomaan terveyskeskukseen, jossa otsani ommeltiin. Päätä särki muutaman päivän julmetusti ja huomasin, että muisti ei oikein toiminut.

Suomessa todettiin, että kärsin muistihäiriöistä, mutta muuten pää pelaa normaalisti. Minut passitettiin sairauseläkkeelle.

En halunnut jäädä tyhjän pantiksi, vaan hain opiskelemaan arkeologiaa. Arkeologiasta kiinnostuin jo polvenkorkuisena, kun isäni sotakaveri piti minulle kesäisin esitelmiä Suomen muinaisuudesta.

Sitkeää oppimista

Yliopistolla pidin kunnia-asiana käydä joka ikisellä luennolla, sillä siellä kuulin asioita, joita ei opi kirjoista. Hyvät ja innostavat luennot antoivat myös puhtia lukea ja opiskella omin päin.

Minun oli vaikea pitää muistissa yksityiskohtia, mutta suuret linjat olivat hallussa ja sain hyviä arvosanoja. Kokemukseni mukaan yliopisto ei keskity nippelitietoon vaan antaa ymmärrystä ja syysuhteita.

Välillä luennoilla tuntui, että nuoriso oli taantuneempaa kuin minä. He olivat niin vakavia ja totisia. Sain nuorempien joukosta myös tuttavia. Kun aloin jäljittää gradua varten Länsi-Lapin kivikautista pioneeriasutusta, opiskelukaverini lähti seurakseni.

"Yliopisto on antanut tarkkuutta ajatteluuni."

Tein graduni tiimoilta neljä tutkimusmatkaa Kolariin ja löysin Nuottajärveltä asuinpaikan, jonka iäksi paljastui yli 10 000 vuotta. Sain paljon apua ja virikettä sivuaineestani geologiasta –monitieteisyys oli minulle opiskelussa tärkeää. Graduni valmistui 2013, ja nyt mietin, jatkanko tutkimusta väitöskirjaan asti.

Eläkeiän opiskelu on antanut minulle tarkkuutta ajatteluun. Vaatimustasoni sen suhteen, minkä suostun ottamaan totena, on noussut aika lailla.

Muistiongelma kiusaa minua edelleen. Oppiminen vaatii sitkeyttä. Teen mielelläni käsitöitä ja nikkaroin, sillä niissä muistirajoitteet eivät haittaa. Onneksi ne eivät haittaa arkeologian kenttätöissäkään."

Artikkeli on julkaistu myös ET-lehden numerossa 15/2017.