Kokkolalaisen Tiina Jalman, 49, elämässä on riittänyt vastoinkäymisiä. Lapsuutta sävytti alkoholi, miesonnea ei ole ollut ja kaiken kukkuraksi hänen kampaamonsa paloi. Suru vaihtui kuitenkin liikutukseen, kun ystävät saapuivat.

"Lauantaina kesäkuun 6. päivä 2012 hoidin viimeisen asiakkaan hiukset ja raidat, ja lähdin kolmelta kotiin viikonlopun viettoon. En olisi ikinä uskonut, että kampaamoni palaa seuraavana päivänä. Sain tiedon palosta kuudelta aamulla tekstiviestinä asiakkaalta. Saman tien myös yksi ystäväni soitti, ja lähdin juoksemaan muutaman sata metriä kampaamolle. Haistoin jo alaovella savun.

Kun saavuin paikalle, liekit nuolivat taloa ja palomiehiä hääri sammuttamassa. Näky oli kauhea, ja ymmärsin heti, että mitään ei ollut tehtävissä.

Kampaamoni oli pieni ja nätti: siellä oli viininpunainen röpelöiseksi maalaamani seinä, vanha antiikkilipasto ja kaksi ihanaa nojatuolia. Sisällä oli koivun runko, johon laitoin jouluna palloja. Minulla ei ollut vakuutuksia kampaamoni irtaimistolle.

Olin sokissa. Huusin suoraa huutoa, mutta tajusin soittaa siskon tuekseni. Hän vei minut ensiapuun, jossa sain rauhoittavia.

Burmalaisnainen pudotti satasen

Ensimmäisenä eräs burmalaissyntyinen nainen pudotti minulle postiluukustani satasen. Olin auttanut häntä hänen tullessaan Suomeen. Sellaiset ihmiset auttoivat, joilla on vähiten rahaa. Nanne-tyttäreni oli tulipalon aikaan vielä laivalla kokkina, mutta palasi pian Kokkolaan.

Minulle oli koko ajan selvää, että perustan uuden kampaamon. Olen tehnyt sen jo muutaman kerran elämässäni. Ystäväni Anne Yrjänä keksi laittaa kampaajien Facebook-sivuille kyselyn vanhoista tarvikkeista ja muusta avusta uuden kampaamon aloittamiseksi. Auli Palosaari vei minut diakonia-apuun. Hän auttoi moni tavoin, myi esimerkiksi torilla leipomiaan pullia ja toi rahat minulle.

"Ystävien ja tuntemattomien apu oli uskomatonta, pyyteetöntä. Yksittäiset kampaajat ja tukut lähettivät minulle paketteja."

Aina avatessani uuden lähetyksen pillahdin itkuun ilosta. Se oli ihmeellistä aikaa, kun ihmiset lähtivät niin valtavasti auttamaan. Se todella loi minulle uskoa tulevaisuuteen.

Sisulla aloin etsiä uusia tiloja. Ne löytyivät Kokkolan keskustasta bingon vierestä, ja vuokraisäntä lupasi, että saan valita remonttia vaativaan tilaan materiaalit ja värit. Olen toiselta ammatiltani somistaja, joten oli valtava ilo saada suunnitella värit itse.

Kristallikruunun kristallit roikkuvat uudessa liikkeessäni puunkarahkassa. Siellä on myös vanha ovi, jonka palomiehet nakkasivat pihalle tullessaan sammutustöihin. Pesin sen moneen kertaan ja lakkasin kuultolakalla.

Toki jouduin myös ostamaan uutta tavaraa. Lainasin rahaa, jotta sain hankittua tuolit ja pesupaikat. Avasin uuden kampaamon elokuussa, eli kaikki kävi todella nopeasti. Tiesin vanhojen asiakkaiden palaavan, ja uusiakin tuli.

Pidin avajaiset, joihin tuli tosi paljon ihmisiä. Leipomo lahjoitti täytekakut, ystävät keittivät kahvia. Sain valtavasti kukkia, ja moni jätti 20 euroa tai hiustenleikkaushinnan kirjekuoressa pesämunaksi.

Hautajaisiin poliisipartio

En olisi selvinnyt ilman tätä ystävällisyyttä. Ystäväpiiri kannatteli minua kriisissä eteenpäin. En unohda sitä koskaan.

Äitini kuoli vähän palon jälkeen. Isä oli kuollut jo aikaisemmin. Meitä lapsia oli kuusi, mutta äiti teki testamentin siskoni hyväksi. Veljeni olivat raivoissaan, ja yksi heistä tuli juovuksissa hautajaisiin aseen kanssa. Poliisipartio kutsuttiin paikalle kesken hautajaisten.

Tapahtuma kuvaa hyvin ankeaa lapsuuttani. Äiti oli 42-vuotias, kun minä, nuorimmainen, synnyin. Vanhempani eivät käyttäneet alkoholia, enkä itsekään käytä, mutta kolme vanhinta veljeäni joivat kuin pesusienet. Selvin päin he olivat nöyriä ja kilttejä, mutta tullessaan humalassa kotiin saattoivat välillä hajottaa kirveellä kaikki ikkunat.

Meillä ramppasi koko ajan poliiseja, ja lapsuuttani sävytti pelko. Minut sijoitettiin 14-vuotiaana perhekodin säännölliseen ja turvalliseen elämään. Olin siellä reilun vuoden.

Tapasin 16-vuotiaana lasteni isän, joka oli minua 13 vuotta vanhempi. Hain hänestä turvaa, vaikka tiesin hänenkin olevan alkoholisti.

Uskoin hänen lopettavan juomisen takiani. Näin ei käynyt.

Sain Heidin 21-vuotiaana, ja siitä parin vuoden kuluttua syntyi Nanne. Kun hän oli puolivuotias, päätin että nyt saa juopottelun katselu riittää. Jätin miehen.

Heidin aloittaessa koulun opiskelin parturi-kampaajaksi. Lainasin rahaa ja avasin ensimmäisen kampaamoni.

Äitini kuoltua kirjoitin vanhimmalle veljelleni kirjeen, jossa kerroin, mitä kaikkea olin lapsena joutunut sietämään. Se oli aika rankkaa tekstiä eikä hänestä kuulunut mitään kolmeen kuukauteen.

Sitten hän soitti ja varasi päivän viimeisen kampaamoajan. Hän tuli selvin päin ja kertoi, ettei ole elämässään järkyttynyt mistään niin paljon kuin kirjeestäni. Hän alkoi itkeä, ja sanoi, ettei muista noista mitään. Lapsuuden jälkeen hän on aina ollut minulle kauhean kiltti.

Hän kuoli kotiinsa kesällä. Onneksi olimme ehtineet puhua asioista ja kävin pari päivää aikaisemmin siellä. Hän oli ollut muutaman viikon selvin päin ja käynyt ensiavussa sydämen takia. Halasin häntä ja sanoin, että älä ala sairastaa sydäntä.

Väkivalta astui taas parisuhteeseen

Minulla ei ole elämässäni ollut kummoistakaan miesonnea. Seuraava mieheni osoittautui väkivaltaiseksi. Sitä seuraava mies oli leski, jolla oli kaksi tyttöä. Hän rakensi minulle ihanan kampaamon kotimme yhteyteen.

"Kolme viikkoa häiden jälkeen eräs nainen soitti minulle, että on jo kauan seurustellut mieheni kanssa."

Se loppui siihen, sekä avioliitto että kampaamo. Kaikki oli miehen nimissä. En saanut edes saksia mukaan.

Piti aloittaa taas nollasta. Menin satamaan kysymään töitä, ja pääsin ahtaajaksi. Päivisin olin kampaamossa vieraalla töissä ja neljäksi menin satamaan. Lopulta sain sen verran rahaa, että perustin Vanhankaupungin hiushuoneen 2007.

Kiinteistön omistajalla on oltava palovakuutus, mutta irtaimiston kohdalla se ei ole pakollista. Nyt minulla tietenkin on irtaimistonkin palovakuutus, mutta tulipalo jätti jälkeensä pelon. Aina lähtiessäni töistä tai kotoa pois varmistan, ettei pistokkeita ole seinässä. Jos sammutan kynttilän, niin näplään sen sormilla varmasti sammuksiin.

Kampaamoni palon syy on edelleen selvittämättä. Poliisin mukaan tuhopolton mahdollisuutta ei ole suljettu pois. Aina kun kuulen jostain tulipalosta, tulen tosi surulliseksi. Ja samalla olen onnellinen, että minulta ei mennyt kotia, vaan kuitenkin vain työpaikka.

Perhe on kaikkein tärkein

Perhettämme onnettomuuteni tiivisti entisestään. Tyttäreni Nanne Jalma perusti Nannen NamNam -kahvilan Kokkolaan viime vuonna. Minä autan häntä usein keittiössä, sillä kampaamossa olen vain muutamana päivänä viikossa. Minulla on vuokratuolilainen muina päivinä.

Heidi-tyttäreni on yksinhuoltaja ja nyt äitiyslomalla, ja autamme Nannen kanssa kanssa häntä lastenhoidossa. Aamuisin minä tai Nanne viemme Milan kouluun, jotta Heidin ei tarvitse pukea pikkuista. Heidi asuu samassa rapussa kanssani, ja myös Nanne asuu lähellä.

Ehkäpä Heidi tulee vielä kampaamooni töihin, hänen opintonsa ovat vielä kesken. Perhe on kaikista tärkein!

Nanne tekee paljon vapaaehtoistyötä ja järjestää hyväntekeväisyytempauksia. Hän toimii esimerkiksi tukihenkilönä nuorelle ja on Kokkolan Pelastakaa lapset ry:n hallituksessa. Koko perheellemme on jäänyt antamisen ja auttamisen tahto, kun meitäkin autettiin.

Tällä hetkellä olen toipumassa vaikeasta suolistoleikkauksesta, mutta kaikesta huolimatta uskon rakkauteen ja ihmisten hyvyyteen. Taivaan isä ja rukous kantavat minua eteenpäin.”

Lue lisää uskomattomista selviytyjistä & tarinoita aidoista uusista aluista täältä!

Tieto

Tiina Jalma, O.S. Vasalampi

Syntynyt Kokkolassa, jossa asuu

Ikä 49

Perhe tyttäret Heidi, 27 ja Nanne, 25 sekä lapsenlapset Mila, 7 ja Minja 2.

Työ parturi-Kampaaja

Harrastukset kuntosali

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: