Mika ihailee Antin puhujan lahjoja, ja Antti Mikan. –Sukujuhlissa Mika on pitänyt todella koskettavia puheita.
Mika ihailee Antin puhujan lahjoja, ja Antti Mikan. –Sukujuhlissa Mika on pitänyt todella koskettavia puheita.

Lapsuus seitsemän sisaruksen parvessa opetti vastuuntuntoa. Lestadiolainen arvomaailma antoi Antti ja Mikael Pentikäiselle turvaa, joka sai kolauksen vanhempien avioeron aikoihin. Maailma on vienyt vaativiin tehtäviin. Kovissa paikoissa veli on paras tuki.

Veljekset eivät ole tavanneet aikoihin. Halaus on lämmin.

Rauhanvälitysverkoston johtajana työskentelevä Antti Pentikäinen on piipahtamassa pariksi päiväksi asemapaikastaan New Yorkista. Hänelle kertyy vuodessa yli 150 matkapäivää. Mikael Pentikäinen on juuri siirtymässä Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittajan pallilta Suomen Yrittäjien toimitusjohtajaksi.

Pitkään miehet eivät ehdi tälläkään kertaa jutella keskenään. Antilla on tapaaminen pääministeri Juha Sipilän kanssa. Sitten on jatkettava matkaa Lontoon- koneeseen. Päiväänsä hän valmistautuu tilaamalla lattekahvin, jonka pohjana on kolme espressoannosta.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vaativista tehtävistä huolimatta miehistä henkii levollisuus. Jos aikaa olisi enemmän, he istahtaisivat yhdessä Saunaseuran puulämmitteisen saunan lauteille.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mikael Pentikäinen:

”Lapsuuden perusteella ei olisi uskonut, että Antista tulee rauhanvälittäjä. Taipumukset viittasivat muuhun.

Antin idealismi on globaalia. Hädän näkeminen Afrikan maissa, joissa hän työssään paljon matkustaa, on vaikuttanut häneen valtavasti. Hänen pitää taistella, ettei hän itse tuo sieltä kärsiviä lapsia Suomeen.

Meitä on seitsemän sisarusta. Minä olen vanhin, Antti kolmas ja sitten on viisi viisasta tyttöä. Antti oli vilkas kaveri. Välillä hänen touhunsa oli aika kovaa kurmuutusta, eikä aina helppoa pikkusiskoille.

Kodissamme näkyivät suvun taustat ja elämänkatsomus: isä on papin poika Pohjanmaalta ja äiti maatilan tyttö Savosta. Kumpikin on tehnyt elämänuransa uskonnonopettajana ja tutkijana. Isä matkusti paljon, ja äiti oli kotona, kun lapset olivat pieniä. Toisinaan perhe oli mukana isän matkoilla, esimerkiksi useaan otteeseen Amerikassa, kun isä opetti siellä.

Kerran isä ja äiti olivat Amerikassa pari kuukautta kahdestaan, ja minä huolehdin koko pesueesta, vaihtelevalla menestyksellä. Yksi kaverini seurasi vähän aikaa kasvatusmenetelmiäni, ja kaikki mitä tein oli hänen mielestään väärin. Joskus piti ääntä korottaa, mutta niin pitää tehdä välillä vielä nykyisinkin.

Jossain vaiheessa isän mukana matkoilla Antti innostui Egyptistä. Hänellä tuli siihen intohimo. Vaihto-oppilasaika Amerikassa kansainvälisti hänet lopullisesti. Hän kulki isän kanssa myös Siperiassa kenttätyömatkoilla.

Kasvatuksemme oli vapaa ja luottavainen. Vanhempien avioero myöhemmin oli meille kummallekin vaikea paikka. Kävimme isän kanssa aika kovia keskusteluja.

Pahiten kärsi isän ja minun suhde. Vanhimman lapsen velvollisuudella pidin palettia kasassa ja autoin äitiä tilanteesta yli. Myöhemmin juttelimme Antin kanssa keskenämme, että ei ole oikein kantaa vuosikausia kaunaa isälle. Lähdimme omalta osaltamme sitä parantamaan, ja hyvin välit ovat korjautuneet. Olemme kulkeneet kaikki yhdessä muun muassa Lapissa.

"Vanhempien avioero oli meille kummallekin vaikea paikka."

Lapsina ja nuorina ikäeromme tuntui isolta, mutta enää se ei sitä ole. Aasian tsunamin sattuessa Antti valjasti ulkomaanavun organisaatiota avustustyöhön. Yhden tiedotustilaisuuden jälkeen toimittajamme Hesarissa kertoi, että hän oli tavannut isoveljeni. Antti oli niin rasittunut ja väsyneen oloinen, että oli näyttänyt minua vanhemmalta, vaikka on kahdeksan vuotta nuorempi.

Jatkuva maailman kiertäminen ja hyppiminen aikavyöhykkeeltä toiselle rasittavat Anttia. Käsiteltävät asiat ovat niin vaikeita, että koko henkisen kapasiteetin pitäisi olla käytössä koko ajan. Koska hän on vähän huono nukkuja, hän on monta kertaa kovilla.

Antilla on vahva halu tarttua epäkohtiin. Hän vaikuttaa enemmän kulisseissa, eikä epäröi ottaa yhteyttä tarpeen mukaan vaikka Valkoiseen taloon.

Antti käy käsiksi mahdottomilta tuntuviin kysymyksiin. Esimerkiksi Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtajan tehtävissä hän oli mukana Somalian rauhantyössä, vaikkei hänellä olisi ollut mitään velvollisuutta tarttua noin hankalaan asiaan.

Hän tuntee vahvaa kutsumusta ja velvollisuudentuntoa, vaikka työ olisi erittäin vaativaa ja kenties riskialtista.

Antti haluaa tehdä selväksi, että työtä ei tehdä vain hienoissa hotelleissa ja kabineteissa, vaan ihmisten luona kriisialueilla. Hän johtaa etulinjasta.

Olen välillä Antista huolissani. Maailmalla voi toki sattua mitä tahansa, vaikkei menisikään vaarapaikkoihin.

Jos toinen meistä on tarvinnut tukea, toinen on aina ollut valmiina juttelemaan. Kun sain potkut Hesarista, Antti tuli luokseni ja kävelimme yhdessä Helsingin rantoja. Antti arveli, että minulla menee yöunet, ja toi minulle unipillereitäkin. Otin yhden, mutta totesin, että nämä eivät ole minulle.

Mitähän Antti ei osaisi? Hänellä on kesäpaikka Kiihtelysvaarassa. Vapaa-aikanaan hän on rakentanut itse aika paljon, vaikka ei hän siinä mestari ole, minun mielestäni. Mutta se kuvastaa, että hän uskaltaa tarttua asioihin. Joskus mietin hänen tekemisiään katsoessani, että mitäköhän tuostakin tulee.

Antti on hyvä isä. Alkuaikoina hänellä oli aina antaa neuvoja muille ja hän tiesi, miten kasvatetaan. Mutta luulen, ettei niitä ole enää. Ei hän ainakaan minua ole vähään aikaan neuvonut.

Puhujana Antti on karismaattinen. Hän pystyy kertomaan koskettavia tarinoita ja puhuu syvältä sydämestä. Kyllä hän on hyvin monipuolisesti lahjakas.”

Antti Pentikäinen:

”Vilkkauteni vuoksi olen varmaan ollut hankala veli Mikalle.

Perhepiirissä kutsumme Mikaelia Mikaksi. Ikäeron takia katsoin häntä luonnollisesti ylöspäin.

Lapsuudesta muistan, miten laitoimme Mikan kanssa isän kirjoja lattialle kaupungiksi ja ajoimme autoilla niiden välissä. Kerran Mika oli tehnyt minulle jotain luvatonta. Ei mitään vakavaa, mutta isä kimpaantui ja ajoi kesämökin pihalla Mikaa takaa. Mika juoksi pakoon metsään. Olin riemuissani siitä, että sain isän reagoimaan näin Mikan toimintaan. Kiipesin ulkorakennuksen katolle tarkkailemaan ja selostin sieltä, että nyt Mika tulee! Olin pettynyt, kun isä ei ollutkaan enää vihainen eikä syntynyt jatkokahinaa.

Olin parikymppinen, kun vanhempieni avioerokriisi alkoi. Se oli ehkä useita nykyisiä avioeroja dramaattisempi. Tulimme kulttuuripiiristä, jossa erot eivät olleet kovin yleisiä.

Eroa ei hoidettu hyvin. Luulimme, että me lapset voisimme vaikuttaa vanhempien väleihin ja muuttaa asioita – se kuvastaa sitä, että perheessä asui muitakin vastuunkantajia kuin vanhemmat. Mika otti esikoisena äidin puolelta paljon vastuuta. Jälkikäteen katsoen ei sekään ehkä ollutkaan niin paha prosessi kuin miltä se silloin tuntui. Isä antoi ihan hyvät edellytykset äidille ja sisaruksille.

Mikalla on ollut aina syvä oikeudentunto. Se on ehkä meillä yhteistä. Samoin herkkyys, mutta Mika toimii minua suoraviivaisemmin.

Lestadiolaisuus tulee sukuun sekä äidin vanhempien kautta että isän äidin suvusta. Meillä on kummallakin oma suhtautumistapamme tähän aika vahvaan perinteeseen. Minusta parasta, mitä lestadiolaisuus voi antaa, on tuki särkyneille. Muusta en ole aina niin varma. Ihmisten käsissä moni hyvä asia menee rikki.

Olemme joskus eri mieltä, mutta keskustelumme on aika sivistynyttä. Mikalla oli varhainen teologin kutsumus. Se on hänen syvällisempi puolensa. Toimittajan työssä en aina veljenäkään nähnyt sitä syvyyttä, mitä hänessä ihmisenä oli.

Hesarin potkut olivat Mikalle kova paikka. Minusta prosessi hoidettiin harvinaisen tökerösti. Noin vuosi ennen potkuja sanoin hänelle, että johtamisessa on tärkeää pitää huoli esimiessuhteista, etteivät ne pääse kärjistymään. Mika ei näyttänyt paineita, joiden alla eli monta vuotta. Niiden takia hän saattoi olla itse potkuista jopa helpottunut.

Meidän kummankin huono puoli on, että otamme harteillemme kovia paineita. Mika on oppinut vähän hölläämään ja huolehtimaan itsestään, ja nyt hän ehtii hiihtää ja lenkkeillä enemmän.

Olisi ollut outoa, jos Mikalle ei tässä maassa olisi riittänyt hyvin vaativia tehtäviä. Herrakermaan hän ei ole koskaan pyrkinyt eikä halunnut. Hän on sen luokan kova jätkä, että pystyy viemään asioita läpi tiukassakin paikassa. Yrittäjien johtajana hän haluaa pitää huolen, että Suomesta ei työ katoa.

Mika on ostanut lapsuudenperheemme kesämökin Lapinlahdelta Savosta ja laittanut sen kuntoon. Martikkalan kesäpaikka on hänen perheensä henkireikä ja rakas meille kaikille lapsille ja vanhemmilleni, koska siihen liittyvät lapsuuden muistot.

Perhe ja ystävät ovat Mikalle tärkeitä. Hänelläkin on useina vuosina ollut tilanteita, joista selviämisestä ei ole voinut olla varma.

Sukukokouksissamme pidetään paljon puheita, mikä voi joitakin huvittaa tai pitkästyttää. Mika valmistelee puheensa hyvin. Ne ovat erittäin kauniita ja koskettavia. Joskus hän itsekin itkee. En ole nähnyt hänen itkevän vastoinkäymisten keskellä, mutta surun ja kauniiden asioiden äärellä hän herkistyy.”

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 5/2016.

Sekaisin Marista

Nämä Pentikäiset ovat tyypillisiä pyrkyreitä, jotka paistattelevat eks - lesdatiolaisena nostetta saadakseen. Myisivät vaikka isoäitinsä makkaratehtaalle, jos saisivat sopivan hinnan. Heidät on buukattu porukasta, mutta vielä noste pelittää.

Vierailija

Enpä usko pyrkyreitä olevan. Tunnen heidän sukuaan. Meillä kaikilla, jotka olemme lestadiolaiisen kodin/suvun kasvatteja on liikkeestä samanlaisia tuntemuksia. Oli turvallinen ja hyvä lapsuus ja nuoruus.
Olen iloiten pannut merkille ettei meillä, jotka olemme luopuneet/ajautuneet uskosta ole sitä paatoksellista haukkumistarvetta. Tunnen päinvastoin tarvetta puolustaa uskovaisia. Kunnioitan ja arvostan tätä evankelisluterilaista herätysliikettä eli vanhoillislestadiolaisuutta.
Jokainen tekee omat valintansa elämässään.

Sisältö jatkuu mainoksen alla