Kirjailija ja käsikirjoittaja Johanna Sinisalo ja hänen isosiskonsa, toimittaja Päivi Sinisalo ovat nyt ystävykset vailla vertaa.

Tinkimätön asenne on poikinut Johannalle Finlandia-palkinnon ja menestystä käsikirjoittajana, Päiville puolestaan huikean uran Yhdysvaltojen kirjeenvaihtajana MTV3:n ja STT:n leivissä sekä vapaana toimittajana.

Rakkaudessa siskokset ovat tehneet rohkeita ratkaisuja toisiaan tukien. Kumpikin elää nyt toisessa liitossaan ja ylistää siskon kumppania huipputyypiksi.

Kotoa peritty rakkaus kieleen, kirjallisuuteen ja lukemiseen on edelleen molempien elämän kes­kiössä. Samoin tiukka työmoraali. Se, mihin ryhdytään, tehdään täysillä.

Tiskivuorot tasan

PÄIVI: Perheeseemme syntyi kolme siskosta kolmen vuoden sisällä.  Ensin isosiskomme Marjaana, sitten minä ja siitä puolentoista vuoden kuluttua Johanna.

JOHANNA: Olimme tiivis paketti kuin Tupu, Hupu ja Lupu.  Asuimme varhaiset vuotemme Sodankylän Ahjovaarassa. Isä työskenteli tutka-asemalla Ilmavoimien aliupseerina. Lapsuudenmaisemamme oli lappilaista kivikkoa. Meillä oli aina seuraa toisistamme.
Marjaana ehti käydä Sodankylässä ensimmäisen luokan, sitten isä sai siirron Tampereelle. Muutimme Aitovuoreen hyvin vartioidulle sotilas­alueelle. Siellä oli niin turvallista, ettei ovia tarvinnut lukita.

PÄIVI: Alueella oli paljon samanikäisiä lapsia. Juoksentelimme naapureissa ja kaikki katsoivat toistensa perään. Kasvuympäristö rohkaisi omatoimisuuteen. Kun tulimme koulusta kotiin, osasimme taatusti tehdä voileivät itse. Ruoka-ajoista pidettiin tiukasti kiinni. Kun isä tai äiti vihelsi pilliin, oli tultava viivyttelemättä. Välillä se harmitti.

JOHANNA: Pelisäännöt olivat selkeitä ja niitä noudatettiin. Herkkujen jakamisessa olimme millintarkkoja, ja jakaja sai osansa viimeisenä.

PÄIVI: Tiskivuorot ja siivouksen jaoimme myös tasan. Löysäily tai hutilointi ei tullut kuuloonkaan, mistä on myöhemmässä elämässä ollut hyötyä.

JOHANNA: Opimme, että jos jotain tehdään, se tehdään kunnolla, vaikkapa ruoka. Meillä syötiin sellaisia ruokia ja käytettiin raaka-aineita, jotka olivat tuolloin paljon aikaansa edellä. Isä toi ulkomaan koulutusmatkoiltaan vaikutteita. Kotoa perin rakkauden ruoanlaittoon, niin kuin Marjaanakin.

PÄIVI: Minulla ei ole kiinnostusta siihen lajiin, mutta olen innokas apukokki.

JOHANNA: Meillä on vuosia ollut perinne, että vietämme juhannukset ikääntyneiden vanhempiemme luona Tampereen Aitolahdella. Ruokavuorot on jaettu niin, että kukin perhekunta huolehtii yhden päivän ateriat, ja muut saavat levätä.

PÄIVI: Kun tulemme yhteen, olemme kuin italialainen perhe. Puhumme ja nauramme paljon ja äänekkäästi.

Huomio!

Lue lisää ET-lehden suosittuja ihmissuhdejuttuja täältä.

Politiikkaa potalla

PÄIVI: Kotona luettiin aina. Isän laajasta kirjahyllystä löytyi jatkuvasti uusia aarteita.

JOHANNA: Joululahjaksi saimme kirjoja, kun naapurin lapset saivat muotileluja. Lisää lukemista löytyi kotiin tulevista sanoma- ja aikakauslehdistä.

PÄIVI: Johanna oppi lukemaan 2,5-vuotiaana. Muistan, miten hän istui potalla ja ahmi tietosanakirjaa. Vanhempiemme kertoman mukaan kerran, kun eräs Ilmavoimien majuri tuli tekemään tarkastusta tutka-asemalle, hän poikkesi meillä. Johanna istui potalla ja luki sanomalehteä. Majuri kysyi: ”Lukeeko hän lehdestä vain sarjakuvat vai onko hän kiinnostunut myös politiikasta?”

JOHANNA: Lukutaitoni selvisi vanhemmille, kun osasin kääntää sivun oikeassa kohdassa heidän lukiessaan meille satuja. Lukeminen on ollut minulle aina yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Yksi syy lukuintooni saattoi olla voimakas likinäköisyys. Kun ympäröivä maailma oli sumua, kirjat avasivat kirkkaita maisemia.

PÄIVI: Lasit saatuaan Johanna ihmetteli maton raitoja, joita ei ollut aiemmin erottanut.

"Kadehdin pikkusiskon lukutaitoa, mutta tukka hänelle kasvoi myöhään."

PÄIVI Minulla oli silloin hurja leikkausvaihe meneillään. Olin saksinut verhot, maton hapsut ja siskolle nyrhin otsatukan. Aiheutin Johannan silmälaseille paljon onnettomuuksia. Muistan, miten niitä liimailtiin ja teippailtiin.

JOHANNA: Hyvin nuorena aloin lukea yli ikäkausi­rajojen. Kun sairaana en päässyt kirjastoon, isän hyllystä löytyi luettavaa. Mukavuusalueelta poistuminen ruokki älyllistä uteliaisuutta. Olin kiinnostunut tietosanakirjoista, avaruudesta, planeetoista ja tulevaisuudesta jo silloin.

Vinkki! Mistä tunnet sä ystävän – ja mistä et? Näin eroat uuvuttavasta ystävästä

Limudiskon puskuri

PÄIVI: Suurin kuilu meidän siskosten välillä on varmasti ollut teini-iässä, jolloin muutokset olivat nopeita ja pienikin ikäero tuntui suurelta. Asuimme kuitenkin aina samassa huoneessa, joten kovin leveäksi kuilu ei kasvanut.

JOHANNA: Rahan arvon opimme teineinä nopeasti. Jos halusimme jotain, rahat siihen oli ansaittava itse. Lukiolaisena Päivi oli töissä tamperelaisessa tavaratalo Otrassa ja hommasi minutkin sinne.

PÄIVI: Kotoa piti ensin kinuta lupa työntekoon. Se heltisi sillä ehdolla, ettei koulu kärsi.

JOHANNA: Lomilla lähdin aina reissuun niin pitkäksi aikaa kun mahdollista ja liftailin ympäri Eurooppaa. Se oli villi vaihe.

PÄIVI: Lakkiaiskeväänä jännitin, ehditkö reissuiltasi ajoissa juhlimaan. Päädyimme molemmat sitten opiskelemaan Tampereen yliopistoon.

JOHANNA: Sinä olit suuri vaikuttaja sille, että ylipäänsä halusin jäädä Tampereelle. Yliopistossa pääaineeni oli draama.

Shokkiuutinen Sokoksella

JOHANNA: Tulin äidiksi kesken opintojen, 22-vuotiaana.

PÄIVI: Muistan vieläkin kun kerroit olevasi raskaana. Olimme Tampereen Sokoksella ja tieto tuli täytenä yllätyksenä. Olin kuin puulla päähän lyöty.

JOHANNA: Minä ajattelin asian hyvin käytännöllisesti. Tiesin, että saatavilla oli hyvät päivähoitopalvelut ja opiskelija-asunto perheelle. Oli itsestään selvää, että lapsi kulkisi mukana kaikkialla, niin rock-konsertissa kuin ravintolassa. Elämä ei loppuisi äitiyteen. Teiltä siskoiltakin saatoin saada apua lapsenhoidossa.

PÄIVI: Ihailin tapaasi olla äiti, ja Marjaanalle taisit olla kimmoke perheen perustamiseen. Toisaalta tuntui hassulta, että sinä maailmankansalainen ja kuopus menit meistä ensimmäisenä naimisiin.

JOHANNA: Nuoruudenliiton kariuduttua löysin rinnalleni sopivan kumppanin. Olemme olleet yhdessä yli 30 vuotta. Patikoimme joka vuosi pitkiä reittejä eri puolilla maailmaa. Isäni seuraa aina etenemistämme Google Earthista.
80-luvun loppupuolella näimme lähinnä perhe­juhlissa. Tein uraa mainosalalla, ja sinullakin oli omat kiireesi. Kun sinä perustit perheen ja muutit ensimmäisen puolisosi työn perässä Amerikkaan, olin iloinen hyvästä syystä vierailla Atlantin takana.

Tee testi: Pelkäätkö liikaa tyhjää tilaa?

Tukea Skypessä

PÄIVI: Amerikan-vuosina kaipasin siskojani valtavasti. Mieheni matkusti paljon, ja vieraassa kulttuurissa turvaverkon luominen oli vaikeaa.  Omat haasteensa toi kirjeenvaihtajan työ, joka sitoo 24 tuntia vuorokaudessa seitsemän päivää viikossa. Erityisesti hankalan avioeron aikoihin yhteys siskoihin oli pelastus. He tukivat minua Skypessä ja auttoivat pahimman yli. Ilman heitä en olisi selvinnyt.

JOHANNA: Ei ole asiaa, josta emme voisi puhua. Välillämme on syvää uskoutumista. Kun muutit viime vuoden lopulla uuden puolisosi luo Lontooseen, tuntui kuin olisit tullut naapuriin. Meillä on ollut sääntö, että toisen poikakavereista on oikeus olla pitämättä. Roger kuitenkin hurmasi koko suvun.

PÄIVI: Muutamien epätoivoisten nettideittien jälkeen se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Hyvä niin, sillä olin pyhästi päättänyt, että se on viimeinen kerta, kun menen sokkotreffeille.

JOHANNA: Julkisuuden suhteen olemme kovin erilaisia. Minä tulen esiin suunnilleen kerran vuodessa ja sitten taas katoan. Kirjeenvaihtajavuosina olit jatkuvasti televisiossa. Tuntui ihmeelliseltä nähdä, miten sen hauskan, lämpimän ja arkisen ihmisen nahoista kuoriutui piinkova ammattilainen, joka artikuloi huolellisesti: ”Täällä Päivi Sinisalo, Washington.” Olit kuin Teräsmiehen reportterityttöystävä Lois Lane.

PÄIVI: Kirjoittamiasi tv-sarjoja en ole katsonut, koska olen ollut maailmalla. Ällistyttävät kirjasi olen lukenut. En voi kuin ihmetellä mielikuvitustasi, vaikka merkit siitä olivat luettavissa jo sinun ollessa pikkutyttö!

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: