Perhejuhla kotona 1950-luvulla, pieni tyttö istuu keittiössä potalla, äiti seisoo vieressä. Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo
Perhejuhla kotona 1950-luvulla, pieni tyttö istuu keittiössä potalla, äiti seisoo vieressä. Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo

"Ilmavalvonnassa äiti koki ihmeellisen pelastumisen, joka jätti häneen lähtemättömän jäljen."

"Äitini koki jatkosodan kauhut palvellessaan lottana Syvärillä, Kannaksella ja Sallassa. Hän toimi ilmavalvonnassa, vankileirin vartijana ”nagai” taskussaan sekä Sallassa saksalaisia karkottamassa, sielläkin ilmavalvonnassa.

Hälytyksen tullessa lottakaverit olivat ehtineet korsun suojaan, mutta kävikin niin, että korsuun sattui täysosuma ja kaikki äidin kaverit lensivät kappaleina taivaalle. Äiti heittäytyi suuren kuusen alle muutaman metrin päähän korsusta ja jäi ainoana henkiin koko joukosta. Kaksi päivää hän sai vapaata, vähän lisää pervitiiniä ja taas torniin, kotoa lähetetty turkki yllä, silti palellen. Tuo näky, lottakavereiden lähtö silmänräpäyksessä tuonilmaisiin, ei varmasti jättänyt äitiä koskaan rauhaan.

Juhlat lähestyvät – täältä löydät oikeat sanat

Monta vauvavainajaa

Katselin äidin kuvaa, jossa hän oli kotipihalla rauhan tultua. Lähtiessään 1941 lottatehtäviin hän oli pulskan oloinen nuori tyttö, palattuaan langanlaiha, vakavailmeinen nainen. Lottapuku roikkui äidin päällä kuin teltta, posket olivat lommolla ja silmissä näkyi tuskan kokemus.

Äiti ja isä avioituivat vuonna 1948, molemmat sodan kokeneina. He asettuivat asumaan isäni rakentamaan taloon lähelle äidin kotia. Ensimmäinen tyttölapsi syntyi vuoden kuluttua ja kuoli heti syntymänsä jälkeen. Pian äiti alkoi odottaa toista lasta, ja voi sitä riemua, kun syntyi terve poika. Onni jatkui, kun parin vuoden päästä vanhempani saivat toisen pojan, pontevan ja rauhallisen.

Sitten kohtalo tummine oikkuineen tuli väliin: esikoispoika menehtyi äkillisesti parivuotiaana pudottuaan pihalampeen. Äiti sai lapsen heti ylös ja elvytti häntä, mutta pieni sydän oli pysähtynyt välittömästi. Sitä murheen määrää on vaikea käsittää, jota vanhemmat tunsivat isän kantaessa toistamiseen pientä arkkua olallaan kirkkomaalle.

Elämän oli jatkuttava surusta huolimatta. Äiti ja isä ostivat äidin ja hänen siskonsa perintötilan, pienen maapaikan suon laidalta. Kauppaan kuului elinikäinen syytinki äidin äidille. Täti perheineen muutti asumaan lähettyville. Äiti hoiti halvaantunutta äitiään, pientä karjaa ja perhettä. Elämä oli niukkaa ja raskasta. Isä kiersi rakentamassa taloja ympäri pitäjää ja kotityöt jäivät pääosin äidin kontolle.

Äiti tuli taas raskaaksi, mutta teki kovia töitä, puutöitä, pieni poika mukanaan. Synnytys alkoi ennenaikaisena, ja sisko menehtyi heti synnyttyään sydänvikaisena. Taas seurasi surun täyttämä matka häntä saattaen sisarusten viereen.

Parin vuoden kuluttua synnyin minä, kookas, alati nälkäinen, kovaa karjuva tyttö. Jäin henkiin, kuten myös minua puolitoista vuotta nuorempi veljenikin.

Ilo alkoi jo ilmestyä äidin silmiin. Vielä yksi lapsi syntyi isälle syntymäpäivälahjaksi hänen täyttäessään 50 vuotta. Olematon rääpäle, keskosena syntynyt "variksenpoika" näytti vielä kolmikuisenakin olemattomalta nyytiltä isän syntymäpäiväkuvissa.

Menetykset eivät loppuneet siihen: vielä yksi kuolleena syntynyt keskospoika sai viimeisen lepopaikan kirkkomaalta. Tuolle haudalle ei polku päässyt ruohottumaan. Siellä kukkivat sinivuokot, kielot, akilleijat ja syksyn jöriinit.

Rakkaus kirjoihin

Suhteeni äitiin oli tiivis, kuten meillä kaikilla eloonjääneillä sisaruksilla. Minä olin jo hyvin pienenä äidin käskassara. Isä kehui minua, pientä piirakantekijää, kun näki minun tyyny penkillä pyllyni alla rypyttävän tarmokkaana piiraita äidin avuksi. Hän sanoi, ettei kellään ole niin ahkeraa ja tekeväistä kolmevuotiasta kuin heillä, pöyhötti huivipäätäni ja kutitti minua kainaloista. Olin ylpeä ja yritin tehdä kaiken vanhempieni mieliksi, niin hyvältä kehut tuntuivat.

Äiti luovutti kokonaan haltuuni kanojen hoidon, ruokkimisen ja munien hakemisen. Jo neljävuotiaana kävin yksin keräämässä lähimetsästä mustikat ja vadelmat jälkiruokasoppaa varten.

En pelännyt metsää, saatoin jäädä marjamatkoillani pitkäksi aikaa tillistelemään luonnon ihmeitä. Äiti ei koskaan torunut minua viipymisestäni, kehotti vain kunnioittamaan luontoa ja tuomaan kaikki roskat, joita mukanani oli sieltä pois. Usein otin eväät mukaan ja söin ne aina samalla kivellä istuen, joka kerta nauttien maidosta ja voileivistä.

Opin viisivuotiaana lukemaan. Äiti teki kaikkensa haaliakseen minulle lastenkirjoja ja lehtiä luettavaksi. Hän oli tavattoman ylpeä kertoessaan, miten hyvin luin sanomalehtiä Edla-tädille, joka oli äidin isän sisko ja minulle hyvin läheinen, koska isovanhempani olivat kuolleet jo kauan ennen syntymääni.

Olin onnellinen lapsi. Minulla oli rakkautta, tarpeeksi ruokaa, oma, lämpöinen vuode äidin ja isän sängyn takana ja sain lukea mielin määrin rakastamiani kirjoja. Luin jopa peiton alla sängyssä taskulampun valossa Tiina-kirjoja, jotka ahmin pikapikaa kaikki.

Kehut tuntuivat hyvältä

Äiti sairasteli usein. Hänellä oli korkea verenpaine ja usein toistuvia migreenikohtauksia. Muistan usein olleeni hyvin huolissani äidistä. Hän itse vähätteli.

Tein entistä enemmän töitä helpottaakseni äidin taakkaa. Siskoni sai tehtäväkseen kanoista huolehtimisen, minä tokaluokkalaisena hoidin possun ja vasikat, myöhemmin lampaatkin. Lehmiä muutettiin pellolla eri paikkoihin, että ne voivat syödä aina uudesta paikasta ruohoa, äpärikköä. Selvisin siitäkin, kun isä opetti, miten rautakangella tehtiin kuoppa, johon seiväs lyötiin ja ketju kiinnitettiin. Eivät lehmämme karanneetkaan koskaan, kun aina oli hyvä ruokapaikka tarjolla.

Talvisin oli rankempaa, kun eläinten juomavedet jäätyivät ja saunapadasta piti kantaa niille kuumaa vettä. Äiti ei antanut minun ottaa kiehuvaa vettä padasta vaan varusti aina pienet ämpärit minun kannettavaksi. Ja kun haimme hänen kanssaan ladosta heiniä takkavihdalla, hän laittoi minulle aina pienen kuorman.

Joskus veljeni ja isä hakivat sarraimeen, pihalatoon viikonloppuna heiniä koko viikoksi, kahdeksikin. Se helpotti paljon äitiä ja minua, kun ei tarvinnut kahlata lumessa taakkaa kantaen.

Olin niin kiintynyt äitiin, että menin häntä vastaan kauppareissulle, jonne hän polki pyörällä. Odotin tietyssä mutkassa häntä joskus kauankin ja värisin kylmästä. Kun äiti tuli, olin suunnattoman onnellinen. Usein hän antoi minulle jonkin hedelmän. Se oli harvinaista, koska olimme köyhiä.

Vastuu ja huolet lisääntyivät äidin sairasteltua yhä useammin. Hän ei antanut periksi vaan raatoi pitkiä päiviä vaikka oli huonossa kunnossa. Heräsin usein öisin, kun äiti valitti kipujaan. Saatoin nousta aamuviideltä ehtiäkseni navettaan ennen häntä. Monesti olin ehtinyt ruokkia ja lypsää lehmät jo ennen äidin tuloa. Muutkin eläimet olin hoitanut, joten äiti sai kaikessa rauhassa keittää aamukahvin ja puuron perheelle.

Muistan erityisen lämpimästi sitä tapaa, jolla vanhemmat palkitsivat meitä. He antoivat tunnustusta, kehuivat suorastaan meitä lapsia työpanoksestamme. He kasvattivat meidät kohteliaiksi ja luontoa sekä kulttuuria arvostaviksi lapsiksi. Koulussa opettajat ihailivat meidän kauniita käytöstapojamme.

Lue myös: Äiti-tytär-suhde koetuksella?

Musertava murhe

Ollessani kolmentoista äidin vointi vaihteli huonosta hieman parempaan. Eräänä syyskuun päivänä meillä oli viljan puinti, naapureita tuli talkoisiin paljon ja saimme kaikki viljat puitua vauhdilla. Äiti lähti laittamaan saunaa lämpiämään ja minä pyrähdin keittämään keittoa talkooväelle. Käydessäni hakemassa kiehuvaa vettä kotapadasta, äiti lysähti lattialle valittaen.

- Mene kiireesti sanomaan isälle, että soittaa naapurista ambulanssin. Päätäni koskee niin, että taidan kuolla.

Samassa äiti alkoi oksentaa veristä oksennusta, laitoin pesuvadin hänen eteensä ja se täyttyi hetkessä. Ryntäsin huutaen isän luo, ja hän lähti vauhdilla naapuriin. Pian sairasauto tulikin ja tajuton äiti vietiin paareilla kyytiin.
Minun vastuulleni jäi ruisleipien paistaminen seuraavana päivänä. Ne leivät eivät onnistuneet ollenkaan, kyyneliä tippui taikinaan kosolti.

Noin viikon kuluttua isäni tuli katsomaan läävän ikkunasta lypsämistäni. Näin heti hänen olemuksestaan, että jotain hyvin pahaa oli tapahtunut.

- Äiti on kuollut, hän sanoi ja purskahti itkuun.

Minun piti koota itseni, että jaksoin hoitaa navettatyöt loppuun. Jotenkin selvisin siitä aamusta. Isä soitti koululle ja saimme sen päivän vapaaksi. Meidät kaikki valtasi niin suuri suru, ettemme puhuneet äidistä vuosikymmeniin, asia oli niin tavattoman kipeä koko perheelle.

Minulle alkoi raskas aika, jouduin tekemään kaikki aikuisen naisen työt kotona, huolehtimaan nuoremmista sisaruksista, pesemään pyykin alkeellisissa oloissa ja käymään koulussa unisin silmin. Joskus nukahdin tunnilla, mutta onneksi siitä ei tehty numeroa, opettajat tiesivät tilanteemme.

Isä sairastui pahasti, surusta varmaan, ja joutui sairaalaan kahdeksi kuukaudeksi. Hän pääsi lomalle sieltä vasta viiden viikon kuluttua, joten meidät pantiin paljon vartijoiksi. En vieläkään käsitä, miten me menimme tuon vaiheen läpi.

Menetykset eivät ole kaikki

Opin paljon elämästä tuona aikana. Tiesin, että jos selviän sen yli jotenkin, pärjään kyllä muissakin elämäni vaiheissa.

Kovasti elämä on minulle suonutkin näitä ”vaiheita”. Isäni äkillisen kuoleman järvellä verkkoja laskiessaan, aviomieheni menehtymisen nuorena syöpään, oman vakavan sairauteni, erään läheisen mielisairauden, jonka aikana hän kiusasi meitä julmasti.

Pahin, mitä ihmiselle voi sattua, tuli kohdalleni kesällä, kun oma poikani kuoli äkillisesti. Selviän läheisteni avulla tästäkin murheesta jotenkin. Onhan minulla tyttäreni, lapsenlapset, mieheni ja ystäväni.

Kiitos, äiti, että annoit minulle niin paljon. Välit tyttäreni kanssa ovat mainiot, saan hoitaa pientä viisivuotiasta poikaa ja kuulua heidän elämäänsä aina. En puutu tyttäreni perheen elämään, mutta autan tarvittaessa. Kunnioitan hänen yksityisyyttään. Minulla on hieno, osaava tytär, vahva ja kannustava. Hän opiskellut haluamaansa akateemiseen ammattiin, saanut mieleisensä työpaikan ja on kiinnostunut luonnosta sekä kulttuurista äitinsä lailla.

Poikani pikkuinen poika äiteineen viettää täällä mummolassa, vaarilassa pitkiä aikoja kerrallaan. Pikkuinen on kuin ilmetty isänsä, hänessä poikani jatkaa elämäänsä.

Kiitän elämääni kaikesta huolimatta. Rakkautta paitsi en koskaan ole ollut."

Sinitintti

Rahaa, lahjakortti, koru, astioita vai jotain muuta? Rippi- tai valmistujaislahjan ostaminen nuorelle voi olla joskus hankalaa. Kysyimme nuorilta, millaisista lahjoista he ilahtuvat. ET:n toimitus vinkkaa myös, millaisia onnistuneita lahjoja olemme onnistuneet itse antamaan.

Nuoret: Jos ei rahaa, niin...

Kysyimme 14–19-vuotiailta nuorilta, millaisesta rippi- tai valmistujaislahjasta he ilahtuisivat. Suurin osa on rahan puolella: siten lahjan saaja voi valita juuri mieleisensä lahjan tai käyttää rahat esimerkiksi matkustamiseen tai suurempaan hankintaan.

Vaikka nuori olisikin esimerkiksi astioiden tarpeessa, on moni tarkka tyylistään ja haluaa itse päästä vaikuttamaan kodin tavaroiden ulkonäköön. Silloin lahjakortti on hyvä valinta, ja nuori voi käyttää sen juuri sellaisiin astioihin joista pitää.

"Lahjakortteja melkein minne vain voi aina antaa, mutta kannattaa silti tuntea lahjan saajaa vähän. Sain kerran 20 euron lahjakortin urheiluliikkeeseen, osui väärälle henkilölle..." – Marika, 19 v

"Lahjakortti olisi kiva esimerkiksi Stockmannille tai Emotion-kosmetiikkaliikkeeseen. Rahaa en pyytäisi kuin vanhemmilta." – Lilja 15 v

"Hyviä kohteita lahjakortille voisivat olla sisustusliikkeet, kuten Finlayson, koska muuttaminen saattaa olla ajankohtaista pian ylppäreiden jälkeen." – Sara, 18 v

"Lahjakortti voisi olla esimerkiksi Marimekon liikkeeseen tai johonkin muuhun "hyödylliseen" kauppaan. En viitsisi pyytää valmistujaislahjaksi lahjakorttia minnekään tavalliseen liikkeeseen, kuten vaikka H&M:lle." – Ella, 15 v

Toisten mielestä on kuitenkin mukavaa antaa lahjaksi jotain muuta kuin rahaa tai lahjakortteja. Kysyimme nuorilta, mitä muuta he toivoisivat lahjaksi. Näin nuoret vastasivat:

"Rippilahjaksi pieni kultainen risti olisi kiva." – Helmi, 14 v

"Valmistujaislahjaksi haluaisin ainakin esimerkiksi astioita, kuten laseja ja lautasia. Myös lakanat ja korut ovat sopivia." - Lilja 15 v

"Sukulainen voisi antaa vaikka jonkin tietyn sarjan astioita." – Ella, 15 v

"Paras lahja olisi yhteinen matka." – Ville, 16 v

"Koruista en ikinä ole välittänyt, koska ne harvoin osuvat nappiin. Pitää tietää ihmisen lempivärit ja mistä materiaalista hän pitää. Itseni ja ystävieni perusteella luulen, että lahjaksi saatuja koruja tulee harvoin pidettyä." – Marika, 19 v

"Hyviä peruslahjoja ovat ajattomat korut ja esimerkiksi Arabian astiat. Myös yhteinen matka tai tekeminen, kuten festarit, olisi kiva lahja. Tärkeintä on kuitenkin, että jotenkin muistaa lahjansaajaa, ei niinkään itse lahja!" – Sara, 18 v

Toimitus vinkkaa: Hyväksi havaittuja lahjoja

Myös ET:n toimituksen jäsenet muistelivat, millaisia onnistuneita lahjoja ovat itse onnistuneet antamaan.

"Poikani ilahtui aikoinaan kaikista oman kodin perustamiseen liittyvistä valmistujaislahjoista: kattilat, aterimet, kahvimukit jne. Myös samppanjapullo ilahdutti!"

”Matkalahjakortti (esim. reilaus tai vastaava) on aika hyvä lahjaidea.”

"Kiva lahja on omatekoinen lahjakortti, joka oikeuttaa leffa- tai teatteri-iltaan, ravintolakäyntiin tai vaikkapa pieneen reissuun lahjan antajan kanssa. Se on kiva tapa kertoa juhlittavalle, miten mukavaa on viettää aikaa hänen kanssaan."

”Jos tiedän nuoren harrastuksen, voin ostaa lahjakortin alan liikkeeseen tai esimerkiksi Lippupalveluun.”

"Olen ostanut kahdelle kummitytölleni joka vuosi syntymäpäivälahjaksi yhden timantin (maksanut 50–100 euroa). Rippi- tai ylioppilaslahjaksi olen luvannut teettää heille korun, johon kivet laitetaan. Saavat itse vaikuttaa, millainen korusta tulee."

”Nuori ei ehkä koskaan ole syönyt kolmen tai useamman ruokalajin illallista ravintolassa. Valitse kukkarollesi sopiva ravintola ja osta lahjakortti. Voit lupautua illallisseuraksi!”

Jotta lahjasta jäisi mukava muisto, ET:n toimitus suosittelee välttämään näitä: korut, koriste-esineet, maljakot, antajan maun mukainen design, käytöksen kultainen kirja, aforismikirja.

Näitäkin voi harkita, jos lahjan saajan maku on tiedossa, tai hän on jotain näistä erityisesti toivonut. Lahjavinkkiä voi myös kysyä valmistujan vanhemmilta.

"Osa nuorista on tosi tarkkoja astioiden ja muiden esineiden tyylistä ja väreistä. Jos aikoo hankkia käyttöesineitä, on hyvä tietää, onko nuori tyylitietoinen vai suhtautuuko astioihin lähinnä välttämättöminä tarvikkeina."

Paljonko rahaa lahjaksi?

ET-lehti kysyi taannoin lukijoilta, millainen rahasumma on heidän mielestään sopiva lahja ylioppilaalle. Suurimman osan mielestä alle 60 euron summa on riittävä. 

Joka neljännes kertoi lahjoittavansa ylioppilaalle 100 euroa, ja jotkut jopa 200 euroa.

Rahalahjojen summia määrää useimmiten sukulaissuhde. Muutamat mainitsivat kyselyssä, että myös valmistuvan taloudellinen pärjääminen ja perhetausta vaikuttavat rahamäärään. 

Nuoret itse ovat samalla linjalla:

"Suvulta olisi kiva 50 euroa, perheeltä tai isovanhemmalta 100 euroa." – Marika, 19 v

"Vanhemmilta tai isovanhemmalta ehkä 100 euroa, kummeilta 50 ja ei niin läheisiltä vierailta 20–50 euroa." – Ella, 15 v

"Jokainen antaa sen verran mikä itsestä tuntuu hyvältä ja mihin on varaa. Harva tulee muistelemaan, että kuka vieras antoi minkäkin verran." – Sara, 18 v

Lue myös: Näin annat rahaa ja sijoituksia lahjaksi lapsenlapselle – 8 vinkkiä

Jakkaranpäällys syntyy helposti. Leikkaa yhdeksän ruutua ja neljä sivukaitaletta, sitten vain surauttelemaan.
Jakkaranpäällys syntyy helposti. Leikkaa yhdeksän ruutua ja neljä sivukaitaletta, sitten vain surauttelemaan.

Värikkäiden puuvillakankaiden paloista saat nätin hupun mökkijakkaralle. Samalla tekniikalla voi ommella tyynynpäällisen tai vaikka ison peiton.

Tarvitset:

  • Puuvillakankaiden paloja
  • Ompelulankaa
  • Sakset
  • Viivoitin
  • Kynä
  • Nuppineuloja
  • Silitysrauta
  • Ompelukone

Tee näin:

1. Leikkaa kankaista 9 neliötä. Kuvan neliö on 12 x 12 cm, sisältäen saumavarat. Tarkista koko omaan jakkaraasi sopivaksi. Sommittele tilkut 3 x 3 neliön ruudukoksi. Ompele ne 3 neliön kaitaleiksi oikeat puolet vastakkain 0,5 cm:n saumanvaralla. Silitä saumanvarat auki.

2. Neulaa kaksi kaitaletta op:t vastakkain, varmista, että ruutujen kulmat osuvat kohdakkain. Ompele kaitaleet yhteen 0,5 cm:n saumanvaralla ja silitä saumanvarat auki. Ompele 3. kaitale toisen kaitaleen (toiseen) reunaan. Nyt kaitaleet on ommeltu ruudukoksi.

3. Leikkaa jakkaran sivuille 13 cm leveät eriväriset kaitaleet. Kaitaleen pituus on ruudukon pituus + 4 cm. Neulaa kaitaleet ruudukon sivuille op:t vastakkain, jätä saumanvarat päihin. Ompele ruudukon kulmaan saakka. Ompele sitten sivukaitaleiden päät yhteen = jakkaran kulma. Taita lopusi alareunaan 2 x 1 cm:n päärme nurjalle ja ompele reunasta.

Huom! Ennen kuin ompelet hupun kulmat, varmista, että hupun saa jakkaran päälle ja siitä pois sujuvasti. 

Ohje on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2017.