Kirsti haluaisi löytää itselleen kumppanin.
Kirsti haluaisi löytää itselleen kumppanin.

Nyt on hyvät neuvot tarpeen! Mistä uusmaalainen Kirsti löytäisi itselleen miehen? Rakkaat lukijamme, auttakaa Kirstiä ja muita kumppania etsiviä. Vai - oletko sinä se oikea?

Uusmaalaisella Kirstillä, 59, on pitänyt kiirettä töiden ja lasten kanssa. Nyt kun nuorimmat lentävät pesästä, Kirstillä on aikaa miettiä sydämen asioita.

Tässä tilanteessa on moni muukin yli 50-vuotias. Epäsuhta näkyy erityisesti naisten kohdalla: he elävät miehiä pidempään – ja kumppanin kaipuu on kova.

Kirsti on ollut viisi vuotta sinkkuna, ja nyt hänestä tuntuu, että olisi kiva löytää kumppani. Hän on huumorintajuinen ihminen, joka on avoin kaikelle uudelle. Hänet voi bongata niin teatterista, baletista kuin Haloo Helsingin keikalta.

Kirsti on myös liikunnallinen ja viihtyy luonnossa. Välillä hän pyörähtelee tanssilattialla, välillä zumbamatkalla Espanjassa.

– Kaipaan miestä, joka on kiinnostunut elämästä, Kirsti kiteyttää.

Tarkkoja kriteereitä hän ei halua miehelle laittaa, mutta ikä voisi olla 50–65 vuotta.

Olisi kiva, jos miehen kanssa voisi keskustella kaikenlaisista asioista. Sosiaalinen luonne, lukeminen ja luonnossa viihtyminen ovat plussaa myös, listaa Kirsti.

– Mistä Kirstin kannattaisi etsiä kumppania? Antakaa parhaat vinkkinne Kirstin käyttöön alla olevassa kommentointikentässä.

Vierailija

Auta sinkkua: Mistä mies Kirstille?

Nettideittaillu olisi varmasti yksi hyvä vaihtoehto. Sen ovat löytäneet viime aikoina nimenomaan yli viisikymppiset sinkut. Erityisesti perinteiset deittipalstat ovat tämän ikäryhmän suosiossa. Nuoret aikuiset ovat siirtyneet käyttämään deittisovelluksia, mutta vanhempi polvi hakee seuraa edelleen perinteisiltä deittisivustoilta. Kannattaa siis valita esimerkiksi täältä hyvä suomalainen deittisivusto yli viisikymppiselle . Artikkelissa puhutaan epäsuhdasta miesten ja naisten välillä. Tämä on...
Lue kommentti
Vierailija

Auta sinkkua: Mistä mies Kirstille?

Tilastojen mukaan yli 50-vuotiassa on naisia enemmän kuin miehiä. Omassa tuttavapiirissäni on noin 10 viksua, eronnutta tai leskeksi jäänyttä naista, mutta ei yhtään tällaista miestä. Eli yli 50-vuotiaan ja erityisesti yli 60-vuotian naisen on mahdotonta löytää kumppania. Ja kun tämänikäiset miehet vielä katselevat itseään nuorempia. Meidän naisten on vain viihdyttävä keskenämme teattereissa ja muissa kulttuuriharrastuksissa ja hoidettava lapsenlapsia. Ihan kivaa sekin.
Lue kommentti

Vierailulla Intiassa ET:n kolumnisti Minna Lindgren törmäsi kysymyksen: ”Miten täydellistä yhteiskuntaa voi vielä kehittää?”

Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.

Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.

Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.

Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.

Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.

Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.

Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?

Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.

Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.

ET:n toimituspäällikkö Elina aikoo (jälleen kerran) muuttaa kotinsa viherkeitaaksi ystäviltä saatavien pistokkaiden avulla.

Yhtenä aamuna huomasin jukkapalmun juurella kaksi pikkuruista sientä. Ne olivat kirkkaanoransseja ja näyttivät ihan leluilta. Kun puristin palmun vartta, se painui kasaan kuin vaahtomuovi. Olin kastellut sen kuoliaaksi.

Seuraavaksi yritin anopinkielten kanssa. Painelin ruukkuihin lannoitetikkuja pakkauksen ohjeen mukaan, kahtena keväänä vaihdoin mullat. Kasvit olla möllöttivät. Ne eivät kasvaneet, jos kohta eivät näyttäneet kärsivänkään. Kolmantena keväänä kyllästyin niiden mykkään mielenosoitukseen.

Tuo taitaa olla kuollut, anoppi sanoi keittiön ikkunalaudalla tönöttäneestä kaktuksesta. Se oli näyttänyt samalta niin kauan kuin muistin.

Kadehdin ihmisiä, joilla on isoja, hyvinvoivia viherkasveja. Ystävän peikonlehti kasvaa silmissä, vaikka hän vannoo ettei ole neljään vuoteen vaihtanut multia tai hoitanut sitä muuten kuin kastelemalla. Kaikki kukoistavien kasvien emännät väittävät, ettei heillä ole mitään salaisuutta. ”Kastelen muistaessani”, he sanovat.

"Olen ajatellut nimetä kasvini antajiensa mukaan."

Tänä keväänä olen jälleen kerran päättänyt tulla yhdeksi heistä. Alku on lupaava: joulun alla ostamani huonekuusi on tulkintani mukaan yhä hengissä. Joka viikonloppu kannan sen kylpyhuoneeseen ja sumutan sen kukkakaupasta saamieni ohjeiden mukaan.

Yhtenä lauantaina sumutellessani sain mahtavan idean. Mitä jos en tällä kertaa ostaisikaan uusia kasveja, vaan pyytäisin tutuilta pistokkaita? Voisin kuuluttaa erityisen helppohoitoisia kasveja, joilla on kasvuhistoria ja asenne kohdallaan. Rahaakin siinä säästyisi.

Kerjuu oli menestys. Tulossa on aloeta, juorua, peikonlehteä, enkelinsiipeä, vehkaa, rahapuuta ja joulukaktusta. Olen ajatellut nimetä ne antajiensa mukaan. Jos joku niistä on allapäin, voin puhutella nimeltä ja kysyä, mikä harmittaa.

Toisaalta voi kyllä olla liian iso kynnys heittää Annaleena, Kirsi tai Jarmo biojätteeseen. Ehkä mietin sitä nimeämistä vielä.

Elinvoimaista kevättä!

Elina Salo, toimituspäällikkö
elina.salo@sanoma.com

Kirjoitus on ET-lehden pääkirjoitus numerossa 7/18.

Toimituspäällikkö

elina.salo@sanoma.com