Meitä on viisi koiraa, Laku, Netta, Nami, Felix ja Torre, Torre on jo koirien taivaassa, mutta se voi itse silti kertoa tarinansa lopuksi.

Vaikka olemme kaikki eri rotua, aivan kuin ihmisetkin ovat eri rotua keskenään, mutta silti niitä yhdistää monta asiaa.

Niin meitäkin yhdistää yksi tärkeä asia, meidän omat kodit, meillä kaikilla on maailman ihanimmat perheet ja meidän johtaja, joka meillä kaikilla sattuu olemaan perheen isäntä, on aina meille hyvä ja huolehtivainen meitä kohtaan.

Olemme kuulleet monenlaista haukkumista pahoista isännistä. Vaikka mekin kaikki viisi ollaan koeteltu isäntiemme hermoja, joskus ihan äärirajoille saakka, niin kukaan meistä viidestä ei voi haukkua omaa isäntäänsä. Oikein korviin sattuu, kun kuulee joskus kovaakin haukkumista avonaisesta ikkunasta, mutta meidän ei koskaan tarvitse haukkua omiamme!

Laku saa aloittaa tarinansa, kun se on meistä suurin ja omasta mielestään komeinkin.

LAKU

Olen kookas, mutta kiltti, nimeni Laku tulee turkkini väristä, joka kieltämättä on lakritsin värinen, mutta ei makuinen.

Minulla on nimittäin tapana uida joka kuralammikossa, kaikissa jotka vastaan tulevat, silloin, kun olen yksin reissun päällä.

Reissussa olenkin harva se päivä, koska minulla on kova himo karata ja olen kekseliäs tekemään erilaisia pakosuunnitelmia.

Isäntäni, Juha ei ole mikään tyhmä mies, mutta kekseliäisyyteni on huippuluokkaa!

Kerran taas olin yksinäinen, isäntäni oli Ninansa kanssa lähtenyt ulkomaille, en muista missä se perheen kaunis tyttökin taas oli.

Kun ei ollut seuraa, niin mitä sitä sitten kököttää sisällä, erakoituu vielä pahan kerran. Ei kai perheeni mörökölliäkään haluaisi itsellään pitää lemmikkinä, kyllästyisivät pian ja laittaisivat ovesta ulos kulkukoiraksi, monelle koiralle on käynyt niin, kun kylänraitilla vastaan tullessaan haukkuvat.

Minä olin siis yksin ja sisällä, joku tytön hepsankeikka kävi antamassa ruokaa, niin kuin en olisi itse sitä saanut kaapista, niin se antoi ruokakupin eteeni, kuin jollekin elukalle, eikä puhua pukahtanut mitään, vaikka odotin , että olisi toivottanut edes hyvää ruokahalua, kyllä minun oma perheeni toivottaa ja kyselee, että maistuuko ruoka?

Minä ajattelin, että odotas hepsankeikka, juoksen kohta sinun autosi ohitse ja kiinni et minua saa, jos en suosiolla anna.

No, oven kahvat oli tietysti minun takiani käännetty nurinpäin, hassun näköiset ja mitähän vieraatkin ajattelee niistä ja nyt en saa niitä avattua.

Talon sisällä karkureitit olivat vähissä , mutta päätin leikkiä Tarzania ja otin vauhtia huoneen perältä ja hyppäsin ikkunasta ulos!

Se ikkuna oli tietysti kiinni ja lasia, joka meni säpäleiksi, harmitti vähän Juhan takia, kun se oli juuri saanut tämän kauniin talon valmiiksi. Tämä talo onkin komein talo näillä kulmilla, mutta komea olen minäkin, ehkä tämän seudun komein uroskoira!

Naapuritkin taisivat kuulla ikkunalasin kilinää, kun hyppäsin ikkunasta, luulevat, että on varkaita liikkeellä.

Soittavat pian poliisit ja joudun taas putkaan, olen ollut muutaman kerran putkassakin, ei siellä hassumpaa ollut, poliisit silittelivät ja antoivat ruokaa, ei siellä nälissään tarvitse pahnoilla maata ja odottaa Juhaa. Mutta Juhaa kävi sääliksi, kun se joutui pulittaan ison summan euroja saadakseen minut lunastettua, sen jälkeen olen päättänyt olla aina pari päivää kotona karkaamatta, niin asia unohtuu.

Katselen isoilla, ruskeilla, vähän kosteillakin silmilläni Juhaa ja istun rappusilla, niin se luulee, että en enää ikinä karkaa!

Mutta nyt, kun lasikin meni rikki, on parasta ottaa kaikki irti pakomatkasta ja suunnata metsän halki oikopolkuja pitikin Väisäselle, siellä voi olla tyttöjäkin, Netta-tyttö ei hullumpi tapaus olekaan, olemme uitukin yhdessä monet kerrat, Netta on labbis!

No, Väisäsellä ei ollut ristin sieluakaan näkyvillä, mitä kyllä ihmettelin, koska salin oven saatuani auki, huomasin pöydän olevan täynnä herkkuja!

Ja, mitä herkkuja, heti alkoi kuolakin valua suustani, niin hyvät aromit pöydältä tuoksahti vastaan. Vain sekunnin mietin, sitten päätin käyttää tilaisuutta hyväkseni.

Ensin söin kokonaisen makkarapötkön, se oli täyttä lihaa, aika rasvainen, mutta minulla on varaa syödä, en ole ylipainoinen yhtään. Juustoköntti oli sopivasti pöydän reunalla, se meni parilla nielaisulla helposti alas.

Kurkistin oikein kunnolla pöydän päälle, laitoin etutassuni pöydälle ja kurotin pidemmälle, siellä oli toistakin makkaraa, söin sen ja lopulta söin viinerit, niin kuin jälkiruuaksi. Iso sämpyläpussi houkutteli vielä, raahasin sen pihaan, jätin kuitenkin sen siihen, kun voipaketin olin jo syönyt sisällä ja kuivat sämpylät ei enää maistuisi miltään.

Jälkeenpäin kuulin puhuttavan, että Väisäset arvasivat jostain, että olin käynyt tervehtimässä heitä kesän alkajaisiksi.

Usein, kun isäntäni Juha etsii minua, tunnen jo kaukaa Juhan auton äänen ja vislauksen, silloin oikaisen metsän poikki meidän talon pihaan ja istun siellä kotirappusilla, kun Juha palaa hakumatkalta!

Heilutan kovasti häntääni, että se vähän olisi iloisemman näköinen tullessaan, kyllä se hännän heilutus useimmiten tepsiikin!

Kerran, kun olin Nettaa tervehtimässä, kuulin Juhan auton äänen, ryntäsin äkkiä naapuriin, Heinosen laiturille, sieltä kuulee ja näkee hyvin parkkipaikalle, mihin Juhankin auto tuli. Vähän pelotti suin päin rynnätä Heinoselle, kun siellä taas saattaa olla käymässä Felix, joka on äkäinen toisille pojille!

No, onneksi ei ollut Felix ja onneksi Juha lähti lopulta kotiin, taas kerran ilman minua, mutta minäpä lähdin uimalla Netan luokse takaisin. Kaislikossa vaan suhisi hiljaa, kun uin kuin sissisotilas pää vain veden pinnalla. Sorsastus-aikaan ei parane uidakaan pää näkyvissä, ampuvat pian sorsana, minun pääni kun muistuttaa sorsaa.

Kyllä minun kävi sääliksi kerran taas Juhaa, kun se rakensi minulle hienon ja kalliin aitauksen, en kai minä semmoisessa koko kesääni vietä?

Kun karkasin ensin aidan yli, niin Juha korotti aitaa. Sitten karkasin aidan alitse, kaivoin ja kaivoin monttua, harmitti silloin kaivaessani iso kokoni, montun täytyi olla aika suuri, että mahtuu ryömiin, ei olisi mukava jäädä jumiin aidan alle, koko perhe nauraisi minulle.

Sähkö-aitauksenkin Juha teki kerran, hieno aitaus se oli ja upea ajatus Juhalta, mutta nehän on lehmiä varten, ei minuun ainakaan pieni sähkö-isku tehoa. Juha purki sen sitten pois, kun ei ollut lehmääkään talossa, se oli ihan turhan panttina koko aitaus ja minulla hullun näköinen sähköpanta kaulassa, eihän siinä ollut edes jalokiviä koristeena!

Muuten iso kokoni on ollut hyväksi karkumatkoilla, siellä kun tulee metsässä vastaan ilveksiä ja karhuja, niin ei ne pärjäisi minulle, jos tulisi kamppailu!

Kaikki, jotka tuntevat minut, tykkää minusta, olen kyllä ihan mukava, mutta tuntemattomat pelkäävät minua, kun olen niin kookas ja kohellan!

Emäntäni Nina, ei saa minua kiinni, kun sillä on aina lyhyt, kapea hame ja korkokengät, ne kyllä sopii sille, se on niin naisellisen näköinen, mutta ei se juoksemaan pääse niissä kuteissa. Nettakin on kyllä naisellinen, mutta ihan ilman korkokenkiäkin. Niin, että Ninan on turha yrittää juosta niissä hepenissään, onneksi se ei ole ostanut itselleen lenkkareita, taitaisi päästä niillä kovaakin vauhtia!

Tutut tiellä vastaan tullessaan, komentaa minua heti kotiin, teen kierroksen metsässä ja sopivasti, kun ei ketään ole näköpiirissä palaan kylätielle, se on parempaa ja tasaisempaa juosta, kun ei ole risuja raapimassa mahaa.

Kerran kesässä Juhan kanssa ajellaan Lappiin, Käsivarteen saakka, siellä porokoirat ja Aslakit katselee ihaillen minua, olenhan iso niiden rinnalla. Lapissa en karkaa ollenkaan, siitä ei olisi mitään hyötyä, koska Juha antaa minun olla siellä vapaana muutenkin, voin juosta tuntureilla porojen seassa, niin paljon, kuin huvittaa! Kerrottavaa olisi vieläkin lisää, mutta jätän seuraavaan kertaan, että jengin toisetkin jäsenet pääsevät tarinoimaan itsestään!

Minun mottoni onkin” älä ole syrjästäkatsoja, elämä jää silloin elämättä”, terveisin Karkuri- Laku

NETTA

Laku minusta jo kertoikin vähän, että olen naisellisen pyöreä, vielä nuori labradori-tyttö, vaalea blondi, mutta älykkyys-osamääräni ylittää monen kaksijalkaisenkin, en tarkoita tyhmää kanaa, vaan ihan ihmistä. Olen huomannut olevani montaakin ihmistä älykkäämpi, niille täytyy sanoa useaan kertaan asiat, ennen kuin ne ymmärtää, minä tajuan pelkästä käden liikkeestä, mihin ollaan menossa, saunalle vai huussiin.

Tiedän, että meidän rodun edustajat pystyvät oppimaan hyvin paljon, opastamaan näkövammaisia ihan vilkkailla kaduilla ja tuttuihin kauppoihin. Luonteeltamme olemme rauhallisia ja hyvähermoisia, ne ovat avuksi monessa asiassa. Kansa kutsuu meitä usein nimeltä labbis, labbu tai lapukka.

Minulla on useampia asuinpaikkoja, kaikki oikein hyviä, mutta eniten rakastan Viiviä ja kesän viettoa Viivin kanssa maalla huvilalla.

Me leikitään yhdessä ja uidaan, siitähän se Lakukin aina haaveilee kuumana kesäpäivänä ja sitten se karkaa meille!

Se on kyllä tarkkailun alaisena meillä, sen jälkeen, kun se söi meidän talkooväen eväät.

No, minulla on aamuisin heti kiire, kun sanomalehti tuodaan, se on yleensä naapurin Pekka, joka tulee lehti kainalossaan, mutta eihän sitä nyt sisälle voi päästää aamulla, kun emäntäni, se yksi niistä, Sinikka saattaa olla vielä yöpaidassaan!

Vahdin salin ikkunassa sohvalla, joka on juuri verhoiltu sinisellä kankaalla ja minua varten vielä kaksoispäällisellä, kun kuulema kulutan sitä sohvaa niin hirveästi, mutta se on paras vahtipaikka.

Aamulla, kun Pekka tulee sen lehden kanssa, menen ulos vastaan ja otan lehden Pekalta varovasti suuhuni, ettei se kastuisi, kuka nyt märkää kuolaista lehteä haluaisi lukea.

Pekka saa siitä palata saman tien kotiinsa.

Isäntäni, siis yksi heistäkin, kun minulla on niitä ainakin kaksi, Lasse katsoo odottavan näköisenä lehteä suussani, mutta en sitä sille tietenkään anna, vaan Sinikalle!

Sinikka tietää, että olen perso makealle, kyllähän makkarakin hyvää on, mutta sitä saa aina päivän mittaan kaikilta, mikään ei vedä vertoja Sinikan itse leipomalle kakulle!

Joten ohitan Lassen tyylikkäästi, heilutan tietysti häntääni ja räpsäytän kauniita silmiäni, ettei sekään loukkaannu ja vien lehden sitten Sinikalle, aina tulee varma palkkio!

Lähden kyllä tietysti sen jälkeen huussi reissulle Lassen kanssa ja saunallekin, jos tarvitsee!

Minä en karkaa koskaan, meillä on niin paljon touhua omassa pihassa, ettei siitä kerkiä karkaamaan.

Sakari, kutsumanimeltään Saku, on toinen isäntäni ja kun Saku tulee huvilalle, se tietää kiireitä minulle, Sakun kanssa täytyy mennä kalastaan, kokeen verkkoja ja elokuussa ravustaan. Yleensä istun veneen keulassa, siitä näkee parhaiten, on kiva seurata lokkien lentoa, kun ne kaartelevat ilmassa, odottaen nekin kalaa! Sitten kun Saku lämmittää saunaa kuskaan puita suussani ulkoa saunalle.

Illalla olen joskus ihan poikki ja rojahdan suoraan Sinikan sänkyyn, ei se itse sinne sitten enää mahdukaan, onneksi niillä on sänkyjä ja sohvia, ettei herätä minua änkeämällä itseään omaan sänkyynsä.

Kerran Lasse oli kutsunut naapurit saunalle päiväkahville, joi ne vieraat kyllä muutakin hajusta päätellen, sillä saunalla ei tuoksunut pelkästään kahvi. Sitten aika tuli minulle pitkäksi, olen tottunut aina touhuamaan. Kun kaikki vieraat oli taputellut ja ylistänyt minua ihan tarpeeksi, olenhan muuten jo rotunikin mukaan sydämen ja maailman valloittaja.

Kaikkihan me tykkäämme kehuista ja silityksistä, se kannattaa muistaa!

Niin sitten aloin kuskata saunalle puita suussani, yksi klapu kerrallaan, mutta apu se on pienikin apu ja menin monta kertaa klapu suussa.

Vieraat ihmettelivät taitojani ja myös älyäni, mutta heiluttelin vaan niille mennen tullen iloisesti häntääni, tietäen itse hyvin, ettenhän minä minään älykääpiönä ole koskaan itseäni pitänytkään, tässäpäs saatte nähdä! Siinä ne hörppivät kahviaan saunan terassilla kehuen minua viisaaksi, häntäni heilui aina vaan kovempaa, illalla luulin sen jo irronneen saunalle, mutta oli se siellä perässä roikkumassa vielä!

Komea häntä se muuten onkin, tuuhea, kuin mikä!

En minä ihan maalainen ole, talvet vietän kaupungissa, mutta se vasta on ylellistä, kun Sakun kanssa ja joskus Viivikin on kyydissä, ajellaan Sakun kirkkaan punaisella avo-autolla. Katto pois vaan kauniilla ilmalla, niin kyllä satelee ihailevia katseita perä perään!

Minä näytänkin upealta, kun istun aina ryhdikkäänä, sääli vain, että oikein kovassa vauhdissa ei ehdi nähdä minun kauniita sänkykamari-silmiäni, niitä on kehuttu monesti.

Täytyy myöntää, että osa ihailevista katseista kuuluu Sakulle, mutta en ole siitä kateellinen, sillä luonteeltani olen hyvin sosiaalinen, Saku on kaikki ihailijoiden katseet ansainnut!

Olen kaunisturkkinen blondi-tyttö, ei kaikki muuten minua olisi aina ottamassakaan ajelulle.

Harmittaakin joskus, kun näen, että Laku on tulossa meille päin ja minua viedään autolla juuri väärään suuntaan, aivan turha karkumatka se on silloin Lakullakin. Minä istun autossa ja perillä huvilan ovetkin on lukossa, Laku ei pääse edes eväitä syömään!

Mutta eihän ne autoa ympäri käännä Lakun takia, vaikka minä kyllä kääntäisin!

Toisinaan Laku leuhkii Lapin matkoillaan, mutta olen minäkin Lapissa käynyt, minä viihdyn paremmin kuitenkin Aitolahdessa!

Muuten minä osaan myös leikkiä kuurupiilosta ja kätkemistä, littaa ja kilpajuoksua, helteellä ei jaksa leikkiä!

Viivi on opettanut leikkimään, kun olin vielä pentukoira, mutta kyllä ne leikit vielä Mustilla muistissa on, sanoin Musti tahallani, minähän olen ihan aito blondi, en ole mikään vetysuperoksiidilla väkisin värjätty.

Nami kertoo seuraavan tarinan itsestään, Nami on käynyt meillä monta kertaa ja oli viimeksi rapujuhlissakin. Se ei meinannut osata käyttäytyä aluksi, olihan se vasta ensimmäistä kertaa rapujuhlissa. Se nuuski hännän alta, mutta laitoin sen kuriin ja osasi se sitten olla kunnolla. Terveisin blondi-tyttö Netta!

NAMI

Minä olen Nami, ja minä olen lunni-koira ja minulla on lisävarpaita, niitä on kuusi varvasta jokaisessa käpälässä, se on hyvin harvinaista! Olen harvinainen myös rodultani ja rotuni yksilöt ovat kalliita. Mutta ei minun isäntäni tavallista, ihan halpaa koiraa olisi ottanutkaan, se haluaa aina parasta mahdollista, ja sitä minä kyllä olenkin

Rotuni tulee Lofooteilta, Pohjois-Norjasta, missä lunnit metsästää, vuorilla ja luolissa, minä pystyn täysin sulkemaan korvani niin, että ahtaissa luolissa korviini ei mene mitään mönjää!

Isäntäni on antanut ymmärtää, ettei minun tarvitse hankkia ruokaani nykyään enää metsästämällä, joten aion pysyä mahdollisuuksien mukaan omassa pihassa näkyvillä.

Olen muuten paljon isäntäni, Petrin kaltainen, iloinen, sosiaalinen ja leikkisä. Yksi asia meitä erottaa, laulun ääni, en millään saa kurkustani sellaista upeaa ääntä, kuin Petri saa, kun se laulaa vaikka Punatukkaista tyttöä, ihan kylmät väreet tuntuvat selässä kuunnellessa sitä!

Meillä on hyvin aktiivinen perhe, perheen jäseniä menee ja tulee niin, että en aina ole selvillä, kuka on kotona, meidän talo on muutenkin liian iso minun yksin vahtia. Aina, kun lähden Petrin kanssa Espanjaan meidän viinitilalle, talo jää ilman kunnollista vartiointia.

Mutta Petri haluaa, että olen mukana, minusta on paljon seuraa sille. Kerran lensin auton ikkunasta ulos, kun katsoin liikenneympyrässä olevia kauniita tyttöjä ja samalla painoin vahingossa ikkunan avaajaa. Lensin, kuin leppäkeihäs niiden liikenteen laskijoiden eteen, kyllä minua nolotti ja iskin vielä leukani johonkin kiveen, siinä oli naarmu pitkän aikaa. Onneksi Petri huomasi, että putosin, ja otti minut takaisin autoon, ne liikenteenlaskijatkin olivat tulossa meidän autoon, ymmärsivät Petrin pysähtymisen väärin.

Ei me niitä huolittu, kun muutenkin osataan hyvin ajaa.

Jos Petri olisi katsellut vaan eteensä, se ei olisi ehkä nähnyt minun lentoani ikkunasta, olisi se ollut aika kurjaa yrittää haukkua kielitaidottomana Espanjassa, kun kukaan ei olisi ymmärtänyt..

Petri on erittäin huolehtivainen minusta, kyllä se on paljon puhelimellaan soitellut minun takiani, olenhan minä sen arvoinenkin, voisi olla, että heti ei löytäisi yhtä hyvää minun tilalle. Rahaa Petrillä kyllä on ostaa, vaikka kymmenen lunni-koiraa!

Silloin olin vielä aika pieni ja hyvin utelias, kun Postin auto kurvasi naapurin pihaan, auton kyljessä luki Itella. Olin Petrin seurana omassa pihassamme.

Ajattelin vilkaista sen Posti-auton lavalle ja samalla näkisin, onko Petrille tulossa postia, kuorma-auton taka-ovi kun oli sopivasti auki.

Mutta minulla oli varmaan huono tuuri, juuri kun pääsin postipakettien tutkimiseen, auto käynnistettiin ja taka-ovi meni kiinni.

Kyllä olin peloissani, että mihin sitä ollaan menossa, Honoluluunko asti?

Olisi edes Petri huomannut hypätä samaan kyytiin, mukavampi olisi yhdessä matkustaa ja turvallisempaa!

Luuleeko Petri nyt, että karkasin ja lakkaa luottamasta minuun?

Kaikenlaiset ajatukset tulivat mieleeni ja olin melkein jäykkänä kauhusta.

Auto ajoi vaan ja paketit kaatuilivat kurveissa päälleni, onneksi olen hyvin ketterä jaloistani, ne kuusi varvasta joka jalassa auttoi, kerkisin aina alta pois.

Sitten auto pysähtyi yllättäen ja kun taka-ovi aukesi, hyppäsin heti pois, ettei kukaan ehtinyt huomata minua, alkavat pian omia minua ja en minä Petrin perheestä lähde minnekään, en ainakaan elävänä!

Hypättyäni autosta ulos en tiennyt, missä olen, mutta luotan aina Petriin, kyllä se minut hakee, vaikka Kivennavalta asti!

En tiedä, kuinka kauan aikaa meni, mutta ei liian kauaa, kun näin Petrin auton, yhden niistä monista ajavan maantiellä.

Suoristin itseni koko pituuteeni, että Petri huomaisi ja heiluttelin tuttavallisesti häntääni, että ei vaan luulisi minua miksikään kulkukoiraksi.

Kyllä se sitten näki minut ja hymyili tyytyväisenä ottaessaan minut autoonsa, sen hymy on niin valloittava, taisi se laulaakin Punatukkaisesta tytöstä, jos oikein muistan, se laulaa aina, kun se on hyvällä päällä, sitä se on melkein aina.

Onneksi Petri tietää, että pelkään ukkosta, se jyrinä tekee minut ihan hulluksi, Petri soittaa kotiin aina ukkosen ilmalla, että minut täytyy ottaa sisälle. Kerran Lauri oli kotona ja etsi minua ulkoa, kun salamoi kauheasti ja jyrisi niin, että korvat menivät lukkoon ja olin peloissani roskalaatikon takana.

Petri oli käskenyt etsiä minua joka paikasta, tärisin ihan pelosta, ennen kuin Lauri löysi minut lopulta.

Kiipeän niillä varpaillani vaikka palotikkaita pitkin katolle, näytin Petrille kerran kuinka pystyn kiipeämään jyrkkiä paloportaita, se meinasi taittaa niskansa, kun seurasi minun menoani korkeuksiin ja luuli kai, että joutuu hakemaan minut alas! Mutta itse tulin alas, jarrutin niillä lisävarpaillani sopivasti vauhtia!

Järkytin kerran koko perhettä katoamalla syyspimeällä pitkäksi aikaa.

Tuuli kävi metsän suunnalta ja pääni meni ihan pyörälle niistä hajuista, sitten lopulta sekosin täysin, kun joka suunnasta tulvi outoja, mielenkiintoisia hajuja, olin vielä aika nuori.

En huomannut ajan kulumista ollenkaan ja taisin olla koko vuorokauden omilla teilläni metsässä, hajuja haistelemassa!. Koko ajan Petri oli etsinyt minua huolestuneena ja ihana emäntäni Elina oli ollut yhtä huolestunut

Sitten Petri luuli löytäneensä minut Rusthollin sillan kaiteen alta. Ruumis oli minun kokoinen ja niin hiekassa ja kurassa, kun oli pyörinyt autojen alla, että muuta tuntomerkkiä ei ollut.

Petri ja koko perhe itki ja hautajaiset ne pitivät saman tien, ruumiin, jota ne luulivat minuksi, ne hautasivat pihaan parhaalle paikalle.

Emäntäni, vaikka on blondi, on kuitenkin viisas nainen, oli kuullut jostain, että kuuma lihaliemikattila ulkoverannalla houkuttelee kulkurit kotiin.

Luuliko se, että minä ylös nousen haudasta, kun haistan liemikattilan tuoksun, no ei sentään, se epäili vähän itsekseen, että tuliko haudattua väärä ruumis!

Aamulla aloin haistella erikoista tuoksua metsässä, ruoka siellä tuoksui ja se tuli ihan meiltä päin.

Huomasin olevani nälissäni ja säntäsin suorinta polkua kotiin. Ovi oli kiinni, mutta olihan minulla neljä kertaa kuusi varvasta, yhteensä siis  24, jos ei niillä ovet aukea, niin ei millään.

En ole koskaan nähnyt koko perhettä yhtä aikaa niin hölmön näköisenä, kuin silloin avatessaan oven ja nähdessään minut.

Ne olivat, kuin olisivat aaveen nähneet, mutta heti tuli ruokaa kuppiin ja kaikki olivat niin maireita minulle.

Kannattaa näköjään joskus aina tehdä katoamistemppu, se näyttää tepsivän!

Taisivat haudata ja itkeä auton alle jääneen ketunpojan, ikävä juttu ketunpojalle, kun jäi auton alle, mutta ei sitä nyt meidän pihaan olisi pitänyt haudata ja vielä parhaalle paikalle, niitähän on metsä täynnä pitkähäntä repolaisia, minun rotuni edustajia on sentään vain 40 koko maailmassa!

Tämän hautaushomman ja eloon jäämisen jälkeen olenkin ollut perheen keskipiste, taisin olla kyllä ennenkin, mutta nyt sen tuntee oikein nahoissaan, että minua vahditaan! Terveisin koko perheen Nami.

Uimari-Felix kertoo seuraavana itsestään, se on Jollaksen poikia!

FELIX

Minä olen terrieri, parson jackrussellinterrieri ja nimeni on Felix.

Viisi vuotta elämäni oli kuin kauhuleffasta, aina olin jonkun tiellä, vaikka kuinka väistelin, perheen pienet lapset vetelivät hännästäni ja jos ärähdin, niin minua lyötiin.

Miehiä aloin pelätä ja kiersinkin ne kaukaa, jos vain mahdollista. Sitten omistajani laittoi nettiin minusta ilmoituksen, se oli minun elämäni onnenpotku!

Vaistosin heti, kun näin nykyisen isäntäni Timon ovella, että sen mukaan haluan lähteä. Timo oli huomannut ilmoituksen minusta ja tavatessamme kiintymys oli heti molemminpuolista.

Ensi kerran, kun Timo silitti minua, minulla meni ihan kylmät väreet selässäni, niin hyvältä sen kosketus tuntui. Se otti minut saman tien mukaansa, sillä oli iso auto ja minulle oli varattu oikein oma tila auton perässä, siellä oli minulle levitettynä pehmeä viltti.

Rakastan auto-ajeluja Timon kanssa, joskus se laittaa minut parkkipaikalla vaan vähäksi aikaa autoon istumaan, kun se tietää, että nautin siitä niin paljon.

Timo keksii minulle aina uusia lempinimiä, olen kuullut, että rakkaalla lapsella on monta nimeä, viimeisin lempinimeni on Fedu!

Kyllä minun elämäni muuttui Timon kanssa, olen ollut monia kuukausia ulkomaillakiin tärkeillä työmatkoilla, oikeastaan, jos rehellinen olen, niin Timo on raatanut töitä ja minä olen makoillut sillä aikaa puhtaissa lakanoissa sängyssä!

Ajan kaikki lähialueen kissat puuhun aamulla, kun menen aamulenkille, kyllä siinä maukuna ja miukuna käy, kun ne kiipeävät kilpaa puuhun!

Uiminen on minun rakkain harrastukseni, oikeastaan se on jo mennyt  himon puolelle, kun näen meren tai järven, niin ei muuta, kun uimaan vaan.

Hävetti kerran, kun Timo joutui hakemaan minut merestä pois alushoususillaan.

Eihän sillä aina uikkarit mukana ole, kun mennään lenkille, mutta kyllä saisi olla. Minä vonkasin meren rannassa uimaan ja Timo heltyi sitten lopulta ja antoi minun sukeltaa vapaana mereen. Kyllä se varoitteli menemästä pitkälle, mutta lokit mokomat alkoivat härnätä ja lensivät minua ihan päin. Minä näytin niille uimataitoni ja lisäsin kierroksia, pystyn uimaan tosi lujaa. No, sitten joutsenetkin huomasivat minut, niillä oli poikasia pesässä lähistöllä.

Ne rupesivat vallan tökkimään nokallaan ja kun niitä oli peräti kaksi, en tiennyt aina kummalta puolen se tökkää.

Timo huolestui minun takiani ja eikös se riisunut alushousuilleen ja lähti uimaan minua kiinni, en viitsinyt sitten lähteä sen kanssa sillä kertaa kilpasille, tultiin molemmat lopulta rantaan, jossa oli pussipysäkki ja kymmenen ihmistä antoi meille abloodeja, samalla linja-auto meni niiden ohitse, kun kaikki pysäkillä katselivat merelle päin!
Nolotti hirveästi Timon puolesta, kun sillä oli vaan pienet alushousut, kotona olisi ollut kyllä oikein merkki-uikkarit.

Minulla on omat pelastusliivitkin kotona, kun veneillään merellä tai järvellä, Timo laittaa ne minulle päälle!

Timo kuskaa minut heti lääkäriin, jos hiukankin vaikutan kipeältä, mutta trimmaukseen, jossa nypitään turkkia, se ei luvannut minua enää koskaan viedä.

Se meinasi saada shokin itsekin, kun tuli trimmaus-huoneeseen, jossa minä olin ihan kauhuissani.

Trimmaaja ahtoi aluksi minun pääni ahtaaseen kuonokoppaan, aavisteli ehkä jotain puremisen tapaista ja olikin oikeassa, kyllä olisin purrut, niin se nyppiminen sattui. Tuskan hiki valui silmille, joita kirveli kamalasti ja kyyneleet valui poskille, mutta trimmaaja vain nyppi turkkiani entistä lujempaa.

Kun Timo tuli ja näki sen kamalan nyppimis-homman, se käski heti trimmaajan lopettaa se kiduttaminen. Kyllä niin monet kerrat olen ollut Timolle kiitollinen, kun se on pelastanut minut pahastakin pinteestä!

Hävettää joskus, kun äkkipikaisena saatan napata hampaillani Timoa jalkaan tai käteen. Silloin en itsekään huomaa sitä, kun olen raivoissani jollekin toiselle koiralle. Jos siinä samalla hosuu joku ihminen käsillään, niin en takaa, vaikka vähän nappaankin hampaillani, kun se on niin sekava tilanne minullekin.Timon ystävä, Jaana ja myös minunkin, on alkanut käyttää kumisaappaita ulkona minun kanssani sen jälkeen, kun vahingossa taisin purra sitä jalkaan, en paljon edes koskettanut sitä, mutta kyllä Jaanan kannattaa pitää silti kumisaappaita minun kanssani. Mutta ulkona vaan Jaana tarvitsee kumisaappaat, en minä sisällä sekoile, kun ei ole aihettakaan!

Rotuni mukaan, minä olen iloinen, toimelias, valpas, peloton ja itsevarma, minä edustan täydellisesti omaa rotuani. Jos tarkkoja ollaan, niin rotuni edustajat ovat myös rohkeita ja taistelunhaluisia, se pitää paikkansa minunkin kohdallani.

Sen voisi unohtaa, että olemme myös tallien rottakoiria, se kuulostaa vähän alentavalta touhulta.

Tapan kyllä vastaantulevan hiiren tai peltomyyrän, mutta en missään tallissa jahtaa likaisia rottia!

Viime kesä oli minun elämäni paras kesä, sain uida koko kesän mielin määrin!

Heti, kun Timo avaa auton perä-oven Latohuhdantien mökillä, minä melkein lennän järveen, joskus tuntuukin, kuin minulla olisi oikein siivet selässä. Siellä on rannassa venevaja, jossa on autonrenkaita, tuntuu kuin olisin huvipuistossa, kun hyppään renkaasta veteen ja sitä samaa temppua on hauska jatkaa tunti tolkulla!

Kun mentiin Timon kanssa käymään Torren haudalla ja samalla kakalle, huijasin Timoa ja menin, että risut raikuivat metsän kautta järveen uimaan, kyllä se lopulta arvasi, mistä minut löytää ja löysikin, tästä on Torren hyvä jatkaa!

TORRE

Minä olen Torre Wilhelm, sain nimeni löytöpaikkani mukaan, minut löydettiin Torreviejan rannasta tai oikeasti minä löysin Timon.

Olen nyt koirien taivaassa, mutta jos en olisi luonteeltani sisukas valkoinen länsiylämaanterrieri, niin en kuuluisi tähän porukkaan ollenkaan ja olisin ollut taivaassa jo pidemmän aikaa!

Minun edellinen perheeni hylkäsi minut kylmästi Espanjan kaduille, lähtivät itse maasta pois, en sopinut enää heidän perheensä mukaan.

Minun nimenikin oli joku muu, mutta en halua muistella niitä ikäviä asioita ja vuosia.

Lisäksi minulla on voimakas oma tahto, vaikka olen aivan lelukoiran näköinen. Katuja kulkiessa ja ruokaa etsiessä, minusta tuli melkein erakko, pelkäsin jo kaikkia ihmisiäkin.

Autokin töytäisi minua vielä takajalkaan ja jalkani oli kipeä pitkään, mutta sillä oli pakko linkuttaa hakemaan ruokaa jäte-astioista ja vähän joka paikasta.

Tiesin ja aavistin, että, kun olin aina ollut tottelevainen ja kiltti, että jonain päivänä aurinko kuvainnollisesti paistaa minullekin!

Toisaalta aloin olla niin huonossa kunnossa, että uskoni parempaan elämään alkoi hiipua!

Sitten se tapahtui, oli tiistai-aamu, muistan sen kuin eilisen päivän, laahustin taas meren rantaan ihan rätti-väsyneenä, en oikein nähnytkään mitään, molemmat silmäni olivat pesemättöminä rääpässä ja otsalta karvat kasvoivat silmieni päälle, mutta onneksi sentään huomasin Timon!

Meidän katseemme kohtasivat, tulin Timoa vastaan, mutta käännyin takaisin heti hänen jälkeensä, aloin kävellä ihan hänen perässään, melkein kantapäissä kiinni. Sydämeni takoi ja jyskytti aina vain kovempaa. Jännitin, huoliiko Timo minua mukaansa, mutta seurasin vaan sisukkaasti, niin erään talon pihassa Timo otti yllättäen minut, likaisen, takkuisen koiran hellästi syliinsä. Kaksi miestä Timon kanssa pesi minua suihkussa, sitten Timo leikkasi minun turkista kaikki takut pois. Kyllä oli outoa katsella puhtailla silmillä maailmaa, pelkäsin kyllä vielä kaikkia ihmisiä, paitsi Timoa! Vaikka sanon pelastajaani heti Timoksi, niin en tiennyt heti hänen nimeään, sitten vasta, kun joku kutsui nimeltä häntä, niin minulle se selvisi.

Vietin Timon luona seuraavan yön ja sitä seuraavatkin, oli niin uskomattoman ihanaa nukkua sisällä turvassa, ei tarvinnut pelätä vihaisia koiria, eikä olla koko ajan varuillaan! Timo laittoi oikein tyynyjä lattialle pehmusteeksi, myöhemmin sain oman korin ja patjan.

Aamulla aikaisin Timo lähti viemään minua jonnekin autolla, sitten pian selvisi, että olin eläinlääkärissä, tapasin valkotakkisen miehen, välillä niitä oli kaksikin valkotakkista miestä, jotka syynäsivät minua joka paikasta, hampaatkin tutkittiin moneen kertaan!

Minua rokotettiinkin, pistettiin piikillä, mutta en silti pelännyt yhtään, koska Timo oli vieressäni koko ajan ja hieroi minua rauhoittavasti.

Ihan kaksi kokonaista päivää olin Timon kanssa siellä lääkärissä, mutta en arvannutkaan, että lennämme oikein lentokoneella yhdessä muutaman päivän kuluttua Suomeen!

Lentokoneessa minä olin ikkunallisessa, uudessa lentokassissa, jonka Timo otti ihan lähelle, viereensä, minulla oli siinä turvallinen olo, vaikka lentomatkan määränpää ei ollut tiedossa.

Lento sujui hyvin, kauniit, ystävälliset lentoemot kävivät kurkkimassa minua ja vähän samalla Timoakin.

Saavuimme Suomeen, jossa en ollut koskaan ennen käynyt, siellä oli maassa puuterimaista valkoista ainetta, kuin pumpulia!

Kierittelin siinä pumpulissa monta kieppiä ympäri, luntahan se oli ja se tuntui turkissani ihanalta, kuin olisin pesulla ollut!

Huomasin pian Timon asunnossa, että siellä ei ole vakituisesti muita perheenjäseniä, kuin me kaksi vaan.

Koska olen vilkas ja leikkisä ja ystävällinen, niin oli hyvin hauskaa, kun naisvieraita poikkesi, ne yrittivät kukin parhaansa mukaan leikkiä meidän kanssa.

Timo kokkasi minulle aina itse hyvät ja terveelliset sapuskat, vaikka kyllä pidin valmisruuistakin, joita söin matkoilla.

Matkustin Timon mukana paljon, Varsovassa ja Moskovassakin, jossa vietettiin joulukin, minulla oli tonttumyssy päässä!

Joskus jäin Suomeen hoitopaikkaan, jonka Timo oli huolella valinnut, silloin, kun Timo lähti matkoille, yritin olla siellä aina kunnollisesti. Tiesin, ettei tarvitse kovin pitkään odottaa Timoa, kyllä se palaa aina luokseni.

Se toi minulle aina tuliaisia matkoilta, kerran oikein aidon Burberry-takin ja hienot saappaat ja erilaisia pantoja, yhdessä roikkui punainen sydän!

Tunsin itseni rakastetuksi ja hyödylliseksi, varsinkin silloin, jos Timo oli sairas.

Lohdutin menemällä hänen syliinsä, painoin pääni syvälle Timon kainaloon ja minusta virtasi hyvää energiaa Timoon, niin, että hän paranikin aina pian.

Minä kun oksensin tai aivastelin, niin Timo vei minut heti lääkäriin, joskus ihan hävetti siellä lääkärissä, kun en ollut kovin kipeä!

Viisi vuotta meidän ihanaa yhdessä oloa kesti, sitten aloin kummasti väsyä, aina vaan väsytti, vaikka nukkuikin paljon.

Olin Timon vanhempien luona mökillä ja ajattelin, että minun on pakko jaksaa elää niin kauan, kun Timo tulee.

Kyllä se oli raskasta, pissatkin tulivat mihin sattui, usein yöllä matolle, mutta Timon äiti ei yhtään torunut minua, kävi vaan joka päivä pesemässä maton!

Aamulla olin ihan poikki, kun piti mennä kakalle, en jaksanut kävellä, mutta Timon äiti kantoi minut tien viereen, välillä ihan tärisin kylmästä, vaikka oli kesä.

Kun Timo saapui, hän oli kaikille vähän vihainen, että miksi olen niin huonossa kunnossa, mutta eihän se ollut kenenkään syy! Hyvin minua oli yritetty hoitaa!

Minun oli vain nyt aika siirtyä koirien taivaaseen, vaikka Timo ei olisi millään halunnut minusta luopua.

Haluan kiittää Timoa ihanista vuosista, jotka saimme viettää yhdessä, ne olivat elämäni parhaat,

Rakkaudella Torre Wilhelm

Onko sinulla jouluinen tarina tai pakina? Lähetä juttusi osoitteella sari.alho@sanomamagazines.fi.
Kiitokseksi saat pienen yllätyslahjan pukinkonttiin!

Onko sinulla jouluinen tarina tai pakina? Lähetä juttusi osoitteella sari.alho@sanomamagazines.fi.

Kiitokseksi saat pienen yllätyslahjan pukinkonttiin!