Toven veljentytär Sophia Jansson: "Muumit ja todellisuus ovat aina limittyneet elämässäni"

Hemulin ja Nuuskamuikkusen välissä erottuu liikettä. Miniatyyrikokoisen vihreähatun viereen putkahtavat ihmiskasvot.

Sophia Jansson pahoittelee pientä viivästystä. Saksalainen kuvausryhmä on juuri lopettelemassa haastattelua, mutta se on ollut vielä perusteellisempi kuin Sophia on osannut etukäteen kuvitella. Hän katoaa takaisin muumihyllykön taakse. Me jäämme Muumilaakson väen kanssa hetkeksi odottelemaan.

Muumiton nuoruus

Kun kuvausryhmä on rullannut viimeisetkin johdot kerälle, Sophia Jansson istuutuu neuvottelupöydän ääreen ja pahoittelee uudelleen, vaikka ei ole edes minuuttia myöhässä. Sen verran aikataulua on silti kursittu kiireessä kasaan, että Sophia nappaa pöydältä suuhunsa lounaaksi muumilakritsan.

Hänen tätinsä Tove Janssonin syntymän 100-vuotisjuhlavuosi on pitänyt päivät kiireisinä. Yhä uusia lukijoita, faneja, toimittajia ja kuvausryhmiä kiinnostaa Toven elämä ja tuotanto, ja Sophia kertoo kaiken, minkä muistaa tiiviistä perheyhteisöstä, tätinsä luomisvimmasta, isänsä ja Toven yhteistyöstä, saaristokesistä, muumien synnystä.

"Jos joku olisi sanonut, että jonain päivänä istun vastaamassa muumien oikeuksista, olisin nauranut pitkään ja makeasti."

Se kaikki on hänelle tuttua ja mieluista, vaikka hän välillä erehtyy katsomaan itseään aavistuksen ulkopuolelta. Silloin naurattaa, niin kuin nyt.

– Jos joku olisi sanonut minulle 18-vuotiaana, kun häivyin suurena seikkailijana maailmalle, että hahaa, jonain päivänä sinä istut toimistopöydän ääressä vastaamassa muumien oikeuksista ja popsit kiireessä lounaaksi muumilakuja, olisin nauranut ajatukselle pitkään ja makeasti.

Mutta yhtä kaikki, lakritsat ovat hyviä. Ainakin se kuin varkain vadista hyppysiin eksyvä Niiskuneiti-paperiin kääritty, ja myös hetken päästä toinen, se, josta jää jäljelle vain vakavan rypistyneeksi rutattu Hemuli.

Rakkauden suojamuuri

Nuorena ylioppilaana Sophialla tosiaan oli toisenlaisia suunnitelmia. Hän pakkasi ylioppilaskirjoitusten jälkeen laukkunsa ja lähti Yhdysvaltoihin opiskelemaan. Sen enempää hän ei elämäänsä suunnitellut. Hän luotti että pärjäisi.

– Olen vasta aikuisena tajunnut, kuinka valtavan itsetunnon isäni ja meidän perheyhteisömme minuun juurruttivat. Nuorena uskoin, että voin vaikka siirtää vuoria, jos haluan, en pelännyt mitään, Sophia nauraa.

"Minun annettiin kasvaa omanlaiseksi. Se on parasta, mitä lapselle voi tarjota."

Perheyhteisöllä hän tarkoittaa isäänsä kirjailija-graafikko Lars Janssonia, isoäitiään graafikko Signe Hammarsten-Janssonia sekä tätiään kirjailija Tovea Janssonia ja tämän elämänkumppania Tuulikki Pietilää eli Tuutia. Tämä yhteisö, Sophian ihmiset, tiivistyi hänen ympärilleen, kun hän kuusivuotiaana menetti äitinsä.

– Olin perheyhteisömme ainoa lapsi ja sain suunnattomasti huomiota ja rakkautta. Minuun luotettiin ja annettiin kasvaa omanlaiseksi turvallisessa ympäristössä. Näin jälkikäteen ajateltuna se on varmasti parasta, mitä lapselle voi tarjota.

Mummeja ja muumimammoja

Muumihahmojen keskellä, iloisen värisessä toimistossa, on helppo uskoa, kun Sophia Jansson väittää, että hänen elämässään fiktio ja todellisuus ovat lomittuneet lapsesta saakka toisiinsa. Ei Sophia tietysti missään Muumilaaksossa ole elänyt, mutta vähän tätinsä kirjan sivuilla kuitenkin – ja kirjat vähän hänessä.

Yksi näkyvimmistä kirjamuistoista on piirtynyt Toven vuonna 1972 kirjoittamaan Kesäkirjaan. Siinä 10-vuotias Sophia-niminen tyttö viettää ulkosaaristossa kesää isoäitinsä kanssa. Myöskään kirjan Sophialla ei ole äitiä. Ja paikka on kovasti samankaltainen kuin se, missä oikea Sophia vietti ja viettää kesänsä edelleen.

– En koskaan ajattele, mikä Toven kirjoissa on totta ja mikä ei. Olen vähän kirjan sivuilla, mutta myös tässä, kaikki on tavallaan yhtä.

"Muistan vain yhden kesän, jolloin minulle luettiin muumeja."

Sophian lapsuudessa hänen isänsä lähti aamulla töihin viereiseen huoneeseen piirtämään muumisarjakuvia, ja Tove ahkeroi muumikirjoja omassa kodissaan kivenheiton päässä. Ainokainen lapsi eli siinä kaikessa mukana. Oman perheen tuotoksia ei kuitenkaan tyrkytetty, päinvastoin. Eikä hän muista niistä lapsena edes mitenkään lumoutuneensa, saati tunnistaneensa tuttuja ihmisiä kirjan sivuilta.

– Muistan ainoastaan yhden kesän, jolloin minulle luettiin muumeja ääneen. Se oli silloin kun Tove korjaili paria aiemmin ilmestynyttä muumikirjaa. Ehkä reaktioitani tarkkailtiin vaivihkaa, että kyllästynkö vai tempaako tarina minut mukaansa.

Sophia myöntää, ettei ole muumikirja-asiantuntija.

– Kun tekee töitä näiden hahmojen parissa, tarinat menevät päässä sekaisin, ja nekin vielä kietoutuvat limittäin omien muistojen kanssa. Monet fanit kyselevät tarkasti Muumien tapahtumapaikkoja ja sellaisia pikku detaljeja, joista minulla ei ole hajuakaan, Sophia hymähtää.

Oy Perhe Ab

Mutta palataan siihen, kun Sophia lähti vuoren kokoisen itsetuntonsa kanssa maailmalle. Hän nimittäin pysyi sen jälkeen poissa Suomesta kokonaista 16 vuotta, sukujouluja ja saaristokesiä lukuun ottamatta. Valmistui kieltenopettajaksi, perusti perheen ja sai kaksi poikaa.

– Päädyin espanjanopettajana asumaan Espanjaan. Ei kovin johdonmukaista, mutta onneksi löysin töitä ja opetin englantia.

Sophia myöntää, että jos hän olisi ollut onnellinen ensimmäisessä avioliitossaan, hän olisi varmaan vieläkin maailmalla. Kun ero kuitenkin 1990-luvun puolivälin jälkeen oli tosiasia, isä-Lars alkoi houkutella tytärtään töihin perheyritykseen.

– Ensi reaktioni oli hämmästys ja epäusko, mutta hiljalleen aloin innostua. Luultavasti isä oli suunnitellut kaiken ja vain hienovaraiseen tyyliinsä manipuloi minua hommaan, Sophia virnistää.

Nuorena Sophia Jansson haaveili hetken kuvataiteilijan ammatista. – Mutta minulla ei ole samanlaista luomisen pakkoa kuin isälläni ja tädilläni.

Yhteistyötä isän kanssa kesti vain kolme vuotta, sillä Lars kuoli eturauhassyöpään kesällä 2000, vajaa vuosi ennen Toven lähtöä.

– Ehdin silti oppia isältä kaiken oleellisen tästä työstä ja loput kantapään kautta. Meillä oli isän kanssa poikkeuksellisen tiivis suhde jo siksi, että meitä oli vain me kaksi. Ja isä teki kaikkensa, että minä olisin onnellinen, suorastaan poispilattu, Sophia nauraa.

"Isä halusi pysyä poissa parrasvaloista ja mahdollistaa Toven luomistyön."

Hänen isänsä teki koko elämänsä töitä toisten eteen, myös Toven.

– Isäni halusi pysyä poissa parrasvaloista ja mahdollistaa Toven luomistyön. Se on aika jalosti ajateltu, mutta sellainen hän oli, todellinen takapiru ja vastuunkantaja. Ja niinhän se on, että suureksi taiteilijaksi ei kasveta yksin tai tyhjiössä, Sophia pohtii.

Idästä nousevat peikot

Kun Sophia 1997 ryhtyi isänsä taiteelliseksi assistentiksi ja asettui poikineen Suomeen, hurjan moni asia oli muuttunut. Suomessa kiivettiin kovalla vauhdilla laman pohjalta ylös ja availtiin ikkunoita maailmalle. Niin tekivät myös muumit.

Sophian lapsuuden satukirjan hahmoista oli tullut maailmankansalaisia, joita kyseltiin tuotteisiin ja tapahtumiin kuin poptähtiä. 1990-luvun alussa tehty japanilaisanimaatio uusine pehmeine värisävyineen oli nostattanut muumisuosion huippuunsa ihan parissa vuodessa.

"Tv-sarjan suosio oli Tovelle jännittävää aikaa. Hän oli pitänyt pitkään hajurakoa muumeihin."

Sophiakin oli katsellut ennakkoon tv-sarjan yhdessä esikoispoikansa kanssa. Poika oli istua tillittänyt jakson toisensa perään, vaikkei ymmärtänyt japaninkielisestä versiosta mitään. Siitä Sophia oli jo ymmärtänyt, että sarja tulisi menestymään. Suosion laajuus oli silti kaikille perheenjäsenille yllätys.

– Se oli hyvin jännittävää aikaa erityisesti Tovelle. Hänhän oli pitänyt pitkään hajurakoa muumeihin maalaamalla ja kirjoittamalla aikuisten kirjoja. Nyt häntä vastassa oli ihan uudenlainen muumimaailma Aasian-matkoineen ja julkisuusmyllyineen.

Japanista löytyivät ehkä ne kaikkein uskollisimmat fanit, jotka tosin eivät olleet vain 1990-luvun sarjan kasvattamia, vaan paljon varhaisempaa vuosikertaa. Japanissa oli nimittäin tehty ensimmäinen muumiaiheinen animaatiosarja jo 1960-luvulla. Se ei levinnyt koskaan Japanin rajojen ulkopuolelle, sillä Tove kielsi Muumilaakson elämää ja idän uskontoja ja kung fu -ideologiaa reippaasti yhdistelleen sarjaan myynnin muualle. Japanissa sarjasta ehti tulla kuitenkin hyvin suosittu.

Värikäs fanimaailma

Joka kesä Japanista saapuu Suomeen bussilastillisia muumituristeja. He haluavat nähdä kaikki tärkeät muumipaikat, tiukkaan laaditulla minuuttiaikataululla. Ja joka kesä heidän tapansa heittäytyä satumaailmaan on Sophiasta yhtä eksoottista.

– Ehkä kaikkein hämmentävin fani on eräs japanilaisnainen. Hän on joka kerta pukeutunut eri muumihahmoksi. Joskus hänellä on häntä ja korvat, joskus Pikku-Myyn asu, Sophia kertoo.

Sophia vastaa päivittäin erilaisiin pyyntöihin, lupa-asioihin sekä kyselyihin ja neuvottelee sopimuksista. Muumit ovat bisnes, jolle on asetettu eettisiä ehtoja. Se tarkoittaa sitä, että liiketoiminta ei saa olla Toven luoman maailman vastaista.

Tove vihasi muumifilosofiaa.

– Viimeisenä tulee mieleen, että eväsimme muumien käytön pullotetuissa vesissä. Olisi hassu ajatus kuskata muumivettä ympäri maailmaa.

Muumien sanomaa on yritetty vuosien varrella yhdistää mitä erilaisimpiin maailmankatsomuksiin ja luoda jonkinlaista muumifilosofiaa, käsitettä, jota Tove itse vihasi.

– Meitä lähestyy säännöllisesti joukko israelilaisia, jotka haluaisivat, että me myöntäisimme muumien kertovan holokaustista. Mitä siihen voi vastata muuta kuin pahoitella, myöntää holokaustin kauheus ja silti varovasti epäillä, ettei muumikirjoja ole kirjoitettu selittämään holokaustia, Sophia toteaa.

Toki hän on vuosien varrella huomannut, että muumikirjojen piiloviisaat ajatukset ovat omiaan erilaisille tulkinnoille.

– Itsekin hämmennyn usein, kun etsin jotain sitaattia, kuinka syvällistä ja monimerkityksistä tekstiä ne ovat.

Sophian oma muumisuiosikki on Muumipappa ja meri.

– Siinä muumit ovat hyvällä tavalla itsneäisiä, eivät liian tunteellisia. Kirjan tapahtumapaikka, ulkosaaristo, on minulle rakas ja tuttu. 

Näennäisen riippumaton

Sophia myöntää, että juhlavuosi on ottanut välillä koville. Hän kun ei halua, että työhön tulee liikaa rutiinia.

– Kun vaikkapa samana päivänä kerron Toven ateljeessa kolmatta kertaa samat jutut eri ihmisille, se ei enää ole kovin eläytyvää kerrontaa.

Samalla vuosi on ollut intensiivimatka Toven elämään, ehkä syvemmin kuin koskaan aiemmin. 

– Tove oli hurjan ehdoton ja rohkea, todellinen hetkessä eläjä, ja aina sataprosenttisen kiinnostunut toisten tekemisistä. Siksi olen vasta hänen kuolemansa jälkeen tutustunut nuoreen Toveen ja hänen huikeisiin vaiheisiin. Tässä työssä opin tätini elämästä jatkuvasti uutta. 

"Tämä on elämäntapa, mutta toivon, että voisin vielä joskus tehdä jotain muuta."

Juhlavuoteen on mahtunut monenlaisia tunteita. Hienoista haikeutta, nostalgiaa, iloa, mutta myös hetkittäistä uupumista muumielämään.

– Kyllä tämä silti on ihan kauhean kivaa hommaa, vaikka välillä uhoankin, että nyt lopetan, Sophia puuskahtaa ja alkaa kuulostaa erehdyttävästi joltakin vihreähattuiselta muumihahmolta.

– Luulen olevani täysin riippumaton tästä, mutta pakko minun on myöntää, että tämä on tietynlainen elämäntapa. Silti elättelen sisimmässäni pientä toivonliekkiä, että voisin vielä elämässäni tehdä jotain muuta, jotain vain ihan itselle.

Juuri nyt Sophian pojat ovat siinä iässä kuin hän itse oli maailmalla kiertäessään. Eivätkä hekään mitenkään pala halusta päästä muumihommiin. Ainakaan vielä.

– Mutta mistä sitä tietää, kyllä hekin ovat jonain päivänä keski-ikäisiä, Sophia nauraa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 11/2014.