Laulaja ja näyttelijä Kristiina Halkola, 75: "70-luvulla ei ollut somea, jonka avulla voi kritisoida hallitusta nimimerkin takaa"

Kesällä 1970 kiersin Suomea silloisen poikaystäväni, nykyisen puolisoni Eero Melasniemen kanssa. Esiinnyin monissa tilaisuuksissa, muun muassa Ämmänsaaren kesälukiossa.

Näyttelijänurani oli jo hyvässä vauhdissa, ja olin ollut mukana neljässä elokuvassa.

Aikakauteen kuului voimakas herääminen maailman asioihin.

Säveltäjä ja musiikinopettaja Kari Rydman säesti 25-vuotiasta Kristiina Halkolaa Ämmänsaaren kesälukiossa.

Olin mukana ylioppilasteatterissa ja muistan yhä ne yhteiskunnalliset laulut, joita esitimme. Lauloimme kolonialismista, siirtomaavalloista, Vietnamin sodasta. Marssin rauhan puolesta erilaisissa kulkueissa pitkin Helsinkiä ja haaveilin maailmanrauhasta.

Marssin kulkueissa rauhan puolesta.

Tuolloin ei ollut kännyköitä tai sosiaalista mediaa, jonka avulla olisi voinut kritisoida hallitusta omalta kotisohvaltaan nimimerkin takaa. Se oli iloista aikaa, koska kaikkeen liittyi voimakas yhteisöllisyyden tunne.

Tulin köyhästä kodista, eikä meitä lapsia ollut varaa laittaa pianotunneille. Kuuntelin yöt radiota ja lauloin sisarusteni kanssa.

En silti osannut ajatellakaan, että voisin luoda uraa laulajana ja näyttelijänä. Olin aina ajatellut, että ryhtyisin isona pankinjohtajaksi, psykiatriksi tai taloustieteilijäksi.

Olin ajatellut alkaa isona pankinjohtajaksi.

Ylioppilaskirjoitukseni vuonna 1964 eivät kuitenkaan menneet kovin hyvin. Siksi viisas isosiskoni neuvoi minua pyrkimään Teatterikorkeakouluun – sinne ei yo-papereita kyselty.

Pääsin sisään ja huomasin pian olevani oikeassa paikassa. Vuonna 1971 julkaistiin sooloalbumini Täytyy uskaltaa. En ole koskaan katunut uravalintaani.