Painonvartijoiden entinen projektipäällikkö Riitta Rantanen on todellinen projekti-ihminen. Hän on ehtinyt suunnitella ja toteuttaa oman tilansa remonttia, isänsä viimeisiä vuosia kuin omat hautajaisensakin.

Pullat sujahtavat vauhdilla Riitta Rantasen suuren tuvan pöytään. Ei haittaa, vaikkei hän ollut odottanut toimittajaa juuri tälle päivälle. Onneksi on pakastin ja uuni. Ja kahvinkeitin, jolla pulputtaa nopeasti kahvit. Sosiaalisen emännän tuvassa se onkin päällä melkein jatkuvasti.

– Kahvipaketteja kuluu tässä huuhshollissa tuhottomasti. Siksi kun edellisen kerran täytin pyöreitä, pyysin vieraita tuomaan lahjaksi ainoastaan kahvipaketin! Riitta Rantanen nauraa.

Moni laihduttaja muistaa Riitan hehkuvan punaisen tukan Painonvartijoista, joissa hän työskenteli projektipäällikkönä. Kun Painonvartijoiden toiminta Suomessa loppui kymmenisen vuotta sitten, Riitta oli jo osa-aikaeläkkeellä. Silti oman elämäntyön kariutuminen harmitti. Ihan vietävästi, jos totta puhutaan.

– Niin mahtavan konseptin ja hienon työpaikan kaatumisen seuraaminen voimattomana vierestä oli hirveää. Haudoin Painonvartijoiden loppua niin, että masennuin. Melkein vuosi meni horroksessa ennen kuin olo alkoi helpottua. Tai ainakin uteliaisuus ja uusien asioiden jano lopulta voittivat.

Pisteet vaihtuivat karjalanpiirakoihin

Uudet asiat olivat Riitan elämässä jo iduillaan, kun hän oli jäänyt Painonvartijoista osa-aikaeläkkeelle. Riitta oli nimittäin ostanut miehensä kanssa juuri komean pohjalaistalon. Se tosin sai muuttaa monta sataa kilometriä etelämmäksi Sipooseen, joten työtä ja projektia riitti – ja on riittänyt tähän päivään saakka.

Niin Riitasta sukeutui Varpulan emäntä. Kesäisin päivät pyörivät pihamaan luomumansikoiden viljelyn ja myynnin parissa, talvet täyttyvät erilaisista ruisleipä- ja karjalanpiirakkakursseista, joita Riitta vetää niin Varpulassa kuin eri puolilla Uuttamaata.

Hän on kaikin puolin hurahtanut talonpoikaiskulttuuriin.

– Olen vähän tällainen ääripäiden ihminen. 26 vuotta olin Painonvartijoissa kävelevä esimerkki sen toimivuudesta. Nykyään olen kävelevä esimerkki emännästä, Riitta hymähää ja sujauttaa pöytään vielä toisen lautasellisen uunissa sulatettuja leivonnaisia.

– Pyyhi talouspaperiin liiat rasvat, jos tuntuvat liian tuhdeilta, Riitta neuvoo heti perään.

Jotain vanhasta roolista on siis tallella. Jääkaapissa ruuatkin ovat kuulemma yhä edelleen kuin ravitsemusoppikirjan sivuilta. Tosin täällä maalla omien lampaiden ja kanojen kanssa touhutessa Riittaa huolettaa ruuassa enemmän eettiset kuin terveysasiat.

– Pelkästään kun tuolla pihamaalla kun pari askelta astuu, niin voi peeveli, taas on muutama muurahuisu tullut tallottua hengiltä. Täällä syyllistyy ihan uudella tavalla!

Herkut hupenevat lautaselta rupattelun lomassa. Tosin Riitta ei niihin koske. Ne ovat hänen makuunsa liian rasvaisia edelleen, kaikkien emäntävuosienkin jälkeen.

Loppuelämän projekti

Varpula on projekti ja juuri sellaisia entinen projektipäällikkö suorastaan rakastaa. Riitasta on aina ollut ihanaa suunnitella ja heittäytyä uudenlaisiin elämänvaiheisiin.

Ja aina väliin on mahtunut vähän erikoisempiakin projekteja. Niin kuin vaikkapa kolmen vuoden Korso-vaihe juuri ennen Varpulan ostoa.

– Muutimme Korsoon isäni turvaksi hänen viimeisiksi vuosikseen. Se oli tosi tärkeää aikaa. Raskasta mutta myös palkitsevaa. Sain auttaa isää hänen julkaisemaan kirjan. Hänestä tuli esikoiskirjailija 97-vuotiaana, vähän ennen kuolemaansa.

Yksi kiihkeimmistä ja kummallisimmista Riitan projekteista on muutaman vuoden takaa.

– Silloin sain haimasyöpädiagnoosin.

"Omituiset oireet johtivat siihen, että  yks´kaks´ minulla olikin enää kuusi kuukautta elinaikaa."

- Kauhun sijaan ajattelin sitä todellakin projektina ja aloin toimia. Suunnittelin kellarin siivousta, rakkaiden kokoontumisen yhteen, muisteluita ja hyvästejä. Ajattelin, että mikä lahja: sain puoli vuotta aikaa laittaa elämässäni kaiken järjestykseen ja luonto hoitaisi loput. Miehellänikin olisi mahdollisuus hankkia vaikka uusi vaimo ja perhe. 

Mutta luonto päätti toisin, Riitta jäi eloon. Muutama kuukausi kuolemantuomion jälkeen selvisi, ettei kyseessä ollutkaan syöpä. Totta kai Riitta oli onnellinen ja helpottunut. Silti, nyt vuosien jälkeen, hän voi itselleen sen jo myöntää, ilmassa oli tuolloin aavistus pettymystä. Tai ainakin harmistusta.

– Ja se kellari on edelleen siivoamatta. Siellä se varmaan odottaa uutta kuolemantuomiota, Riitta nauraa ja näyttää harvinaisen elävältä.