Painonvartijoiden entinen projektipäällikkö Riitta Rantanen on todellinen projekti-ihminen. Hän on ehtinyt suunnitella ja toteuttaa oman tilansa remonttia, isänsä viimeisiä vuosia kuin omat hautajaisensakin.

Pullat sujahtavat vauhdilla Riitta Rantasen suuren tuvan pöytään. Ei haittaa, vaikkei hän ollut odottanut toimittajaa juuri tälle päivälle. Onneksi on pakastin ja uuni. Ja kahvinkeitin, jolla pulputtaa nopeasti kahvit. Sosiaalisen emännän tuvassa se onkin päällä melkein jatkuvasti.

– Kahvipaketteja kuluu tässä huuhshollissa tuhottomasti. Siksi kun edellisen kerran täytin pyöreitä, pyysin vieraita tuomaan lahjaksi ainoastaan kahvipaketin! Riitta Rantanen nauraa.

Moni laihduttaja muistaa Riitan hehkuvan punaisen tukan Painonvartijoista, joissa hän työskenteli projektipäällikkönä. Kun Painonvartijoiden toiminta Suomessa loppui kymmenisen vuotta sitten, Riitta oli jo osa-aikaeläkkeellä. Silti oman elämäntyön kariutuminen harmitti. Ihan vietävästi, jos totta puhutaan.

– Niin mahtavan konseptin ja hienon työpaikan kaatumisen seuraaminen voimattomana vierestä oli hirveää. Haudoin Painonvartijoiden loppua niin, että masennuin. Melkein vuosi meni horroksessa ennen kuin olo alkoi helpottua. Tai ainakin uteliaisuus ja uusien asioiden jano lopulta voittivat.

Pisteet vaihtuivat karjalanpiirakoihin

Uudet asiat olivat Riitan elämässä jo iduillaan, kun hän oli jäänyt Painonvartijoista osa-aikaeläkkeelle. Riitta oli nimittäin ostanut miehensä kanssa juuri komean pohjalaistalon. Se tosin sai muuttaa monta sataa kilometriä etelämmäksi Sipooseen, joten työtä ja projektia riitti – ja on riittänyt tähän päivään saakka.

Niin Riitasta sukeutui Varpulan emäntä. Kesäisin päivät pyörivät pihamaan luomumansikoiden viljelyn ja myynnin parissa, talvet täyttyvät erilaisista ruisleipä- ja karjalanpiirakkakursseista, joita Riitta vetää niin Varpulassa kuin eri puolilla Uuttamaata.

Hän on kaikin puolin hurahtanut talonpoikaiskulttuuriin.

– Olen vähän tällainen ääripäiden ihminen. 26 vuotta olin Painonvartijoissa kävelevä esimerkki sen toimivuudesta. Nykyään olen kävelevä esimerkki emännästä, Riitta hymähää ja sujauttaa pöytään vielä toisen lautasellisen uunissa sulatettuja leivonnaisia.

– Pyyhi talouspaperiin liiat rasvat, jos tuntuvat liian tuhdeilta, Riitta neuvoo heti perään.
Jotain vanhasta roolista on siis tallella. Jääkaapissa ruuatkin ovat kuulemma yhä edelleen kuin ravitsemusoppikirjan sivuilta. Tosin täällä maalla omien lampaiden ja kanojen kanssa touhutessa Riittaa huolettaa ruuassa enemmän eettiset kuin terveysasiat.

– Pelkästään kun tuolla pihamaalla kun pari askelta astuu, niin voi peeveli, taas on muutama muurahuisu tullut tallottua hengiltä. Täällä syyllistyy ihan uudella tavalla!

Herkut hupenevat lautaselta rupattelun lomassa. Tosin Riitta ei niihin koske. Ne ovat hänen makuunsa liian rasvaisia edelleen, kaikkien emäntävuosienkin jälkeen.

Loppuelämän projekti

Varpula on projekti ja juuri sellaisia entinen projektipäällikkö suorastaan rakastaa. Riitasta on aina ollut ihanaa suunnitella ja heittäytyä uudenlaisiin elämänvaiheisiin.

Ja aina väliin on mahtunut vähän erikoisempiakin projekteja. Niin kuin vaikkapa kolmen vuoden Korso-vaihe juuri ennen Varpulan ostoa.

– Muutimme Korsoon isäni turvaksi hänen viimeisiksi vuosikseen. Se oli tosi tärkeää aikaa. Raskasta mutta myös palkitsevaa. Sain auttaa isää hänen julkaisemaan kirjan. Hänestä tuli esikoiskirjailija 97-vuotiaana, vähän ennen kuolemaansa.

Yksi kiihkeimmistä ja kummallisimmista Riitan projekteista on muutaman vuoden takaa.

– Silloin sain haimasyöpädiagnoosin. Omituisten oireet johtivat siihen, että  yks´kaks´ minulla olikin enää kuusi kuukautta elinaikaa. Kauhun sijaan ajattelin sitä todellakin projektina ja aloin toimia. Suunnittelin kellarin siivousta, rakkaiden kokoontumisen yhteen, muisteluita ja hyvästejä. Ajattelin, että mikä lahja: sain puoli vuotta aikaa laittaa elämässäni kaiken järjestykseen ja luonto hoitaisi loput. Miehellänikin olisi mahdollisuus hankkia vaikka uusi vaimo ja perhe. 

Mutta luonto päätti toisin, Riitta jäi eloon. Muutama kuukausi kuolemantuomion jälkeen selvisi, ettei kyseessä ollutkaan syöpä. Totta kai Riitta oli onnellinen ja helpottunut. Silti, nyt vuosien jälkeen, hän voi itselleen sen jo myöntää, ilmassa oli tuolloin aavistus pettymystä. Tai ainakin harmistusta.

– Ja se kellari on edelleen siivoamatta. Siellä se varmaan odottaa uutta kuolemantuomiota, Riitta nauraa ja näyttää harvinaisen elävältä.

Riitta Rantasen laajempi haastattelu on ilmestynyt ET-lehdessä 4/2016 

Millaisia ihmisiä ovat lappilaiset? Entä mikä Lapissa on parasta? Kävimme kysymässä. 

ET-lehti tutustuu tänä vuonna Suomen eri heimoihin ja maakuntiin juttusarjassa Minun heimoni. 

Lue lisää Lapista ja lappilaisuudesta ET-lehden numerosta 17/2017! 

Pukusuunnittelija Marjatta Nissinen uurasti varusteet uuden Tuntematon sotilas -elokuvan 150 näyttelijälle ja tuhansille avustajille. Se tarkoitti kierrosta puvustamoissa ympäri Suomen. Isona apuna olivat myös keräilijöiden aarteet. 

Vantaan Varistossa sijaitseva halli on täynnä vaaterekkejä, rullakoita ja laatikoita. Sotilaalliseen järjestykseen asetetuissa tangoissa roikkuu armeijan harmaita: mantteleita, sarkatakkeja, lumipukuja, housuja. Metallihäkeissä on saappaita ja kypäriä.

Halli ei ole puolustusvoimien varusvarasto, vaan Aku Louhimiehen Tuntematonta sotilasta puvustavan Marjatta Nissisen puolentoista vuoden työ. Se alkoi kesällä 2015, kun hän sai käsikirjoituksen lukeakseen.

Nissinen laati alustavan budjetin: paljonko tarvitaan väkeä ja aikaa, mitä maksaa. Hän kokosi 15 ammattilaisen ryhmän, johon kuuluivat puvustopäällikkö, puvustajia, assistentteja ja harjoittelijoita.

Nissinen on kokenut sotafilmien tekijä. Eri melskeissä käytetyt vermeet olivat hänelle entuudestaan tuttuja elokuvista Raja 1918, Etulinjan edessä ja Tali-Ihantala.

– Loppukesästä kiersin puvustot ja varasin kaiken mahdollisen. Syksyllä pakettiautoryhmä lähti kahden viikon kierrokselle hakemaan vormut Vantaalle.

Patinoituja asuja.
Patinoituja asuja.

Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.
Kuvauksissa käytetään aitoja 1940-luvun kenkiä.

Keräilijöiden aarteita

Pitkän pöydän ääressä puvustaja-assistentti Veli Uusitupa patinoi lumipukujen nappeja ruskeasta väriliidusta sekoitetulla mönjällä.

– Sen on paras lähteä pesussa, koska vaatteet pitää palauttaa hyvässä kunnossa. Pilalle menneet tietenkin korvaamme, Uusitupa kertoo.

Yleisradion puvustoista löytyi noin kolmannes tarvittavista varusteista. Paraatikohtauksiin saatiin univormuja Kansallisteatterista ja Ruotsalaisesta teatterista. Tärkeitä lähteitä olivat myös taistelunäytöksiä ja -elämyksiä järjestävät yritykset Milform Säkylässä ja Camp Degerö Länsi-Uudellamaalla.

"Näyttelijät ovat mahtava porukka täynnä energiaa ja karaktääriä. kuin yhtenäinen eläin."

Keräilijät ovat aina kullan arvoisia. Heiltä on saatu lainaksi merkkejä, kypäriä, päähineitä ja erikoisvarusteita.

– Puukot ovat mestari Taisto Kuortin kokoelmista. Tietokirjailija, kapteeni evp. Juha E. Tetri on ollut mukana kunniamerkkiasiantuntijana, Nissinen luettelee.

Keräilijöiden aarteet voivat olla arvokkaita, joten niistä täytyy pitää hyvää huolta.

Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.
Pääroolien esittäjillä on omat nimikoidut rekkitankonsa.

Nimekäs ryhmä

Nissinen tutki tarkoin Edvin Laineen ja Rauni Mollbergin Tuntematon-elokuvat.

– Kateellisena katselin Laineen näyttelijöitä, joista osa oli itse ollut rintamalla. Varusteet olivat aitoja, mahdollisesti vielä omia.

Uudessa Tuntemattomassa käytetään osin samoja vaatteita kuin Mollbergin elokuvassa yli 15 vuotta sitten. Kuvauksissa ne kuluvat. Nissinen analysoi, mitä ylipäätään oli tarjolla neljän rintamavuoden katteeksi. Seuraavaan suomalaiseen sotaelokuvaan tarvitaan jo uusia, hän arvioi.

Nissinen ei ollut aiemmin tehnyt yhteistyötä ohjaaja-tuottaja Aku Louhimiehen kanssa. Työ on kuitenkin sujunut hyvin.

– Louhimies on rauhallinen tai ainakin pysyttäytyy rauhallisena. Hän on tarkka ja tietää mitä tahtoo. Nämä ovat tärkeitä ominaisuuksia, koska kuvauksissa tulee aina yllätyksiä.

Myös nimekästä näyttelijäryhmää Nissinen kehuu: Eero Aho, Aku Hirviniemi, Jussi Vatanen, Joonas Saartamo...

– Se on mahtava porukka, täynnä energiaa ja karaktääriä. Se on kuin yhtenäinen eläin.

Saappaat poikineen

Puvuston takanurkassa kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen lankkaa pikimustia sotilassaappaita. Niitä tarvitaan satoja: suomalaisia, venäläisiä, saksalaisia. Joissakin kohtauksissa on myös siviililapikkaita.

Kainulainen hankki 1600-luvun jalkineet Mika Kaurismäen Tyttökuningas-elokuvaan. Sen pukusuunnittelusta Nissinen sai Jussin ja oli myös ehdolla kanadalaisen Screen Awards -palkinnon saajaksi. Tällä kertaa ei vielä tärpännyt.

– Screen Awards on Kanadan Oscar. Palkinto olisi ollut kauan kaivattu tunnustus suomalaiselle pukusuunnittelulle, Nissinen toteaa.

"Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä."

Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Marjatta Nissinen seuraa, kuinka kenkäsuunnittelija Hanna Kainulainen huoltaa saappaita.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.
Lumipukujen napit patinoidaan väriaineella, joka lähtee pesussa pois.

Tuntemattoman budjetti on suomalaisessa mittakaavassa valtava, ennätykselliset seitsemän miljoonaa euroa. Kotimaisissa tuotannoissa puvustukseen lohkeaa Nissisen mukaan yleensä noin yksi prosentti. Kuusi prosenttia olisi oikeampi luku.

– Puvustus voi kohtauksesta riippuen kattaa 70 prosenttia kuvapinta-alasta, hän laskee.

Kolmessa vuorossa

Kovimmalla puvustajan työssä ovat Nissisen mukaan jalat.

– Tämä on seisoma- , kävely- ja kyykistelytyötä, vaatteiden ja varusteiden siirtelyä ja sovittamista. Jalat rasittuvat ja kroppaa särkee.

Haaste on myös hengen ylläpitäminen stressaavissa oloissa. Työtä tehdään kolmessa vuorossa, ja osa paiskii 12 tunnin päiviä.

Aamut ovat aikaisia. Kun yksi porukka on puvustanut kohtauksen ja se on kuvattu, seuraava alkaa purkaa sitä. Viimeinen ryhmä kuivaa vaatteet yöllä.

– Kesäkuvauksiin Vekaranjärvelle tavarat kuljetettiin konteissa. Oli Suomi-kontti, Venäjä-kontti, siviilikontti, kuivauskontti, huoltokontti ja näyttelijöiden pukeutumiskontti.

Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.
Konekiväärikomppanian miehet marssimassa Äänislinnan paraatissa, joka kuvattiin Suomenlinnassa viime syksynä.

Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.
Suomenlinnan kuvauksissa oli paikalla myös siviileiksi pukeutuneita avustajia.

Nissinen itse ei osallistu kuvauksiin. Niiden aikana hän jatkaa puvustamista, valmistelee seuraavaa kohtausta tai tulevien päivien kuvauksia.

– Sanotaan, että kuvaaminen on tekninen suoritus. Ei siinä suunnittelijaa enää tarvita,

Nissisen oikea käsi, key wardrobe Janne Karjalainen hypistelee rekin edessä lumipukuja, joista osa on vitivalkoisia, osa patinoituja. Hän kertoo välillä sovittavansa pukuja itselleen etukäteen, jos sovitukseen on tulossa suunnilleen hänen kokoisensa näyttelijä tai avustaja.

– Minä olen mukana kuvauksissa. Key wardroben tehtävänä on seistä kameran vieressä ja vahtia, että lähi- ja laajakuvat samasta kohtauksesta pysyvät jatkumossa, klaffissa.

Mallina maailmalla

Kuopiossa 1954 syntynyt Nissinen on aina osannut piirtää. Hän on myös nuoresta pitäen ommellut omat vaatteensa. Luova ammatti ei silti tullut hänelle aikoinaan mieleen.

– Minä olin insinööri-isäni tapaan perheen matemaatikko. Sisareni ja äitini olivat taiteilijaluonteita.

Nissinen muutti 18-vuotiaana Helsinkiin ja hankki elantoa pakkaajana Anna-lehden kaavapalvelussa. Häntä käytettiin myös sovitusmallina, koska hän oli "oikean kokoinen".

Annan kuvaaja huomasi Nissisen mahdollisuudet. Yksi asia johti toiseen. Nissinen löysi itsensä Muoti + Kauneus -lehden isoista kuvauksista, joiden tuotoksista ranskalaiset agentit kiinnostuivat.

– Olin suihkussa, kun he soittivat ja kertoivat haluavansa tavata heti. Menin tukka märkänä ilman meikkejä, au naturelle. Minut pyydettiin Pariisiin siltä istumalta.

Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.
Marjatta Nissisellä on kokemusta mallintöistä.

Nissinen sai neuvon ottaa mukaan lentolipun, jossa on avoin paluupäivä. Lisäksi oli hyvä olla käteistä sen verran, että pääsee tarvittaessa taksilla lentokentälle. Jos mallikokelas ei täyttänyt agenttien odotuksia, hänet saatettiin jättää täysin omilleen.

Nissinen ei tarvinnut taksirahaa. Hän teki vuodesta 1973 lähtien yli kymmenen vuotta mallintöitä Pariisissa ja Milanossa.

Tutuksi tulivat suuret muotitalot, kuten Kenzo ja Dior, jonka mallikoulun hän kävi. Hänen kuviaan ilmestyi muun muassa La Mode Internationalissa ja Ranskan Voguessa.

Savour the light, please, nautiskele valosta, Nissinen tyylittelee alan termein, kun kuvaaja pyytää häntä poseeraamaan.

Lantio työntyy eteen, kädet nousevat tyylikkääseen asentoon ja katse on terävä kohti kameraa.

Kohtalona elokuva

Elokuva-alalle Nissinen kertoo päätyneensä lähes vahingossa. Kerran hän vain oli tokaissut haluavansa isona pukusuunnittelijaksi.

Taustalla olivat puvustajan ja lavastajan puuhat Raahen nuorisoteatterissa. Hän oli myös aina kerännyt kuvia eri aikakausien vaatetusta silmällä pitäen. Pariisin-vuosina hän oli istunut paljon elokuvissa oppiakseen kieltä.

Ratkaiseva askel oli, kun hänet houkuteltiin kuvaussihteeriksi ja puvustoharjoittelijaksi Edvin Laineen elokuvaan Viimeinen savotta. Tammikuisen Taivalkosken hangessa rämmittyään hän tajusi olevansa oikealla alalla.

Nissinen pyrki Taideteolliseen korkeakouluun mutta ei päässyt, koska ei sanojensa mukaan osannut alan termejä. Hän lähti uudestaan Italiaan, tällä kertaa palkattomaan työharjoitteluun.

– Pääsin yhtiöön, joka teki ensimmäistä pitkää elokuvaansa. He tarvitsivat käytännön tyypin, joka pystyttäisi puvuston ja maskeeraisi. Olin opiskellut maskeerausta Pariisissa.

Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.
Sotatapahtumat ja ylennykset aiheuttavat muutoksia univormuihin ja arvomerkkeihin.

Nissinen teki sekalaisia teatterihommia Napolissa ja Roomassa. Kun hän jälleen palasi Suomeen, häntä pyydettiin mukaan Timo Linnasalon Aurinkotuuli-elokuvaan.

– Hämmästyin, koska ei Italiassa ollut alle 40-vuotiaita pukusuunnittelijoita. Nuoremmat olivat kokeneempien assistentteina.

Nissinen pyrki uudestaan Taideteolliseen – ja pääsi. Valmistuessaan 1986 hän sai stipendin parhaasta lopputyöstä.

Kaikkien sota

Hallin takaosassa roikkuu tangoissaan yllättävän paljon siviilivaatteita. Uudessa Tuntemattomassa näytetään aiempia filmatisointeja enemmän kotirintamaa.

– Tässä on Kariluodon vaimon Sirkan vaatteita. On aamu- ja yöpaitoja sekä mekkoja, Nissinen esittelee naisellisia asusteita.

Elokuvassa esiintyy myös Antero Rokan jälkikasvu. Nissinen nostaa laatikosta aitoja 40-luvun jalkineita.

Lapset varttuvat sotavuosina 1941-1945. Esimerkiksi Terttuja on elokuvassa kolme, Tenhoja ja pikku Toivoja kaksi. Isompien vaatteet kiersivät pienemmille, niin kuin suomalaisissa perheissä aikoinaan.

– Sota oli kaikkien sota. Oli kotirintama ja rintamalla suomalaisten miesten rinnalla juutalaisia, tummaihoisia sekä kymmeniätuhansia lottia eri tehtävissä, Nissinen luettelee.

Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.
Puvustamon ilmoitustaululla ovat tallessa ohjeet, koepalat ja kokardit.

Jännitys tiivistyy

Kun kuvaukset ovat ohi ja porukan työ päättyy, puvusto tyhjennetään ja pidetään juhlat.

– Minulle on soitettu ja kysytty, milloin puramme puvuston. Kesällä Tuntematon on useissa kesäteattereissa, joten kamoille riittää kysyntää, Nissinen naurahtaa.

Elokuva saa ensi-iltansa 27. lokakuuta. Sitä ennen Nissinen ja muut tekijät saavat nähdä raakaleikatun version, josta voidaan vielä eliminoida virheet.

– Odotan vain henkeä pidättäen, että upea materiaali leikataan kokoon suurella viisaudella, Nissinen huokaisee.

Tulevista projekteista hän ei voi puhua, koska nimet eivät vielä ole papereissa. Kyse on elokuvasta, kahdestakin. Molemmat sijoittuvat 1900-luvun alkuun.

Pitkästä kokemuksesta on Nissisen mukaan hyötyä siinä, että on oppinut pakkaamaan autoon kaiken kuvauksissa tarvittavan. Silloin kiireisen logistiikan keskellä aikaa jää myös luovalle ajattelulle.

– Silti jokainen elokuva on aina ensimmäinen, hän sanoo.

Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.
Marjatta Nissinen ja malliompelija Matias Hirvonen syventyvät karvalakkien saloihin.


Puvustajan työmaa

  • 80 kuvauspäivää
  • 45 pääroolia
  • 150 puheroolia
  • 3500 avustajaa
  • 14000 avustajapäivää
  • 90-120 puettavaa
  • per kuvauspäivä
  • 10000 kyykistystä
  • pukemiseen
  • 1300 asustekertaa
  • 300 paria saappaita
  • 100 paria siviilikenkiä
  • 150 kypärää
  • 200 metriä rekkejä
  • 15 rullakkoa
  • 6 merikonttia

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 8/2017.

Väinö Linnan romaani ilmestyi 1954 ja Edvin Laineen ohjaus elokuvasta 1955. Roolitöistä jäivät mieleen Reino Tolvasen Rokka, Heikki Savolaisen Hietanen ja Kosti Klemelän Koskela.

Rauni Mollberg tarttui romaaniin 1985. Päärooleissa olivat uuden sukupolven näyttelijät, kuten Pirkka-Pekka Petelius ja Kari Väänänen. Amatöörinäyttelijä Mika Mäkelä esitti Rahikaista.

Aku Louhimiehen Tuntemattoman ensi-ilta on 27.10. Louhimies on hyödyntänyt siinä myös kirjan esiversiota Sotaromaania (WSOY 2000).