Painonvartijoiden entinen projektipäällikkö Riitta Rantanen on todellinen projekti-ihminen. Hän on ehtinyt suunnitella ja toteuttaa oman tilansa remonttia, isänsä viimeisiä vuosia kuin omat hautajaisensakin.

Pullat sujahtavat vauhdilla Riitta Rantasen suuren tuvan pöytään. Ei haittaa, vaikkei hän ollut odottanut toimittajaa juuri tälle päivälle. Onneksi on pakastin ja uuni. Ja kahvinkeitin, jolla pulputtaa nopeasti kahvit. Sosiaalisen emännän tuvassa se onkin päällä melkein jatkuvasti.

– Kahvipaketteja kuluu tässä huuhshollissa tuhottomasti. Siksi kun edellisen kerran täytin pyöreitä, pyysin vieraita tuomaan lahjaksi ainoastaan kahvipaketin! Riitta Rantanen nauraa.

Moni laihduttaja muistaa Riitan hehkuvan punaisen tukan Painonvartijoista, joissa hän työskenteli projektipäällikkönä. Kun Painonvartijoiden toiminta Suomessa loppui kymmenisen vuotta sitten, Riitta oli jo osa-aikaeläkkeellä. Silti oman elämäntyön kariutuminen harmitti. Ihan vietävästi, jos totta puhutaan.

– Niin mahtavan konseptin ja hienon työpaikan kaatumisen seuraaminen voimattomana vierestä oli hirveää. Haudoin Painonvartijoiden loppua niin, että masennuin. Melkein vuosi meni horroksessa ennen kuin olo alkoi helpottua. Tai ainakin uteliaisuus ja uusien asioiden jano lopulta voittivat.

Pisteet vaihtuivat karjalanpiirakoihin

Uudet asiat olivat Riitan elämässä jo iduillaan, kun hän oli jäänyt Painonvartijoista osa-aikaeläkkeelle. Riitta oli nimittäin ostanut miehensä kanssa juuri komean pohjalaistalon. Se tosin sai muuttaa monta sataa kilometriä etelämmäksi Sipooseen, joten työtä ja projektia riitti – ja on riittänyt tähän päivään saakka.

Niin Riitasta sukeutui Varpulan emäntä. Kesäisin päivät pyörivät pihamaan luomumansikoiden viljelyn ja myynnin parissa, talvet täyttyvät erilaisista ruisleipä- ja karjalanpiirakkakursseista, joita Riitta vetää niin Varpulassa kuin eri puolilla Uuttamaata.

Hän on kaikin puolin hurahtanut talonpoikaiskulttuuriin.

– Olen vähän tällainen ääripäiden ihminen. 26 vuotta olin Painonvartijoissa kävelevä esimerkki sen toimivuudesta. Nykyään olen kävelevä esimerkki emännästä, Riitta hymähää ja sujauttaa pöytään vielä toisen lautasellisen uunissa sulatettuja leivonnaisia.

– Pyyhi talouspaperiin liiat rasvat, jos tuntuvat liian tuhdeilta, Riitta neuvoo heti perään.
Jotain vanhasta roolista on siis tallella. Jääkaapissa ruuatkin ovat kuulemma yhä edelleen kuin ravitsemusoppikirjan sivuilta. Tosin täällä maalla omien lampaiden ja kanojen kanssa touhutessa Riittaa huolettaa ruuassa enemmän eettiset kuin terveysasiat.

– Pelkästään kun tuolla pihamaalla kun pari askelta astuu, niin voi peeveli, taas on muutama muurahuisu tullut tallottua hengiltä. Täällä syyllistyy ihan uudella tavalla!

Herkut hupenevat lautaselta rupattelun lomassa. Tosin Riitta ei niihin koske. Ne ovat hänen makuunsa liian rasvaisia edelleen, kaikkien emäntävuosienkin jälkeen.

Loppuelämän projekti

Varpula on projekti ja juuri sellaisia entinen projektipäällikkö suorastaan rakastaa. Riitasta on aina ollut ihanaa suunnitella ja heittäytyä uudenlaisiin elämänvaiheisiin.

Ja aina väliin on mahtunut vähän erikoisempiakin projekteja. Niin kuin vaikkapa kolmen vuoden Korso-vaihe juuri ennen Varpulan ostoa.

– Muutimme Korsoon isäni turvaksi hänen viimeisiksi vuosikseen. Se oli tosi tärkeää aikaa. Raskasta mutta myös palkitsevaa. Sain auttaa isää hänen julkaisemaan kirjan. Hänestä tuli esikoiskirjailija 97-vuotiaana, vähän ennen kuolemaansa.

Yksi kiihkeimmistä ja kummallisimmista Riitan projekteista on muutaman vuoden takaa.

– Silloin sain haimasyöpädiagnoosin. Omituisten oireet johtivat siihen, että  yks´kaks´ minulla olikin enää kuusi kuukautta elinaikaa. Kauhun sijaan ajattelin sitä todellakin projektina ja aloin toimia. Suunnittelin kellarin siivousta, rakkaiden kokoontumisen yhteen, muisteluita ja hyvästejä. Ajattelin, että mikä lahja: sain puoli vuotta aikaa laittaa elämässäni kaiken järjestykseen ja luonto hoitaisi loput. Miehellänikin olisi mahdollisuus hankkia vaikka uusi vaimo ja perhe. 

Mutta luonto päätti toisin, Riitta jäi eloon. Muutama kuukausi kuolemantuomion jälkeen selvisi, ettei kyseessä ollutkaan syöpä. Totta kai Riitta oli onnellinen ja helpottunut. Silti, nyt vuosien jälkeen, hän voi itselleen sen jo myöntää, ilmassa oli tuolloin aavistus pettymystä. Tai ainakin harmistusta.

– Ja se kellari on edelleen siivoamatta. Siellä se varmaan odottaa uutta kuolemantuomiota, Riitta nauraa ja näyttää harvinaisen elävältä.

Riitta Rantasen laajempi haastattelu on ilmestynyt ET-lehdessä 4/2016 

Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.
Saska Aaltonen viihtyy reissun päällä.

Miltä tuntuu, kun oman vanhemman tuntee ”kaikki”? Saska Aaltonen kertoo.

Saska Aaltonen, 36, toimittaja, Helsinki

naimisissa, kolme lasta

”Vanhempani erosivat, kun olin kaksivuotias, ja kiistelivät huoltajuudestani. Asuin äitini luona 8-vuotiaaksi. Kun hän lähti ulkomaille eikä palannut, muutin isäni Remu Aaltosen luokse.

Minulla on kolme siskopuolta, mutta koska olen isäni ainoa poika, hän odottaa minulta enemmän. Matkustin isäni kanssa paljon, työasioissa ulkomaillakin. Vaikka isä osasi laulaa englanniksi, hän ei puhunut kieltä juurikaan, joten minusta tuli pian isäni tulkki.

Totuin jo nuorena ottamaan paljon vastuuta. Isäni mielestä oli varmaan luontevaa, että olin paljon mukana aikuisten maailmassa, koska niin hän oli itsekin ollut. Isä on kasvanut seitsenlapsisen perheen vanhimpana poikana, ja koska hänen isänsä oli harvoin paikalla, isä toimi jo nuorena äitinsä oikeana kätenä.

”Minä hoidin ruuan, isä siivoamisen.”

Työnjako kodissamme oli selvä, minä hoidin ruuanlaiton ja kaupassa käynnin ja isä vastasi siivoamisesta. Nukkumaanmenoajoista oli toki pidettävä kiinni, mutta esimerkiksi puheenaiheita ei koskaan rajoitettu minun takiani.

Jos minulla oli huono päivä, isä saattoi sanoa, että älä valita, kun saat asua kunnon asunnossa. Hän edustaa ensimmäistä romanisukupolvea, joka on yritetty sijoittaa paikalleen. Hänen perheensä ensikodiksi annettiin valtion rautatieyhtiön vanha junavaunu.

”Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin.”

Kolme isän veljistä kuoli väkivaltaan ja päihteisiin. Isäni kokemus siitä, mikä on elämässä rankkaa, on hyvin erilainen kuin minun. Se aiheuttaa meille toisinaan ristiriitoja ja jännitteitä, vaikka muuten ymmär­rämme hyvin toisiamme.

Teini-ikäisenä tajusin asuvani rokkitähden kotona. Ihmiset kyselivät jatkuvasti, mitä faijalleni kuuluu. Isäni tuntui vievän liikaa tilaa elämästäni. Kun kaverit menivät lukioon, minä lähdin kansainväliseen vapaaehtoistyövaihtoon ja jäin sille tielleni. Kiersin usean vuoden ajan ympäri maailmaa Englannista Venäjälle ja Uuteen Seelantiin. Sain olla oma itseni, en kenenkään poika. Se rauhoitti.

”Kun synnyin, vanhempani teettivät tähtikartan.”

Kun palasin Suomeen, tutustuin uudelleen lapsuudenystävääni, ja menimme naimisiin 2008. Isäni on nyt 70-vuotias kolmen lapseni isoisä, herkkä ja hyväsydäminen tyyppi, jolle oikeudenmukaisuus on äärimmäisen tärkeää.

Kun synnyin, vanhempani teettivät minulle tähtikartan, jonka mukaan minusta tulisi aikuisena kirjoittaja. Ja niinhän minusta tulikin.

Toimittajan työ sopii minulle hyvin, sillä olen sosiaalinen ja kirjoitan mielelläni. Työssä olen joutunut usein puun ja kuoren väliin. Iltapäivälehti on saattanut toivoa minulta skuuppia julkisuudenhenkilöstä, jonka tunnen ja jota en haluaisi loukata. Median vaatimukset vievät kuitenkin voiton, onhan kyse leipätyöstäni. Jutun julkaisemisen jälkeen minun ja haastateltavan välit ovat saattaneet olla viileämmät, mutta onneksi vain hetken ajan.”

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 9/2018.

Erkki Lampén on huomannut, että mitä enemmän hän viettää aikaa yksin, sitä enemmän hän tuntee vetoa iltatissutteluun.

Lähdin tapaamaan Virossa opiskelevaa tuttua. Mieleen juolahti, että samalla voisi ajella Latvian puolelle ostamaan halpaa viinaa. En ole koskaan käynyt Baltiassa sellaisella perinteisellä viinanhakureissulla, jolta palataan auton takapuskuri maata viistäen ja koettaen vakuuttaa tullimiehiä siitä, että hervoton lasti on tosiaan tarkoitettu omaan käyttöön.

Kävin, ostin. Kotona katselin keittiön pöydälle purkamaani pullorivistöä ja ihmettelin, mitä teen kaikella tuolla votkalla. Miksen ostanut sen sijaan enemmän georgialaista punaviiniä? Naurettavan halpa votka oli vain lähes käskenyt poimimaan itsensä hyllystä.

”Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu.”

Vanhempani olivat käytännössä raittiita, ja hippihenkinen sisareni suuntautui enemmänkin joogan kaltaisiin asioihin kuin viininlipitykseen. Minä pidin huolta perheemme alkoholinkulutuksesta.

Nuorempana harrastin paljonkin sitä, mitä kuivahkosti kutsutaan ”humalahakuiseksi juomiseksi”. Ajoittain vedin perseet olalle lähes joka viikonloppu, toikkaroin kotiin kengänkärkiä katsellen ja heräsin sängystä milloin missäkin asussa aavistellen, että maailmassa on nyt jokin aivan kamalan huonosti. En muistele niitä aikoja mielelläni.

Näin jälkeenpäin ajatellen on hiukan vaikea hahmottaa, miksi tuota harrastin. Elämää meni hukkaan. Ehkä toivoin viikonlopuilta jotain suurempaa, ehkä en uskaltanut muuta.

”Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa.”

Myöhäisen keski-iän ylätasangolta menneisyyttä katsoessani ajattelen, että on ikääntymisessä ­ainakin se hyvä puoli, että tuollainen tolkuttomuus on jäänyt taakse. Yrityksistäni huolimatta minusta ­­ei tullut juoppoa ja arvelen vaaran olevan ohi. Melkein.

Mitä enemmän vietän aikaa yksin, ja se aika tuntuu lisääntyvän tasaisesti, sitä enemmän tunnen vetoa iltatissutteluun. Punkkupullon avaaminen ilahduttaa jo ruokaa laittaessa.

Kun pasta on syöty ja viinistä puolet jäljellä, alkaa neuvottelu. Säästäisinkö loput huomiseksi? Hiukan vielä janottaa. On mukava olo, mutta jos ottaisin vielä lasillisen, olisiko mukavampi?

”Erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun.”

Useimmiten jano voittaa, ja lasillinen ruuan kanssa on muuttunut pullolliseksi illassa.

Näin ei tapahdu joka päivä eikä joka viikko eikä edes joka kuukausi, mutta erityisesti kaamosaikaan tunnen vetoa viinin kanssa seurusteluun. Kun iän myötä on vähitellen luovuttava monista iloista, viini pitää pintansa. Se rentouttaa, sulkee lämpöiseen syleilyynsä ja kuiskii, ettei juuri nyt ole aihetta huoliin.

Jos annan sille liiaksi myöten, se on kymmenen vuoden kuluttua kenties vallannut pesän käenpojan lailla ja työntänyt muut ilon aiheet vähitellen tieltään.

Luulenpa, että teen ylijäämävotkasta yrttilikööriä. Sitä ei voi juoda pikku lasillista enempää kerrallaan.”