Painonvartijoiden entinen projektipäällikkö Riitta Rantanen on todellinen projekti-ihminen. Hän on ehtinyt suunnitella ja toteuttaa oman tilansa remonttia, isänsä viimeisiä vuosia kuin omat hautajaisensakin.

Pullat sujahtavat vauhdilla Riitta Rantasen suuren tuvan pöytään. Ei haittaa, vaikkei hän ollut odottanut toimittajaa juuri tälle päivälle. Onneksi on pakastin ja uuni. Ja kahvinkeitin, jolla pulputtaa nopeasti kahvit. Sosiaalisen emännän tuvassa se onkin päällä melkein jatkuvasti.

– Kahvipaketteja kuluu tässä huuhshollissa tuhottomasti. Siksi kun edellisen kerran täytin pyöreitä, pyysin vieraita tuomaan lahjaksi ainoastaan kahvipaketin! Riitta Rantanen nauraa.

Moni laihduttaja muistaa Riitan hehkuvan punaisen tukan Painonvartijoista, joissa hän työskenteli projektipäällikkönä. Kun Painonvartijoiden toiminta Suomessa loppui kymmenisen vuotta sitten, Riitta oli jo osa-aikaeläkkeellä. Silti oman elämäntyön kariutuminen harmitti. Ihan vietävästi, jos totta puhutaan.

– Niin mahtavan konseptin ja hienon työpaikan kaatumisen seuraaminen voimattomana vierestä oli hirveää. Haudoin Painonvartijoiden loppua niin, että masennuin. Melkein vuosi meni horroksessa ennen kuin olo alkoi helpottua. Tai ainakin uteliaisuus ja uusien asioiden jano lopulta voittivat.

Pisteet vaihtuivat karjalanpiirakoihin

Uudet asiat olivat Riitan elämässä jo iduillaan, kun hän oli jäänyt Painonvartijoista osa-aikaeläkkeelle. Riitta oli nimittäin ostanut miehensä kanssa juuri komean pohjalaistalon. Se tosin sai muuttaa monta sataa kilometriä etelämmäksi Sipooseen, joten työtä ja projektia riitti – ja on riittänyt tähän päivään saakka.

Niin Riitasta sukeutui Varpulan emäntä. Kesäisin päivät pyörivät pihamaan luomumansikoiden viljelyn ja myynnin parissa, talvet täyttyvät erilaisista ruisleipä- ja karjalanpiirakkakursseista, joita Riitta vetää niin Varpulassa kuin eri puolilla Uuttamaata.

Hän on kaikin puolin hurahtanut talonpoikaiskulttuuriin.

– Olen vähän tällainen ääripäiden ihminen. 26 vuotta olin Painonvartijoissa kävelevä esimerkki sen toimivuudesta. Nykyään olen kävelevä esimerkki emännästä, Riitta hymähää ja sujauttaa pöytään vielä toisen lautasellisen uunissa sulatettuja leivonnaisia.

– Pyyhi talouspaperiin liiat rasvat, jos tuntuvat liian tuhdeilta, Riitta neuvoo heti perään.
Jotain vanhasta roolista on siis tallella. Jääkaapissa ruuatkin ovat kuulemma yhä edelleen kuin ravitsemusoppikirjan sivuilta. Tosin täällä maalla omien lampaiden ja kanojen kanssa touhutessa Riittaa huolettaa ruuassa enemmän eettiset kuin terveysasiat.

– Pelkästään kun tuolla pihamaalla kun pari askelta astuu, niin voi peeveli, taas on muutama muurahuisu tullut tallottua hengiltä. Täällä syyllistyy ihan uudella tavalla!

Herkut hupenevat lautaselta rupattelun lomassa. Tosin Riitta ei niihin koske. Ne ovat hänen makuunsa liian rasvaisia edelleen, kaikkien emäntävuosienkin jälkeen.

Loppuelämän projekti

Varpula on projekti ja juuri sellaisia entinen projektipäällikkö suorastaan rakastaa. Riitasta on aina ollut ihanaa suunnitella ja heittäytyä uudenlaisiin elämänvaiheisiin.

Ja aina väliin on mahtunut vähän erikoisempiakin projekteja. Niin kuin vaikkapa kolmen vuoden Korso-vaihe juuri ennen Varpulan ostoa.

– Muutimme Korsoon isäni turvaksi hänen viimeisiksi vuosikseen. Se oli tosi tärkeää aikaa. Raskasta mutta myös palkitsevaa. Sain auttaa isää hänen julkaisemaan kirjan. Hänestä tuli esikoiskirjailija 97-vuotiaana, vähän ennen kuolemaansa.

Yksi kiihkeimmistä ja kummallisimmista Riitan projekteista on muutaman vuoden takaa.

– Silloin sain haimasyöpädiagnoosin. Omituisten oireet johtivat siihen, että  yks´kaks´ minulla olikin enää kuusi kuukautta elinaikaa. Kauhun sijaan ajattelin sitä todellakin projektina ja aloin toimia. Suunnittelin kellarin siivousta, rakkaiden kokoontumisen yhteen, muisteluita ja hyvästejä. Ajattelin, että mikä lahja: sain puoli vuotta aikaa laittaa elämässäni kaiken järjestykseen ja luonto hoitaisi loput. Miehellänikin olisi mahdollisuus hankkia vaikka uusi vaimo ja perhe. 

Mutta luonto päätti toisin, Riitta jäi eloon. Muutama kuukausi kuolemantuomion jälkeen selvisi, ettei kyseessä ollutkaan syöpä. Totta kai Riitta oli onnellinen ja helpottunut. Silti, nyt vuosien jälkeen, hän voi itselleen sen jo myöntää, ilmassa oli tuolloin aavistus pettymystä. Tai ainakin harmistusta.

– Ja se kellari on edelleen siivoamatta. Siellä se varmaan odottaa uutta kuolemantuomiota, Riitta nauraa ja näyttää harvinaisen elävältä.

Riitta Rantasen laajempi haastattelu on ilmestynyt ET-lehdessä 4/2016 

Vierailulla Intiassa ET:n kolumnisti Minna Lindgren törmäsi kysymyksen: ”Miten täydellistä yhteiskuntaa voi vielä kehittää?”

Vietin viisi päivää Intian Jaipurissa kirjafestivaalilla, joka kerää vuosittain yli 80 000 hengen yleisön. Kuudessa suuressa teltassa käytiin etupäässä englanniksi keskusteluja kirjojen nostamista aiheista, eikä Euroopasta tuttua markkinahumua näkynyt. Eniten puhutti identiteetti. Mille se rakentuu, kun kotimaa ja kieli eivät enää ole pysyviä seikkoja? Olin kaukana Suomesta, henkisesti vielä kauempana kuin fyysisesti. Meillä ministerit uskovat, että kansalaisuuden voi päätellä ulkonäöstä.

Kirjailijat kuljetettiin autolla hotellilta festivaalille varhain joka aamu. Liikennettä hidastivat ruuhka, ajotyyli ja eläimet, kuten kameli, villisika ja lehmä. Koska reitti kulki läpi kaupungin, saimme päivittäin vilauksen suurkaupungin väestöstä.

Huonoimmassa asemassa olevat heräilivät kadulla. Lapset ja aikuiset keräsivät roskia sytyttääkseen nuotion. Hieman paremmin meni niillä, jotka kömpivät ulos pahvimajoista. Vielä onnekkaampia olivat jätepellistä hökkelinsä kyhänneet. Vasta näiden jälkeen päästiin länsimaisittain ajatellen kurjaan kaupunginosaan, keskelle rähjäisiä betonitorneja. Lopulta tulimme festivaalialueelle palatsiin, jonka omistaja, herra Diggi, antoi kotinsa tapahtuman käyttöön.

Eräällä ajomatkalla tutustuin intialaiseen feminististä kirjallisuutta kustantavaan naiseen, joka esitteli maanviljelijöiden leskien elämästä kertovaa kirjaa. Intiassa ei ole maataloustukia, ja vuosittain yli 10 000 viljelijää tekee itsemurhan menettäessään sateen tai tulvan takia satonsa. Jäljelle jäävät lesket, jotka jatkavat työtä ja perhe-elämää. Ystäväni sanoi, ettei voi tulla Suomeen. ”Masentuisin”, hän hymähti väsyneesti. Intiassa feminismin tavoitteet ovat totisesti toiset kuin Suomessa.

Meille yhteiskunta ei ole koskaan valmis.

Me viisi pohjoismaista kirjailijaa herätimme uteliaisuutta. Yhteiskuntakriittiset murha- ja rikoskirjat tunnettiin, ja minun kirjani niputettiin osaksi Nordic Noiria. Meiltä kysyttiin, miksi onnellisissa maissa kirjoitetaan romaaneja ikävistä asioista. Selitimme, että pohjoismainen hyvinvointi perustuu jatkuvalle kritiikille. Meille systeemi ei ole koskaan valmis. Voitamme Pisa-kisan ja panemme peruskoulun remonttiin.

Intian näkökulmasta yhteiskuntamme ovat täydellisiä. Meillä tasa-arvo on totta. Sukupuoli, vanhemmat, uskonto tai kieli eivät lukitse ihmisen kohtaloa. Ilmainen koulutus, maksuton terveydenhoito, sananvapaus, puhdas ilma ja vesi. Ei korruptiota, ei järjestäytynyttä rikollisuutta. Mitä vielä voi toivoa?

Yleisöni oli kiinnostunut yli 90-vuotiaiden suomalaisten satiirisista seikkailuista. Kuolemastakin puhuimme. Kun meillä kuoleva vanhus siirretään kotoa sairaalaan, Intiassa tehdään toisinpäin. Kotonahan ihmisen kuuluu kuolla.

Kirjoistani intialaiset ymmärsivät oleellisen: hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä.

Toimittaja ja kirjailija Minna Lindgrenin kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 8/2018.

olio

Minna Lindgen: ”Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä”

Hyvinvointi synnyttää itsekkyyttä niin kauan kuin itsekkyys on ihmislajin perusvire. Vauraan on helpompi toteuttaa itsekkyyttään kuin köyhän, jonka köyhyys pakottaa ottamaan muutkin huomioon. Ilman yhteisöä köyhä kärsii enemmän ja kuolee kurjasti, ilman yhteisöä rikas (pohjoismaalainen) ostaa rahalla tarvitsemansa palvelut ja turvallisuuden. Olisipa hienoa, jos ihmiskunta kokisi tässä evoluutioharppauksen, sillä silloin pohjoismainen yhteiskuntamme todellakin olisi lähellä paratiisia. Nyt se on...
Lue kommentti

ET:n toimituspäällikkö Elina aikoo (jälleen kerran) muuttaa kotinsa viherkeitaaksi ystäviltä saatavien pistokkaiden avulla.

Yhtenä aamuna huomasin jukkapalmun juurella kaksi pikkuruista sientä. Ne olivat kirkkaanoransseja ja näyttivät ihan leluilta. Kun puristin palmun vartta, se painui kasaan kuin vaahtomuovi. Olin kastellut sen kuoliaaksi.

Seuraavaksi yritin anopinkielten kanssa. Painelin ruukkuihin lannoitetikkuja pakkauksen ohjeen mukaan, kahtena keväänä vaihdoin mullat. Kasvit olla möllöttivät. Ne eivät kasvaneet, jos kohta eivät näyttäneet kärsivänkään. Kolmantena keväänä kyllästyin niiden mykkään mielenosoitukseen.

Tuo taitaa olla kuollut, anoppi sanoi keittiön ikkunalaudalla tönöttäneestä kaktuksesta. Se oli näyttänyt samalta niin kauan kuin muistin.

Kadehdin ihmisiä, joilla on isoja, hyvinvoivia viherkasveja. Ystävän peikonlehti kasvaa silmissä, vaikka hän vannoo ettei ole neljään vuoteen vaihtanut multia tai hoitanut sitä muuten kuin kastelemalla. Kaikki kukoistavien kasvien emännät väittävät, ettei heillä ole mitään salaisuutta. ”Kastelen muistaessani”, he sanovat.

"Olen ajatellut nimetä kasvini antajiensa mukaan."

Tänä keväänä olen jälleen kerran päättänyt tulla yhdeksi heistä. Alku on lupaava: joulun alla ostamani huonekuusi on tulkintani mukaan yhä hengissä. Joka viikonloppu kannan sen kylpyhuoneeseen ja sumutan sen kukkakaupasta saamieni ohjeiden mukaan.

Yhtenä lauantaina sumutellessani sain mahtavan idean. Mitä jos en tällä kertaa ostaisikaan uusia kasveja, vaan pyytäisin tutuilta pistokkaita? Voisin kuuluttaa erityisen helppohoitoisia kasveja, joilla on kasvuhistoria ja asenne kohdallaan. Rahaakin siinä säästyisi.

Kerjuu oli menestys. Tulossa on aloeta, juorua, peikonlehteä, enkelinsiipeä, vehkaa, rahapuuta ja joulukaktusta. Olen ajatellut nimetä ne antajiensa mukaan. Jos joku niistä on allapäin, voin puhutella nimeltä ja kysyä, mikä harmittaa.

Toisaalta voi kyllä olla liian iso kynnys heittää Annaleena, Kirsi tai Jarmo biojätteeseen. Ehkä mietin sitä nimeämistä vielä.

Elinvoimaista kevättä!

Elina Salo, toimituspäällikkö
elina.salo@sanoma.com

Kirjoitus on ET-lehden pääkirjoitus numerossa 7/18.

Toimituspäällikkö

elina.salo@sanoma.com