Kalle Könkkölä: ”Itsekin luulin pitkään, että elämäni olisi lyhyt”

On vuosi 1950, tammikuun 16. päivä. Lastenlinnan ylilääkäri tutkii vastasyntynyttä Kalle-vauvaa ja ennustaa, ettei pienokainen eläisi vuotta pitempään. Kun vuoden päästä Arvo Ylppö lupasi enintään toisen elinvuoden lisää, Helvi-äiti sieppasi pojan kainaloonsa ja puuskahti: ”Tekö se joku Jumala olette, tekö ihmisen elinpäivät määräätte?”

”Vanhemmat luulivat, etten eläisi aikuiseksi.”

– Olin nuorena heiveröinen ja vanhemmat luulivat, etten eläisi aikuiseksi. Isä ja äiti maalauttivatkin taulun, jossa muistutin pientä enkeliä. Itsekin luulin pitkään, että elämäni olisi lyhyt. Toisin kävi. Pyörätuolia Kalle on käyttänyt yli viisikymmentä vuotta ja hengityskonetta melkein kolmekymmentä, mutta elänyt samalla suurmiehen elämän, josta olisi aineksia jaettavaksi muillekin. Tammikuussa hän täyttää siis kuusikymmentä vuotta.

– Jos nyt kuolisin, ei voisi parhaalla tahdollakaan sanoa, että kuoli nuorena. Ja nyt sille enkelille voisi piirtää sarvet.

Seuraavan kerran kuoleman siipi hipaisi, kun Kalle 22-vuotiaana keuhkokuumeen seurauksena joutui hengityskoneeseen. Pian selvisi, että koneesta tulisi elinikäinen kumppani.

Onnellisuudesta

Katastrofi muutti nuoren miehen poliittisesti.

– Ennen konetta olin uraorientoitunut. Halusin rahaa, menestystä ja tavallisen ihmisen elämän. Sairaalavuoden jälkeen radikalisoiduin.

Kalle uskoo, että elämästä on tullut onnellista, kun on ollut päämäärä.

”Tehtäväni on tehdä maailman vammaisten elämästä parempaa.”

– Menestymisen tavoittelu voisi olla aika puuduttavaa. On myös helpotus, kun elämä on valinnut suuntansa eikä ole tarvinnut itse päättää. Kaikkea ei voi laskelmoida: elämä vie mennessään. Tehtäväni on tehdä maailman vammaisten elämästä parempaa.

– Olen myös ollut siinä suhteessa onnekas, että olen törmännyt hienoihin, idealistisiin ihmisiin, vaimoon Maijaan, joka on ollut rinnalla ja tukenut, kokenut itsekin monta vastoinkäymistä ja selvinnyt.

Kallelle merkityksellisten ihmisten lista on pitkä: amerikkalainen, vammainen poliitikko Judy Heumann, kosovolainen vammaisaktivisti Halit Ferizi, Pekka Haavisto, Elisabet Rehn, Tarja Halonen. Nuoremmista Kalle mainitsee vammaisten asioita ajaneita ihmisiä, joukossa monia jo rajan taakse siirtyneitä. Washingtonin vammaisasioitten päällikkö Judy Heumann tempaisi Kallen kansainväliseen vammaisliikkeeseen, myöhemmin kehitysyhteistyöhön ja maailmanpankkiin.

Nyt suurin ylpeydenaihe on Abilis-säätiö. Kallen perustama säätiö rahoittaa pieniä vammaisten itsensä pyörittämiä projekteja yli 70:ssä kehitysmaassa. Hedelmällisimmät ideat syntyvät kuuntelemalla ja yhdessä ideoimalla. Afrikassa tai Aasiassa Kalle pitää tapanaan varata ainakin puoli päivää puun alla istumiseen. Se on ruohonjuuritasontyötä parhaimmillaan.

– Kerran Sambiassa myös nukuin puussa, johon johti hutero luiska. Ylhäällä lehvästössä oli hienoa kuunnella heinäsirkkojen siritystä.

”Nuorena luulin, että olisin tässä iässä seesteinen vanhus.”

Arkipäivästä

Kalle sanoo vanhemmiten tulleensa ovelammaksi.

Könkkölä sanoo kuuluvansa työorientoituneitten lahkoon. On vammaispalvelulain seurantaa, HUS:n valtuustoa, assistentti-infoa, Kynnys-kinoa, Helsingin rakennuslautakuntaa, valtakunnallista vammaisneuvostoa, Abilis-säätiön pyörittämistä, uuden leffan leikkaamista, Maailmanpankin kokouksia. Huolien kirjomaa iloa ja päinvastoin.

– Nuorena luulin, että olisin tässä iässä seesteinen vanhus, joka lukee hienoja kirjoja, kuuntelee klassista ja ajattelee syvällisiä. Sen sijaan ratkon ongelmia ja iltaisin luen dekkareita.

Viisi vuotta sitten Kalle palasi sosiaali- ja terveysministeriöstä 35 vuotta sitten perustamaansa vammaisten itsenäisen elämän keskukseen, Kynnykseen. 

”Olen menettänyt monia ihmisiä, joista olisin toivonut elämäntyöni jatkajaa.”

Puolustamisesta

– Minua riepoo se, että kun ihmisille tehdään vääryyttä, he vain vaikenevat. Vastustajina ovat välinpitämättömät byrokraatit tai poliitikot, jotka sanovat toista ja tekevät toista. Koen, että tehtäväni on sanoa ikäviä asioita, ja osaan olla aika paha suustani. Vanhemmiten olen kyllä tullut ovelammaksi, enkä sano ihan kaikkea ääneen.

Kallea ei koskaan missään olosuhteissa kanneta sisään julkisiin tiloihin. Jos pyörätuolilla ei pääse, juhlapuhe jää pitämättä.

– Tämä aiheuttaa kiusallisia tilanteita, enkä niistä suinkaan pidä, mutta kestän ne. Synnittömiä eivät ole myöskään oman puolueen jäsenet, vihreät.

Luopumisesta

Könkkölä myöntää olevansa huono luopumaan. Menetyksiä ei ole kuitenkaan voinut välttää.

– Olen menettänyt monia ihmisiä, joista olisin toivonut elämäntyöni jatkajaa. Oli kova tilanne päättää erään ystävän puolesta, että tämän hengityskoneesta luovutaan. Olin paikalla hänen äitinsä tukena, kun hänet irrotettiin koneesta. Pahinta oli kuitenkin, kun jouduin viemään tyhjän pyörätuolin pois sairaalasta.

Kalle haaveilee, että Kynnyksen seinälle laitettaisiin Pro invalidos -taulu, vähän niin kuin sankarivainajille ennen vanhaan.

Siihen kaiverrettaisiin niitten rajan taakse siirtyneitten nimet, jotka tekivät nykypolven elämästä parempaa.

– Eikä sitä taulua peitettäisi juhlien ajaksi mustalla vaatteella.

”Kaksi vuotta säilytin vanhaa letukkaa varastossa.”

Kunnallispolitiikkaan on viime vuosina vähentynyt, mutta rakennuslautakunnassa haasteet jatkuvat. Edelleen autosta, vanhasta chevroletista luopuminen otti lujille.

– Kaksi vuotta säilytin vanhaa letukkaa varastossa, koska se oli menevän nuoruuden symboli. Lopulta Maija keksi, että auton voisi luovuttaa pois myös sen arvolle sopivasti.

Nyt Kallen 1980-luvulla itse suunnittelemaa uniikkia yksilöä voi käydä ihailemassa Kangasalan automuseossa.

Hengittämisestä

Julkisesti Kalle rupesi käyttämään hengityskonetta eduskuntavuosina. Hän huomasi, että jaksoi ihan eri lailla, kun käytti konetta myös päivisin. Nykyään koneen on oltava vieressä myös ratikassa tai bussissa.

”Tukehtumisen tunne on epämiellyttävää, se vetää tosi nöyräksi.”

– Koska aina en jaksa yskiä limaa keuhkoista pois. Kaukomatkoilla pidän mukana varakonetta. Eniten kuitenkin pelkään, että saan keuhkokuumeen. Niitä oli minulla vuosituhannen alussa monia. Vaikka pelko ei ole aktiivisena mielessä, tietoisuus siitä, että henki on koneesta kiinni, liittää siihen erottamattomasti. Tukehtumisen tunne on epämiellyttävää, se vetää tosi nöyräksi.

Hän kuitenkin muistuttaa, että kone on pelastus, ei riesa.

– En joutunut, vaan pääsin koneeseen. Hengityskone on osa minua samoin kuin pyörätuoli. Jos koneessa on jokin häiriö, sydäntä kouraisee. Samoin ärryn heti, jos joku katsoo konetta pahalla silmällä.

– En ole koskaan ymmärtänyt ilmaisua, että ihminen joutuu sidotuksi hengityskoneeseen. Monet lihassairaat ovat menehtyneet, koska heille ei ole annettu konetta!

Könkkölöitten adoptoima Bella-kissa ymmärtää Kallea. Se palvoo konetta ja nukkuu mielellään masiinan päällä.

”Jos antaisin periksi, se asenne johtaisi takuuvarmasti kuolemaan.”

Pelkäämisestä

– On ihan ok ja tervettä, että pelkää jonkin verran, mutta hirveää olisi jäädä pelon vangiksi. Isä Anteron opetus lapsuudessa oli hyvä. Kun pelkäsin uimaan menoa ja sanoin, ettei mennä, isä sanoi, että ei sitten! Eikä sitten mentykään. Eli kannattaa pitää mölyt mahassa, jos haluaa olla mukana.

– Jos antaisin periksi ja jättäisin lähtemättä, se asenne johtaisi takuuvarmasti kuolemaan. En voi antaa pelon tulla, se on kamala elämän vihollinen. Pelko pitää paikallistaa, pyydystää ja pistää omaan lokeroonsa.

”Vaarallisin paikka vaikeavammaiselle on sairaala.”

Kansanedustajavuotensa alussa Kalle oli vähällä joutua sairaalapotilaaksi pysyvästi, kun ylilääkäri Jorma Palo lopetti avun ja Maija nääntyi Kallen auttamiseen.

– Vaarallisin paikka vaikeavammaiselle on sairaala. Jos ei sairaalabakteeri tapa, niin sitten henkinen näivettyminen. Sairaalaan joutumista yritän välttää viimeiseen saakka, vaikka joskus on pakko antaa periksi. Moni vammainen on vankina laitoksessa, ja se on suuri vääryys.

Auttamisesta

Kalle on seikkaillut Kosovossa, Bosniassa, Sambiassa, Etiopiassa ja Kambozhassa. Vaikuttavin oli sodan jälkeinen Kosovo. Vaikka Könkkölä on nähnyt köyhyyttä ja hätää, tällaista tuhoa hän ei ole koskaan kohdannut. Siellä Kallen oma henki oli täpärällä kahteen kertaan. Yhdellä matkalla hän sai keuhkoputken tulehduksen ja toisen kerran päälle ajoi auto! Mies oli siteissä päästä jalkoihin ja tikattavana sotilassairaalassa. Lopputulemana Kosovo kuitenkin voimaannutti.

– Miten uskomattoman vahvoja ihmiset voivat olla ja miten he tukevat toinen toistaan. Ulkopuolelta tullut auttaja ei ole koskaan vain antavana osapuolena. Usein hän saa enemmän!

Voimanantajista

Kalle pelaa kaksi kertaa viikossa pingistä yhdessä fysioterapeutti Ville Saaren kanssa.

– Silloin tulee hiki ja hengästyy. Se tuntuu hyvältä. Alussa en voittanut juuri koskaan, mutta nykyään aika usein. Tosin Ville väittää, että syy on siinä, että säännöt ovat minun itseni laatimat.

”Vielä kymmenen vuotta sitten vammaiset matkustivat tavaravaunuissa.”

Viimeksi lauma pikkupoikia hyöri pelaajien ympärillä ja yksi jäi tuijottamaan. ”Hei äiti, miksi tuo vanhus pelaa kahdella mailalla?”

– Voimaa tulee myös siitä, kun näkee miten arasta nuoresta vammaisesta kasvaa vaikuttaja. Edelleen yksittäiset repliikit kadulla antavat voimaa. Nuori äiti tokaisi kerran, että kiitos Kalle kun olet hommannut luiskan tähän bussiin.

– Eihän se minun ansiotani ainoastaan ole, mutta on hyvä muistaa, että vielä kymmenen vuotta sitten vammaiset matkustivat tavaravaunuissa.

Kauneudesta

Elämä ja kuoleman siiven hipaisut ovat kasvattaneet myös tässä ja nyt -asennetta. Suuri voimanantaja on oma puutarha Ruusurannassa Mäntyharjun mökillä.

– Viime kesänä laitoin taas kerran puutarhan siihen kuntoon, että se on talven jälkeen kevätkylvöä vaille.

”Naiset ovat juhla-asuissa kauneimmillaan.”

Kallen puutarhassa seitsemänkulmainen kasvihuone, jossa kasvaa tomaattia ja kurkkua. Pihalla on pienoisyrttitarha, jossa on basilikaa, tilliä, rosmariinia, pillisipuleita, maa-artisokkaa, nauriita, papuja. Perennoja on sata lajia. Kalle käyttää pientä kevyttä kuokkaa ja auttelemassa käy myös naapurin puutarhasta innostunut nuori avustaja.

Kallen mielikukkia ovat kellokukat. Kun hän luettelee niitä, ääni käheytyy rakkaudesta. Kalle uskoo, että kauneus lohduttaa ja parantaa. Kuusikymmenvuotispäiväjuhlilleen sankari haluaa naisten tulevan:

– Ei siksi, että mä olisin niin arvokas, vaan siksi, että naiset ovat juhla-asuissa kauneimmillaan.

Juttu on julkaistu alun perin ET-lehden numerossa 20/2009.