Millaista on elää vastakkaisen persoonan kanssa? Tarmo ja Marja Kunnas kertovat

Ensimmäinen vastaanottaja Kunnasten ovella on hunajanvaalea viisivuotias tiibetinspanieli Sani. Koira hankittiin perheeseen naisväen toivomuksesta ja pienestä painostuksesta.

Sanin pääasiallinen ulkoiluttaja on kuitenkin nykyisin Tarmo Kunnas.

– Sain roolin, johon en mahdu, emeritus professori siteeraa feminististä pamflettia.

Renessanssihenkisenä kulttuurivaikuttajana, filosofisena kirjailijana ja Suomen Ranskan-instituutin ensimmäisenä johtajana tunnettu mies on pukeutunut tummaan pukuun ja aniliininpunaiseen provencekuosiseen paitaan, jonka väri toistuu maljakon kesäisissä pioneissa ja ruukussa kasvavassa hortensiassa. Silkkinen taskuliina on taivaansininen.

Tarmo nostaa Sanin syliinsä, ja juuri töistä kotiin tullut Marja Kunnas huolehtii, ettei tumman puvun takkiin jää koirankarvoja.

Sielunmaisemani on järvisuomalainen.

Tarmoa työ ei enää sido, vaikka hän työskenteleekin edelleen neljä viisi tuntia päivässä. Vastikään ilmestyi hänen uusin teoksensa Hyvää kotiseutua etsimässä.

Olohuoneen pöydällä on kunnioitettava pino hänen viime vuosina käännettyjä kirjojaan: Fasismin lumous italiaksi ja saksaksi, Nietzschen nauru japaniksi.

Tarmo on asunut yli kolmasosan elämästään Suomen rajojen ulkopuolella. Tuoreessa kirjassaan hän kulkee kotiseutulasit silmillä Satakunnan tienoilta Tampereen kautta läntiseen Eurooppaan.

– Olen yhtä lailla suomalainen kuin saksalainen, ranskalainen tai italialainen patriootti.

Marja puolestaan on syntynyt ja kasvanut Espoossa. Hän mieltää omaksi kotiseudukseen Hirvensalmen, isovanhempiensa kesäpaikan.

– Sielunmaisemani on järvisuomalainen, hän sanoo.

Ruoka on valmiina

Päivällä Tarmo saattaa soittaa vaimonsa työpaikalle.

– Moneltako tulet?

Marja uppoutuu töihinsä niin intohimoisesti, ettei mitenkään pysty arvioimaan, ehtiikö kotiin kuudeksi vai seitsemäksi.

– Tarmo on hyvin suunnitelmallinen. Hän haluaa tietää etukäteen kaiken: milloin olen kotona, ketkä ovat paikalla ja mitä syödään. Minä mieluummin improvisoin.

Kyllä sä vielä mua toisinaan kehutkin.

Tarmo rykäisee.

– Laitan niin usein ruokaa, että olisi hauska kuulla aikataulustasi.

Keskustelunpätkä kuvaa hyvin Kunnasten avioliittoa: pariskunta on ollut yhdessä pitkään ja tuntee toisensa perin pohjin. Vain pikkuasiat - kuten Marjan kotiintuloajat töistä – hiertävät.

– Olet ollut viime aikoina kiva arkikokki, Marja antaa tunnustusta.

– Kyllä sä vielä mua toisinaan kehutkin, Tarmo sanoo kuin yllättyneenä.

Sitten siirrytään puhumaan rakkaudesta.

Tarmo ja Marja Kunnas asuivat vuosia Ranskassa, ja elsassilainen kaappi on muisto niiltä ajoilta.

Suudelmin suljetut kirjeet

”Rakkaudessa kaksi ihmistä luo toisistaan yhteisen tarinan, joka sisältää ihannekuvan toisesta ja jolla ei välttämättä ole tekemistä todellisuuden kanssa.” Näin Tarmo Kunnas kirjoitti vuonna 2005 kirjassaan Rakkaus, jonka hän omisti vaimolleen ja tyttärilleen.

Tarmo oli Marjan tavatessaan liki viisikymppinen yleistä kirjallisuustiedettä opettava yliopiston professori. Marja osallistui Tarmon luennoimalle kurssille Ranskan 1700-luvun valistuskirjallisuudesta.

– Kirjallisuustiede vetää puoleensa introverttejä ihmisiä, Marja sanoo.

Tarmo erottui muista opettajista.

Houkuttelin tämän nuoren naisen tapaamaan minua lounaille, kahveille ja illallisille.

 – Hänen luentonsa olivat dynaamisia, ja hän pystyi yhdistämään aiheen ajankuvaan. Hänellä on selkeä ja voimakas ääni, hän ääntää sanat tarkasti ja hän luki mielellään tekstejä alkukielellä.

– Mutta en briljeeratakseni, Tarmo huomauttaa.

Täydellistä ranskaa puhuva Tarmo oli lähdössä Pariisiin perustamaan sinne Suomen-instituuttia.

– Sitä ennen houkuttelin tämän nuoren naisen tapaamaan minua lounaille, kahveille ja illallisille. Olin Pariisissa kuusi viikkoa, ja soitin hänelle joka päivä kahdesti.

– Olihan se vähän erikoista, mutta kiinnostavaa, Marja sanoo.

Olin vilpitön ja syvästi ihastunut.

Entäs ne pitkät rakkauskirjeet, jotka Tarmo hänelle lähetti!

– Olin vilpitön ja syvästi ihastunut, ja kaipa minulla oli niissä pyrkimys tyylilliseen laatuunkin.

Naimisiin pariskunta meni puolentoista vuoden kuluttua ensitapaamisesta.

– Kirjeillä päästiin tavoitteeseen, Marja sanoo.

Häitä vietettiin Hirvensalmella. Marjalla on hääkuvassa pitkä valkoinen puku ja kukkasia hiuksissa. Tummakutrinen Tarmo hymyilee leveästi.

– Tulos avioliitostamme on varsin komea, kun olemme saaneet myös kaksi miellyttävää, luontevasti kansainvälistä tytärtä, Tarmo sanoo.

Työpaikalla joustan, mutta kotona saatan olla hankala.

Huutoa ja hyssyttelyä

Marja kuvailee itseään pidättyväiseksi.

– En syöksy tilanteisiin pää kolmantena jalkana.

Ekstrovertillä Tarmolla sen sijaan on voimakas temperamentti.

Veneellä soudettaessa hyssyteltiin shhh, ettei vain kukaan rannalla häiriintyisi.

– Työpaikalla joustan ja vältän suuria ristiriitoja, mutta kotona saatan olla hankala. Olen tottunut sanomaan asiat läheisilleni suoraan.

Tarmo oli perheensä seitsemäs lapsi. Hänen isälleen oli tärkeää, ettei pojasta tule isänsä tapaan liikemiestä. Marjan vanhemmat eivät puuttuneet tyttärensä ammatinvalintaan.

– Tarmon perheessä kaikki puhuivat äänekkäästi. Minun perheessäni oltiin hiljaisia. Veneellä soudettaessa hyssyteltiin shhh, ettei vain kukaan rannalla häiriintyisi.

Tarmo arvelee, että Marjan hyvät käytöstavat tulevat pappissuvusta ja säätyläistaustasta. Itseään, talonpojan ja merimiehen perillistä, hän pitää boheemina. Marja on toista mieltä.

Kaikenlaisten vastaanottojen järjestäminen oli minulle uutta.

– Eihän tutkija edes voi olla boheemi. Sinä olet hyvin tarkka. Mutta jäyhä, sitä et ole ikinä.

Vaikka heidän taustansa ovat erilaiset, yhdistäväkin tekijä löytyy: molempien lapsuudenkodeissa oltiin kulttuuritietoisia ja harrastettiin taidetta.

Kun Kunnakset muuttivat Pariisiin, Tarmon päivät instituutin johtajana olivat pitkiä ja paineisia. Marjan opinnot olivat vielä kesken, mutta hän joutui omaksumaan edustusvaimon roolin.

– Vanhempani eivät olleet seuraihmisiä, ja kaikenlaisten vastaanottojen järjestäminen oli minulle uutta.

Myös lastenkasvatus jäi Marjan harteille. Hän muistaa, millaista taiteilua oli huolehtia samaan aikaan vieraanvaraisuudesta, tarjoilusta, leikki-ikäisestä ja vauvasta. Tarmo vaati, että lapset istuvat illalliskutsuilla mukana pöydässä.

– Työn, matkustamisen ja ystävien takia minulla ei riittänyt voimia enää perhe-elämään, Tarmo myöntää.

Mutta tytöt oppivat ranskalaisen tavan syödä yhdessä. Suomeen palattuaan he ihmettelivät, kun lapset toisissa perheissä eivät aterioineetkaan samassa pöydässä aikuisten kanssa.

Tarmo tukee minua viemällä koiraa ulos ja laittamalla joskus ruokaa.

– Pidimme kiinni yhteisistä aterioista. Meillä ei jokainen ole hakenut omaa pizzanpalaansa jääkaapista.

Siksi kai Tarmo yhä soittaa vaimolleen: milloin tulet?

Koti jäi vaimon harteille

– Kun Marja ei Pariisin aikoina ollut työelämässä, hän tuki minua paljon, Tarmo sanoo.

– Kun vaimo nykyään tiskaa ja siivoaa, niin sekö ei ole miehen tukemista, Marja ihmettelee.

– Tarmo tukee minua viemällä koiraa ulos ja laittamalla joskus ruokaa.

Tarmo puolustautuu, että kyllä hän siivoaa – ollessaan yksin Avignonin-kodissa.

Tarmo ei ole ehtinyt kouluttaa sen enempää lapsia kuin minuakaan.

Tarmo miettii, että heidän suhteessaan oli ainekset Pygmalion-ilmiöön, joka tunnetaan parhaiten musikaali My Fair Ladyn tarinana. Siinä englantilainen Henry Higgins lyö vetoa, että pystyy kouluttamaan huomattavasti itseään nuoremman Elisa Doolittle -nimisen kukkaistytön esiintymään herttuattarena suurlähettilään puutarhajuhlissa.

– Tarmo on kyllä ollut niin kiireinen, ettei ole ehtinyt kouluttaa sen enempää lapsia kuin minuakaan, Marja toteaa.

Tyttäristä tuli maailmankansalaisia. Laura asuu ja työskentelee Delhissä. Helsingissä asuvan Linnean puoliso on intialainen.

Tarmo arvelee hilpeästi tytärten olevan Intiaan päin kallellaan siksi, että Kunnasten ensimmäisen Pariisin-kodin keittiöstä näkyi suoraan intialaisen ravintolan keittiöön. Koska ravintola oli lähellä, Marja söi raskausaikanaan paljon intialaisittain maustettua ruokaa. Jospa makumaailma välittyi suoraan syntymättömiin?

Eromme ovat vanhemmiten tasaantuneet.

Runsaita illanviettoja

– Marja on muuttunut näinä vuosikymmeninä, Tarmo sanoo.

– Eromme ovat vanhemmiten tasaantuneet. Olen oppinut olemaan kuin Tarmo, Marja myöntää.

Se tarkoittaa, että hän on tottunut Tarmon tempauksiin. Esimerkiksi toisen tyttären ristiäisiin, jotka oli määrä viettää vain muutaman läheisen kanssa, Tarmo kutsui koko Pariisissa pidetyn seminaarin osanottajaryhmän.

Tarmo on laatuviinien ystävä, mutta Marja tuskin koskee viinilasiin. Tarmo rakastaa juhlia, joissa kotiin kokoontuu valtava määrä ystäviä. Hän heittäytyy muistelemaan, miten väki Pariisin vuosina viihtyi heillä.

Pyöräilin 510 kilometriä, eikä paino noussut kuin kaksi kiloa.

– Kaipaan niitä illanviettoja, olen hyvä pienen hovin pitämisessä!

Tarmo ei ole erakko nykyäänkään. Hän on edellisenä päivänä tullut pyöräretkeltä, joita on vetänyt Ranskassa ystäville vuosien ajan.

– Tällä kertaa pyöräilin 510 kilometriä, eikä paino noussut kuin kaksi kiloa, hän huomauttaa.

Pyöräretkillä nimittäin myös herkutellaan. Sen lisäksi, että Tarmo tutustuttaa matkalaiset kunkin seudun kulttuuriin ja historiaan, hän myös organisoi karnevalistiset ateriat. Kerran hän laittoi 40 hengen seurueelle vahingossa 80 hengen annoksen marokkolaista lammastaginea kuskusin kera.

Sydämissä soi musiikki

Valoisaa olohuonetta hallitsee cembalo, pianon edeltäjiin kuuluva kosketinsoitin. Toinen tyttäristä soitti sitä, toinen viola da gambaa.

Kunnaksia yhdistää rakkaus musiikkiin. Tarmo kehuu, että Marja oppii hetkessä ulkoa minkä tahansa ooppera-aarian. Tarmo puolestaan on innokas, rennosti esiintyvä seuramuusikko, joka laulaa chansoneita ja löytää kitarasta tarvittaessa oikeat soinnut kappaleeseen kuin kappaleeseen.

Filosofina hän on löytänyt myös oikeat sanat. Kirjassaan hän kuvaa parisuhdetta näin:

”Myös miehen ja naisen välinen ainutkertainen suhde on aina aluksi kahden kerrottu ja kahden uskottu yksiselitteinen tarina, mutta sen loppuessa siitä on ainakin kaksi erilaista versiota.”