Jussi ja Jaana Pajusen lapsenlapset asuvat naapuritalossa.  – Välillä he vilkuttelevat mummille, että tule rakentamaan lumilinnaa.
Jussi ja Jaana Pajusen lapsenlapset asuvat naapuritalossa. – Välillä he vilkuttelevat mummille, että tule rakentamaan lumilinnaa.

”Älä nouse ihan vielä”, Jussi Pajunen pyytää aamuisin vaimoltaan Jaanalta. Kahden aikuisen perheessä on uusi järjestys nyt, kun Jussin työ Helsingin kaupunginjohtajana on loppunut.

Jussi Pajunen kaataa vaimonsa kuppiin haudutettua höyryävää Earl Grey -teetä. Siitä kohoaa kevyt savuinen tuoksu.

Toinen mieto savuntuoksu leijailee olohuoneen vanhasta kaakeliuunista, jonne Jussi on tehnyt tulen kylmän illan lämmikkeeksi. Välillä hän käy kodinhoitohuoneessa nostamassa lenkkivaatteensa pesukoneesta kuivumaan.

Näin tasa-arvoisesti kotitöitä ei ole tehty Pajusen perheessä koskaan ennen. Jaana Pajunen pyöritti pitkään viisilapsisen perheen arkea samalla kun opiskeli sairaanhoitajaksi ja täydensi koulutustaan vaativan erityistason psykoterapeutiksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Meillä on puhelimessa uusi sovellus, Our Groceries. Se on yhteinen kauppalista, jonka käyttöä olemme opetelleet. Jussi tuntee kantakaupassamme hyllyt jo paremmin kuin minä, Jaana kertoo.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisähommien ohella Helsingin entinen kaupunginjohtaja ottaa haltuun myös niin sanottuja miesten töitä, joista Jaana aiemmin huolehti: puidenkantoa, lumenluontia ja pihan hiekoittamista.

Viimeiset 12 vuotta Jussin työ saneli perheen aikataulut ja vei molemmilta lähes kaiken oman ajan. Nyt suurperheen lapset ovat omillaan. Kuopuskin on täyttänyt 30.

Kun nuorin lähti kotoa, Jaana kysyi, tarvitaanko muuttoapua.

– Ei tartte, poika vastasi.

Jess! Urakka takana! Lippu salkoon ja skumppapullo auki!

– Tuntuu, kuin olisin palannut pitkältä matkalta, Jaana Pajunen sanoo.

Mitähän sen matkan aikana tapahtui?

Ravit ja Simca 1100

Kesällä 1975 Jaana Vahtera, 15, oli juuri lopettanut rippikoulun Vantaan Korsossa. Hän oli kesätöissä isänsä työpaikalla, jossa sai ylennyksen siivoojasta sentraalisantraksi.

Jaana tapasi käydä äitinsä kanssa raveissa, mutta nyt vanhemmat viettivät heinäkuuta maalla. Jaana oli ensimmäisiä kertoja yksin kotona.

Hän osti ruokatunnilla liput iltaraveihin Riihimäelle. Matkalla sinne hän jäi vahingossa junasta Hyvinkäällä, mutta ehti vielä hypätä takaisin liikkuvaan junaan.

"Muiden mielestä ikäeromme oli skandaali."

Jussi Pajunen, 20, oli päässyt kuukausi sitten armeijasta. Samana iltana myös hän lähti raveihin kavereidensa kanssa. Hänen kulkuneuvonaan oli turkoosi Simca 1100.

Jussi huomasi viehättävän neidon ja hakeutui hänen juttusilleen. Raveissa oli helppo löytää yhteinen puheenaihe hevosista.

Jussi lupasi heittää Jaanan Simcalla kotiin. Viisi kaveria ahtautui takapenkille, kun Jaana istui eteen Jussin viereen. Mutta ensin auto piti työntää käyntiin.

Pihassa Jussi kysyi Jaanan puhelinnumeron, jonka hän raapusti Marlboro-askin kanteen.

Seuraavalla tapaamisella Jussi jo haki Jaanan töistä. Pari meni pelaamaan minigolfia: Jaanan muistin mukaan Sibeliuspuistoon, Jussin mielestä Eiranrantaan.

Anoppi suuttui kihlauksesta

Ulkopuolisille viiden vuoden ikäero rippikoulutytön ja armeijan käyneen miehen välillä näyttäytyi isona. Perheetkään eivät innostuneet.

– Kauhea skandaali, Jaana sanoo.

Perheiden suhtautuminen muuttui, kun kävi ilmi, että Jaanan isovanhemmat olivat olleet Jussin isovanhempien läheisiä tuttavia. Perheiden tarinat olivat toisilleen tuttuja.

Pajusten seinällä on sukukuvien jatkona lasin alla postikortti, jonka Jaanan isänisä lähetti Jussin äidinisälle vuonna 1925.

Kahden vuoden kuluttua tapaamisestaan Jaana ja Jussi menivät kihloihin. Anopista Jaana oli liian nuori.

– Se oli ainoa kerta, kun Jussin äiti oli minulle vihainen. Hänen isänsä sentään tuli, halasi ja sanoi, että mitäs tää on, kun koululaisetkin kihlautuvat.

Jussin äidin suhtautuminen oli tiukka paikka, mutta hän leppyi.

– Hän on ollut minulle maailman ihanin anoppi, Jaana sanoo.

Häitä vietettiin vuonna 1979 samassa omakotitalossa, jossa Jaana ja Jussi edelleen asuvat, ja jossa myös Jussin vanhemmat oli vihitty.


Jussi muistaa yhä puhelinnumeron, johon soitti 15-vuotiaalle Jaanalle.


5 lasta, 37 Alepaa

Tuore aviopari muutti ensin vuodeksi Ranskaan, jossa Jussi suoritti MBA-tutkinnon. Vanhin lapsista, nykyisin Helsingin kaupunginvaltuustossa istuva Jenni, sai alkunsa Ranskassa.

Kaikki viisi lasta syntyivät tasaiseen tahtiin seuraavien seitsemän vuoden kuluessa. Jaana muistaa ennen äidiksi tuloaan pyöritelleensä vihkisormustaan, jossa on seitsemän pientä briljanttia.

”Ihailin anoppiani ja hänen antamaansa äitiyden mallia.”

– Leikilläni sanoin, että tässä olemme minä ja Jussi ja kaikki lapsemme. Ihailin anoppiani ja hänen antamaansa äitiyden mallia, joka oli sydämellinen ja kärsivällinen. Hänellä on myös viisi lasta.

Jaana kertoo lasten tulleen helposti. He olivat terveitä, ja Jaana nautti äitiydestä.

Samaan aikaan Jussi perusti 37 Alepa-kauppaa.

Vanhempien yövuorot oli sovittu: jos vauva itki, Jaana nousi, jos joku toinen lapsista piti ääntä, nousi Jussi.

– Kaikki oli pantu illalla nukkumaan omiin vuoteisiinsa, mutta aamulla meitä saattoi herätä kuusikin samasta sängystä, Jussi muistaa.

”Lapset eivät estäneet meitä tekemästä mitään.”

Ensimmäiset viisi vuotta Alepa-yrittäjänä hän eli luulossa, ettei yrittäjä-johtaja pidä lomia. Sitten eräs ystävistä sai pahan infarktin ja Jussi koki herätyksen.

– Heitimme lapset auton takapenkille ja lähdimme reissuun. Lapset eivät estäneet meitä tekemästä mitään, mitä halusimme.

Ranskan-matkoista tuli perheen harrastus.

Iltapalaa kynttilänvalossa

Jaana aloitti opiskelut, kun vanhin lapsista aloitti koulun ja nuorin oli puolitoistavuotias.

– Tajusin, ettei lastenhoito kotona riitä minulle työuraksi. Alepa-kauppojen myynti mahdollisti sen, että saatoimme palkata kotiin hoitajan opiskelujeni ajaksi.

Opiskelu oli ison perheen äidille kovaa vuorotyötä. Jussi oli lähtenyt vähän aiemmin mukaan politiikkaan. Kun hänestä tuli kaupunginhallituksen puheenjohtaja, työ alkoi niellä kaiken.

– Yhteistä aikaa piti etsiä ja vaalia, Jaana sanoo.

”Ellei minulla olisi ollut vahvaa omaa elämää ja ammattia, olisin turhautunut.”

Kun talo oli hiljentynyt, he sytyttivät kynttilän ja nauttivat iltapalaa tai lasilliset viiniä. Joskus kalenteriin piirrettiin yhteistä vapaata koko pitkäksi viikonlopuksi.

– Kun Jaana lähti opiskelemaan, meillä oli siinä monta muutosta päällekkäin. Se oli kriisi.

– Ehkä se oli kriisi sinulle, mutta minä tiesin tasan tarkkaan, että haen itselleni ammattia, Jaana sanoo.

– Ellei minulla olisi ollut vahvaa omaa elämää ja ammattia, olisin turhautunut. En jäänyt istumaan ja odottamaan, että milloinkas se Jussi taas kulkee ohi.

Nuorimmaisen ollessa murrosiässä Jaana poti taisteluväsymystä. Perheessä oli viides lapsi peräkkäin samassa vaiheessa. Silloin Jussi totesi, että kyllä me vielä tämä yksi jaksetaan.

Kuin pässiä narusta

45-vuotiaana Jaana valmistui psykoterapeutiksi työnteon ohessa. Lapset olivat kasvaneet. Isoon vanhaan taloon oli tehty remontti.

– Arvelin, että nyt olisi minun vuoroni panostaa täysillä työelämään. Mutta silloin Jussista tulikin kaupunginjohtaja. Jouduimme muuttamaan keskustaan kaupungin virka-asuntoon, ja tahtia löi taas joku muu kuin minä.

Jaanalta kesti kaksi vuotta niellä muutos ja löytää omat tapansa pärjätä sen kanssa. Puolison työ merkitsi myös Jaanalle paljon edustamista ja iltamenoja.

– Yritin tehdä kokopäivätyötä, mutta eihän siitä tullut mitään. Jussia vietiin kuin pässiä narusta. Jäin virkavapaalle ja opettelin, mitä uuteen kuvioon tarvittiin. Sitten palasin puolipäivätyöhön.

”Tärkein sääntö on, että kipeimpiin kohtiin ei hutkita.”

Työnohjaajalleen hän valitti, että ”jumatsukka, tää ei ole mun juttu”.

Viisas työnohjaaja totesi, ettei kyseisen asian takia oikein voi eroakaan ottaa.

– Lopulta vuosista tuli ihan kivat. Kun Jussin toinen kausi kaupunginjohtajana alkoi, päätin palata uuteen kokopäivätyöhön lastensuojeluun Helsingin Diakonissalaitoksella. Muutimme virka-asunnosta takaisin omaan kotiimme. Oli ihanaa herätä sunnuntaisin ikiomasta makuuhuoneesta.

Aleksanterinkadun virka-asunto oli kaunis, mutta siellä oli aina paikalla myös tekniikasta vastaavaa henkilökuntaa. Perhe ei voinut liikkua yhtä huolettomasti kuin kotona.

– Useasti seisoimme keskellä yötä aamutakeissa ja odotimme poliisin tuloa, kun jokin hälytys laukesi. Mitään kaipuuta sinne ei ole, Jaana sanoo.


Jussin ja Jaanan ei ole koskaan tarvinnut epäillä toisiaan sivusuhteista. – Jos Jussi nyt päättäisi lähteä kävelemään, olen niin vanha ja viisas, että antaisin mennä.

 

Riitely on kuin teatteria

Pajuset ovat erilaisia luonteiltaan. Jussille numerot ovat tärkeitä. Hänen ajattelunsa kulkee loogisesti ja järkiperäisesti. Jaanalla puolestaan on esteettistä silmää ja organisointikykyä.

– Nopein tapa saada Jussi reagoimaan on panna pilkku väärään paikkaan. Hän tilastoi kaiken.

Jussi harrastaa juoksemista. Se on tapa huoltaa pääkoppaa. Hän on juossut vuodesta 1984 lähtien yhteensä 53 433 kilometriä eli maailman ympäri kerran ja yhden kolmasosan päälle. Tavoite kahdesta täydestä kierroksesta täyttynee 2030-luvun puolivälissä.

Jaana ottaa nopeasti kontaktia ihmisiin ja on Jussia sosiaalisempi vieraiden kanssa. Välillä Jussi kysyy tekstiviestillä, minkä kravatin, paidan ja kengät voi yhdistää.

Parisuhteeseen kuuluu, että välillä känistään. Tärkeä sääntö on, että toisen kipeimpiin kohtiin ei hutkita.

”Monta kertaa olisimme voineet todeta, että tässä se nyt oli.”

Pajuset ovat ottaneet tosissaan vihkipapin sanat ”kilpailkaa toistenne kunnioittamisessa”.

– Ei pappi vihkiäisissä turhaan kysy, että tahdotko. On ollut monta kohtaa, joissa olisimme voineet todeta, että tässä se nyt oli.

Pajusten periaate on, että erimielisyydet pitää sopia saman päivän aikana.

– Kun on ollut kauan yhdessä, riitely on vähän kuin teatteria: kumpikin suorittaa oman roolinsa, Jussi sanoo.

Jaana sanoo, että parisuhdeterapeutin koulutus ei omassa parisuhteessa juuri auta. Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä ei.

– Vakaassa parisuhteessa on turvallista riidellä. Mutta kyllä jo toisen nenän asennosta tietää, että jos nyt sytyttää langan, se leimahtaa.

1990-luvulla Jaanaa ärsytti, jos Jussi aloitti lauseen sanoilla ”mulla on…”. Miehellä riitti menoja.

– Kymmenen vuotta sitten minua otti päähän, kun Jussi sanoi ”oota vähän”. Aina jokin muu oli tärkeämpi kuin minun asiani. Hänellä on niin hyvä keskittymiskyky, että piti viidesti tarkistaa, oliko sanomani mennyt perille. Opin pelaamaan sen asian kanssa.

Ikäero tuntuu taas

Ikäero tuntui suurelta silloin nuorena, ja vuosien tauon jälkeen se näkyy taas. Osa-aikatyötä tekevän Jussin aikataulut ovat vapaita, aamupäivisin hän viettää toimistolla enintään neljä tuntia. Jaana sen sijaan tekee täysiä työpäiviä.

– Elämä on tässä ja nyt, ja olemme päättäneet elää täysillä tätä uutta vaihetta.

Eläkeläisiksi Pajuset ovat päättäneet heittäytyä sitten, kun Jaana jää pois työelämästä. Sen aika ei ole vielä, joten aamuisin Jaanan on noustava töihin Jussin lämpimästä kainalosta.

Illalla he kävelevät yhdessä jäällä ja ihailevat kuutamoa. Myöhemmin Jussi nostaa halkoja kaakeliuuniin ja sytyttää taas tulen.

Artikkeli on julkaistu ET-lehdessä 7/2018.

Pajuset

Jaana Pajunen

Syntynyt Helsingissä 1960.

Työ Yksikönjohtaja Helsingin Diakonissalaitoksessa Kidutettujen tukikeskuksessa. Psykoterapeutti yksityisellä lääkäriasemalla.

Harrastukset Kevyt kuntoilu, opiskelu ja leikkiminen.

Jussi Pajunen

Syntynyt Helsingissä 1954. Asuu puolisonsa kanssa Helsingin Laajasalossa talossa, joka on aikanaan ollut hänen iso­vanhempiensa kesäasunto.

Työ Osa-aikatyö perheyrityksessä ja luottamustehtäviä.

Perhe Puoliso, 5 aikuista lasta ja 2 lastenlasta.

Harrastukset Lenkkeily ja lukeminen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla