Kun Kirsi Ojansuu-Kaunisto, 52, ja Timo Kaunisto, 53, rakastuivat, tunnemyrsky romutti yhden avioliiton, ravisteli itsetuntoa, ammattia ja arvomaailmaa. Mutta kannatti.

Kun tämä pariskunta nauraa duettona, Kirsi Ojansuu-Kaunisto johtaa kovaa ja korkealta ja Timo Kaunisto hymisee rytmiä taustalla. Kummallakin on silmät sikkuralla kuin kuunsirpit.

– Voimme nauraa yhdessä asioille ihan käsittämättömästi. Ehkä se johtuu tavastamme puhua niin suoraan, että se osuu johonkin hermoon, Kirsi toteaa.

Sormissa hohtavat vihkisormukset. Ne ovat peltokiveä Timon alastarolaisilta pelloilta. Sisälle sormukseen on kaiverrettu lause: Älä pelkää. Sen päättäminen oli helppoa, sillä lause liittyy kaikkeen, mitä Kirsi ja Timo pitävät tärkeinä. Itse asiassa heidän on pitänyt alusta asti kohdata peloista pahimmat: hylätyksi tuleminen, syyllisyys, perheen jättäminen – jopa yksinäisyys.

Kirsi Ojansuu:

”Eduskunnasta en ainakaan löydä itselleni miestä. Se oli erittäin vankka mielipiteeni.

Ja vaikka löytyisikin, ei ainakaan keskustalaista. Niin ajattelin erottuani pitkästä avioliitostani vajaa kymmenen vuotta sitten. Minulla on kuitenkin hajanaisia muistikuvia siitä, kuinka kiinnitin Timoon ensi kertaa eduskunnassa kunnolla huomiota. Se taisi olla jossakin Kelan kokouksessa, kun jäin kuulostelemaan hänen puheitaan ja katsomaan hetkeksi häntä vähän pidempään.

Huomasin, että miehellähän on eripariset silmät ja ettei hän itse asiassa ollut lainkaan hullumman näköinen. Sitten vielä jollakin valtuuskunnan vierailureissulla jouduin linja-autossa hänen viereensä istumaan. Timo luki Bob Dylanin elämäkertaa englanniksi. Kirja ei sopinut ollenkaan minun, vihreän poliitikon, kuvaani keskustalaismiehestä.

Kun me ihastuimme ja rakastuimme vuonna 2010, minä olin eronnut, mutta Timo oli vielä naimisissa. Syyllisyyteen sekoittui ihmetystä siitä, että näin suurta rakkautta voi tulvia elämään vielä keski-iässäkin. Se oli hyvin myllertävää aikaa. Ja silti rakkaus oli niin syvää, että se kesti kaikki syytökset, ristipaineet ja syyllisyydentunteet. Siinä ei voinut muuta kuin nöyrtyä tunteen edessä ja ajatella, että tämän täytyy olla lahja.

Edelleen olen suuresti rakastunut Timoon. Meillä on hyvä dynamiikka, joka on mahdollinen myös siksi, että olemme molemmat jo aikuisia, itsellisiä ihmisiä. Saatamme olla hyvinkin eri mieltä asioista, mutta kestämme sen.

"Eivät homogeeniset yhteisöt tai parisuhteet ole koskaan olleet onnellisuuden tae."

Kaikki on mennyt niin hirveän eri tavoin kuin nuorena ajatteli ja juuri se on tehnyt minutkin inhimillisemmäksi ja suvaitsevaisemmaksi. En olisi ollut valmis hengelliseen työhön tätä aiemmin."

Timo Kaunisto:

”Pistin eduskunnassa ensimmäisenä merkille Kirsin määrätietoisuuden ja suoruuden. Kun hän puhui, hän vaikutti pelottomalta. Se teki minuun vaikutuksen.

Kun me sitten tutustuimme, ihastuimme ja rakastuimme, se tapahtui hurjalla rytinällä ja voimalla. Olin silloin vielä naimisissa ja vastuussa sekä omasta kotitilastani Alastarolla että silloisen vaimoni kotitilasta Laitilassa. Koetin ihan alkuvaiheessa palata vielä takaisin liittooni, mutta ei se onnistunut.

"Koin valtavaa syyllisyyttä. Eroon liittyi pettymystä ja huolta, mutta myös taloudellisia ja sosiaalisia paineita."

Monet puolueessani antoivat minulle avointa kritiikkiä ja kehottivat harkitsemaan valintojani. Myös Laitilassa monet ihmiset käänsivät minulle selkänsä.

Olin alkuun melkoisen masentunut ja hain siihen myös terapiasta apua. Yksinäisyys ja tuomitsevuus tuntuivat aika ajoin jopa musertavilta. Maanviljelijälle avioero on myös eräänlainen kunniakysymys, jossa vaakalaudalla on suhteen lisäksi koko elinkeino.

Onneksi meidän molempien lapset olivat eron aikaan jo aika isoja, pikkulapsivaihe oli ohi. Lapseni jäivät asumaan ex-vaimoni luo Laitilaan, mutta välini heihin ovat pysyneet hyvinä.

Elämä muuttui täysin, kun muutimme Kirsin kanssa yhteen. Olemme asuneet sekä kotitilallani Alastarolla että kaupunkiasunnossa Hämeenlinnassa. Täytyy myöntää, että minut on yllättänyt se, kuinka luontevasti Kirsi on löytänyt paikkansa maaseudulla. Hän on paljon juurevampi ihminen kuin aluksi luulin.

Meillä on Kirsin kanssa syvä tunneside. Se ei estä meitä olemasta monista asioista todella eri mieltä. Meillä on rituaalina levittää aamukahvipöytään päivän lehdet. Kumpikin lukee ja nostaa välillä asioita keskusteluun. Keskustelu voi olla hyvinkin kärjekästä. Kaikesta emme pääse väittelemällä ikinä sopuun, mutta olemme loistavia hiostamaan toistemme mielipiteitä. Olen lapsillenikin aina sanonut, että minun kanssani ei tarvitse olla samaa mieltä, kunhan osaa perustella oman kantansa."

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.