Anni Rapinoja tekee taidetta juolukan lehdistä ja papanoista

Taiteen keräilystä ei tule ensimmäisenä mieleen tällaista. Tuuli ujeltaa Hailuodon Marjaniemessä, kun kyykimme kuvataiteilija Anni Rapinojan kanssa hiekkarannalla ja keräämme jänisten papanoita paperikassiin. 

Joskus hamassa tulevaisuudessa papanat muuttuvat kattokruunuiksi, joita galleriayleisö voi ihastella kuohuviinilasiensa lomasta niska kenossa jossain päin maailmaa. 

Anni Rapinoja, 66, on vienyt Hailuotoa teoksissaan maailmalle 1990-luvun alusta lähtien. Silloin hän ymmärsi lopullisesti, että hänen ilmaisunsa välineitä eivät olekaan öljyvärit, pensselit ja paletit, vaan Hailuodon jäkälät, jääpalat, maalajit, kasvien lehdet ja jopa ulosteet. 

Anni leimattiin saman tien ympäristötaiteilijaksi. Sitä leimaa hän kantaa edelleen, vaikka se tekee vain puolittain oikeutta hänen tyylilleen ja taiteelleen. 

Anni kerää ympäristöstään jokanaisen oikeudella arvottomia materiaaleja, joista syntyy kokeilujen ja loputtoman nysväämisen jälkeen jotain ylevää ja arvokasta. Teoksiin tallentuu luonnon hetkellisyys ja vuodenaikojen kierto.

Korkokengät syntyvät juolukan lehdistä, käsilaukku pajunkissoista ja turkki eri vuodenaikoina korjatusta järviruokosta. 

Anni Rapinojan materiaaleja eli työtovereita ovat esimerkiksi kasvien lehdet, luut ja järviruo'ot.

Annin materiaaleiksi kelpaavat myös papanat.

Kaikki on äärimmäisen herkkää ja särkyvää, lähes sakraalia. Juuri se on Rapinojan taiteen sanoma: kaikki kaunis on helposti tuhottavissa. Valinta on meidän: hiljentyä vai himoita; vähemmän vai enemmän.

Anni teki oman valintansa 35-vuotiaana. Hän valitsi taiteen ja lapsuudesta tutun aittapolun.

Luoto, lehmä ja aittapolku

Anni Rapinoja syntyi vuonna 1949 Hailuodossa kuusilapsisen perheen kuopukseksi. Vanhemmat olivat pienviljelijöitä. Tila oli ollut Rapinojan äidin suvussa jo 1600-luvulta lähtien. 

Äidin veri olisi vetänyt opiskelemaan, mutta maatalon ainoana lapsena hänellä ei ollut sitä vaihtoehtoa. Tila tarvitsi nuorta emäntää.

– Äiti opiskeli taidemaalausta kirjekurssien avulla. Hänellä olisi varmaan ollut resursseja opiskella vaikka mitä, mutta hän joutui jäämään kotitilalle.

Annin isä oli syntynyt Oulussa, mutta hänkin muutti jo lapsena Hailuotoon. 

Pientilalla oli jonkin verran peltoa ja navetassa normaali katras maatalon eläimiä. Annilla oli oma lehmäkin, Hela. Lisätuloja perhe hankki keräämällä jäkälää, joka myytiin edelleen sisustus- ja koristekäyttöön. 

– Töitä, aina töitä. Ja vuodenaika määräsi, mitä tehtiin.

Arjen katkaisi karjakon tulo pirttiin. Karjakko kävi säännöllisesti maitotiloilla tutkimassa maidon laatua ja rasvapitoisuutta. 

– Karjakolla oli mukanaan iso puulaatikko ja pieni matkalaatikko. Pöytä puhdistettiin ja karjakko asetteli hienot lasipipettinsä siihen. Isossa laatikossa oli pyöreä kiekko, sentrifugi. Minä pääsin kannen päälle painoksi, kun kiekkoa pyöritettiin. Päätin, että minusta tulee isona karjakko.

Anni muistaa lapsuutensa värit ja yksityiskohdat tarkasti. Karjakon laatikon kansi oli sininen ja Helan turkki punaruskea. Kotitalon takana oli tiheä kuusiaita ja sen takana vanha aitta. Sinne Anni teki elämänsä ensimmäisen retken polvenkorkuisena.

– Äiti teki näkkileivät evääksi. Niitä söin sitten aitan portailla. Pelotti olla niin kaukana, että kotia ei enää näkynyt.

Ovi lapsuuteen. Annin takana avautuva ovi johtaa vanhaan, lapsuudesta tuttuun vilja-aittaan, joka on nyt Annin "haitekkihuone".

"Pitää kai puhua juurista"

Teini-iässä koulu ja koulukortteeri piti hakea mantereen puolelta. 

Vanhemmat repivät pienestä maatilastaan rahat kuuden lapsensa kouluttamiseen. Anni lähti lukion jälkeen opiskelemaan biologiaa, luonnonmaantiedettä ja kasvitiedettä.

Perusopintojen jälkeen hän vaihtoi pääaineekseen suunnittelumaantieteen. 

Kun vanhemmat saivat viimeisenkin lapsensa maailmalle, isä muutti pois Hailuodosta.

– Kumpikin sai sellaisen elämän kuin halusi, mutta ei siitä lähdöstä sen kummemmin puhuttu. 

Myös Anni sai oman elämän. Gradu ja esikoistytär syntyivät vuonna 1974. Työpaikka löytyi Limingan kunnan suunnittelusihteerinä. 

Anni jäi melko pian yksinhuoltajaksi, mutta silti työn ja kodinhoidon oheen mahtui myös omatoiminen taiteen opiskelu. Taideopinnot etenivät niin hyvin, että Anni alkoi saada sivutöitä kuvaamataidon opettajana. 

Kun tytär oli kymmenen, Anni sanoi itsensä irti virastaan ja muutti tyttärensä kanssa Hailuotoon. Arkkitehti suunnitteli kotitilan kupeeseen pienen talon. Sen sisään jäi se lapsuuden aitta, jonne Anni teki ensimmäisen näkkileipäretkensä.

Kun talo oli valmis, Anni teki taas näkkileivät ja meni istumaan tutulle aitanportaalle, joka sijaitsi nyt uuden talon keittiön nurkassa. 

– Pitää kai puhua juurista, ne olivat täällä.

– Kun tuli tarve rakentaa oma pesä, en osannut ajatella sitä mantereelle.

Sen sijaan Annin tytär oli ehtinyt kasvattaa juuret toisaalle. Hän luki nuorena ranskalaisia kirjoja ja tutki Ranskan karttoja. Hän ilmoitti äidilleen, että kun tulee isoksi, hän lähtee. 

– Ylioppilaaksi päästyään hän pakkasi laukkunsa. Ranskaan päästyään hän soitti, että nyt olen tullut kotiin. Siellä hän on asunut nyt jo 20 vuotta.

Orgaanista arkkitehtuuria. Annin talo koostuu vanhasta aitasta ja riihestä, joiden väliin ja oheen on suunniteltu talon asuintilat kuten ruokailuhuone.

Luonto pitää kiireisenä 

Anni Rapinoja elää samoin kuin vanhempansa. Työ on koko ajan läsnä, ja luonto sanelee rytmin. Lomalle Anni pääsee vain sellaisissa paikoissa, joissa ei ole hoitamatonta ja villiä luontoa. 

– Olin juuri kuukauden Malagassa, jossa puistotkin olivat niin siistejä, että minulle ei ollut mitään nyppimistä. Saatoin rauhoittua ja lukea. 

Hailuodossa päivät täyttyvät tekemisestä. Luonnolle ei voi sanoa, että juuri nyt ei jouda. Esimerkiksi suovillojen kerääminen voi olla päivistä kiinni. 

Viime vuonna kesä oli Hailuodossa etuajassa.

– Myöhästyin suovillan keruusta. Seuraava tilaisuus tulee nyt juhannuksen tienoilla.

Annin elämänkumppani, luontokuvaaja Esko Pitkänen työskentelee samalla metodilla. Hän odottaa kärsivällisesti kojussaan, että luonto tarjoaa jonkun ohikiitävän, ainutkertaisen hetken kuvattavaksi. Joskus ehtii parahiksi, toisinaan myöhästyy.  

Anni ja Esko löysivät toisensa reilut kymmenen vuotta sitten, kun Esko oli muuttanut "eläkepäivien" viettoon Hailuotoon. He asuvat erillään. 

– Kumpikin meistä tarvitsee omaa olemista, elämistä ja rauhaa. Emme voisi asua saman katon alla. Tämä toimii hyvin näin, toinen on kävelymatkan päässä. Jos menee käymään sopimattomalla hetkellä, lähtee pois. Ei siinä sen kummempaa.

Kun luonnonnälkä herää

Annin tavoite on häivyttää raja ihmisen tilan ja luonnontilan väliltä sekä taiteessa että elämässä. Annin talon ruokailutilasta pääsee ikkunan kautta "Paratiisiin" eli kasvihuoneeseen, johon Anni tuo matkoiltaan muun muassa uusia tomaattilajikkeita.

– Niitä on nyt noin 25.

Annista on vaikea nyhtää täsmällisiä vastauksia, miksi hän tarttuu tiettyyn materiaaliin tai miten teosten ideat syntyvät. 

– Kun tekee selkäytimellä, sitä monesti perästäpäin miettii, miksi tein näin.

Yksi selitys Anni Rapinojan taiteelle ja elämäntavalle on huoli ympäristön tuhoutumisesta. Hänen mukaansa kaiken minkä teemme luonnolle, teemme itsellemme. 

– En erota itseäni erillisenä tästä luodosta. Olen osa tätä. Silloin on hyvä, kun ei huomaa olevansa.

Luonnon garderobi -sarjan työt villitsevät katsojansa. Näyttelyvieraat yrittävät joskus sovitella juolukkakenkiä.

Luonnonmateriaalien muodot ja värit, vuodenaikojen kierto ja luonnon hetkellisyys tallentuvat Anni Rapinojan taiteeseen.

Taiteilijana Anni on kypsynyt hitaasti. Opetustyöt hän uskalsi lopettaa kokonaan vasta kymmenen vuotta sitten saatuaan pitkän taiteilija-apurahan. Samoihin aikoihin syntyi yksi hänen kuuluisimmasta teossarjoistaan, muodin kanssa leikittelevä Luonnon garderobi.  

Luonnon garderobin näyttelyissä on sattunut erikoisia välikohtauksia. Innokkaimmat näyttelykävijät ovat halunneet sovittaa järviruokoturkkia ylleen tai survaista juolukkakengän jalkaansa.

– City-ihmisen luonnonnälkä herää. Se nälkä on hyvin primitiivinen, Anni analysoi. 

Luoto muuttuu, Anniseni

Viime vuodesta lähtien Anni Rapinoja on ollut taiteilijaeläkkeellä, mutta tekemistä se ei hillitse. 

– Niin hyvin on asiat, että kiitos täytyy sanoa.

Anni on Hailuodossa kotonaan ja juurillaan, mutta se ei ole enää hänen lapsuutensa Hailuoto. Ennen vanhaan lautta kulki kahdesti päivässä ja saaren autot saattoi laskea yhden käden sormilla.

Nykyään saareen suunnitellaan jo siltaa. Sitä Anni ei paratiisiinsa halua.

– Aika harva paikka maailmassa on enää oma maailmansa vesitien takana. Silta tekisi tästä samanlaisen kuin muistakin maailman paikoista.

Anni haluaisi kehittää saarta varoen kiireettömän matkailun saareksi ja latautumispaikaksi kiireessä ja luonnonnälässä riutuville. 

– Kun näkee eheän kokonaisuuden, siitä synty kunnioitus.

Lopuksi Anni avaa pussin, jossa kuivatut hirvenpapanat odottavat jatkotyöstämistä.

– Nuuhkaise, miten ihana ja täyteläinen tuoksu.

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 13/2015.