Kuvataiteilija Pauno Pohjolainen: "Pahinta on välinpitämättömyys"

Uupumus

Olen painanut töitä vuoden putkeen. Retrospektiivin lisäksi olen tehnyt muotokuvan ja kaksi julkista teosta, toinen 30 metriä korkea triptyykki. Sitten äitini kuoli helmikuussa.

Nämä asiat yhteensä ovat verottaneet voimiani. Aamut ovat tosi hankalia. Vie joka päivä aikaa, että saan itseni liikkeelle ja pystyn toimimaan. Vähän pelottaa, mihin kuoppaan putoan. On niin paljon pureskeltavaa. Tiedän, että edessä on depressiivinen vaihe.

Huiput ja rotkot ovat taiteilijuuden ytimessä. On tuttu tilanne työssäni, että mietin, pystynkö teoksen valmistuttua vielä luomaan. Monet taiteilijat hukuttavat surutyön alkoholiin. Minun kohdallani ei ole sitä vaaraa, sillä olen absolutisti. Minun täytyy löytää muita keinoja.

Sentimentaalisuus

Claes Andersson on kirjoittanut, että sentimentaalisuus on taiteen pahin vihollinen. Hyvässä teoksessa täytyy olla aistiherkkyyttä, mutta sitä ei voi kaataa siihen kuin kuorrutukseksi. 

Lue myös: Claes Andersson kertoo vanhenemisesta.

Tunnustan kristillistä uskoa. Töissäni näkyy ortodoksinen ja luterilainen kuvakulttuuri, ja teoksiani on sakraaleissa tiloissa. Siksi minuun liitetään käsitys, että työni veisivät jotain viestiä. Torjun ajatuksen. Kun taiteilija puhuu uskostaan, syntyy helposti sentimentaalinen taso, jota ihmiset kavahtavat. Mutta taideteoksessa henkinen ja hengellinen ovat sisäänrakennettuina. Viitekehystä ei tarvitse osoitella.

Puurtaminen

Paljon on vielä vallalla romanttinen käsitys boheemista taiteilijasta, joka istuu baskeri päässä kuppilassa odottamassa, että taivaat aukeavat. Toisaalta tunnetaan luterilainen mentaliteetti, että otsasi hiessä on sinun leipäsi ansaittava. Edustan jälkimmäistä.

Taidekappeli on koulupojan 40 vuoden unelma.

En salli teoksen syntyvän helposti. Minun pitää puurtaa sitä vaikka vuosi ja vasta sitten hyväksyn sen. On tärkeää, ettei hiki ei kuitenkaan näy lopputuloksessa.

Hiki ei saa näkyä lopputuloksessa. 

Taival on oleellinen, ei maalin pääseminen. Pyrin siihen, että prosessi on merkityksellinen ja että teoksessa näkyy rakentaminen, tuhoaminen ja säilyttäminen.

Puu on minulle mieluinen materiaali, koska sillä on identiteetti. Se on jotain mieltä ja sillä on historia, huokoset, syyt ja pihkat. Joskus siitä on vimmattua saada niskalenkki. Puu ei aina taivu tahtooni, vaan lohkeaa väärään suuntaan.

Kohtaaminen

Kun katson vanhempia töitäni, enimmäkseen kyllä hyväksyn ne. Niiden kohtaaminen on kuitenkin latautunutta. Olen niille mustasukkainen. Minua huolettaa ajatus, etteivät teokseni enää ilmentäisi samaa elämänvoimaa.

Julkisia töitäni kierrän aluksi kuin kissa kuumaa puuroa. En haluaisi kokea niiden edessä alastomuuden häpeää. Mutta kun on pakko lähestyä, pelko osoittautuu turhaksi. 

Kohtaaminen on minulle tärkeä käsite. Aidossa vuorovaikutuksessa toista pyritään ymmärtämään. Voi kysyä, olemmeko jo menettäneet tämän kyvyn hektisessä kulttuurissamme.

Piispa Wille Riekkinen: "Kiire on kuin tsunami."

Ikä

Minulla on ollut suuri kunnia saada taiteilijaeläke. Meillä taiteilijoillahan on tämä ihana etuoikeus – enkä sano tätä pröystäillen – ettei tarvitse jäädä eläkkeelle.

Ministerin saatesanoissa ei kehoteta jäämään lepäämään. Pikemminkin toivotetaan hedelmällisiä ja luovia vuosia. Silti hätkähdän, kun näen itseni jossakin kategoriassa. En miellä itseäni eläkeläiseksi.

Fyysinen ja sielun ikä kulkevat eri tahdissa.

Fyysinen ja sielun ikä kulkevat eri tahdissa. Mieli tahtoo nousta ylöspäin, mutta ruumis vetää alaspäin. Vitaliteetti on tallella, mutta olen tietoinen realiteeteista, jotka elämään hiipivät iän myötä. 

Edesmennyt äitini olisi täyttänyt 90 vuotta. Hän oli ikinuori, myötäeläjä, joka itki itkevien kanssa ja nauroi nauravien kanssa. Uskon perineeni hänen geeninsä.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 6/2015.