Kristallinkirkas meri ja ihastuttavia saaria: Purjehtijan paratiisiloma vietetään Kroatian vesillä

Rosmariinia ja laventelia. Seison veneen keulassa ja olen aistivinani lähestyvien kukkuloiden tuoksun samalla, kun rakennusten yksityiskohdat alkavat tarkentua. Vihreät ikkunaluukut ja köynnösten ryöpyt, kirkontornit ja parvekkeiden kaaret.

Oikeastaan on aika kummallista, miksi uuteen satamaan ankkuroituminen on aina niin sykähdyttävä kokemus. Vaikka veneessä huomaa elävänsä tiukasti meren säätelemässä hetkessä.

Dalmatian saariston kylissä uusi on rakentunut vanhan päälle levollisesti. Se tarkoittaa myös sitä, että veneilijän kannalta kaikki toimii. Pienimmässäkään satamassa ei tarvitse jännittää, löytyykö sieltä vettä, sähköä ja langaton netti. Itse rantautumistakaan ei tarvitse hermoilla, koska satamissa on yleensä aina vastassa joku avulias marinero, joka neuvoo mihin ahterinsa asettaa.

Ja ainakin kaikki Kreikan satamien ahtauden kokeneet osaavat arvostaa Kroatian saariston rauhallisuutta ja siisteyttä.

Veneen tietokone osaa mitä vain, mutta ei se köysihommiin rupea.

Samassa veneessä

Lähtösatamassa, Primosten kattilamaisessa lahdessa, mieltäni askarruttaa moni asia. Sekin, miltä tämän kolmen päivän reissun viimeinen etappi, legendaarinen Trogir oikeasti näyttää.

Yli 4 000 vuotta asuttu satamakaupunki kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin, mutta henkilökohtaisesti koen yhtä tärkeäksi, että Trogir onyksi Game of  Thrones -sarjan kuvauspaikoista. Mainittakoon, että samainen tv-sarja kuuluu myös presidentti Obaman suosikkeihin, niin taitavasti se analysoi johtajuutta ja ahneutta, vaikka historiallinen fantasia onkin.

Nopeutta ja pientä ahneutta vaaditaan myös tässä ja nyt. Teemme jakoa neljästä kajuutasta. Jos olisin liikkeellä oman perheen tai seurueen kanssa, tuskin edes miettisin koko asiaa. Mutta haluanko nukkua jonkun ventovieraan daamin kanssa vierekkäin vain kerroksittain... Ihan sama, merellä parasta on myös se, miten nopeasti reviiristään hyvinkin tietoinen laskee suojauksiaan. Samassa veneessä ollaan!

Purjehtijaväki nauttii auringonpaisteesta.

Näillä ulapoilla on seilannut tuhat ja yksi valloittajaa.

Kymmentä solmua sivutuulessa

Adrianmeren aalloilla ymmärrän entistä paremmin myös legendaarista Odysseusta. Ihan mielelläni minäkin jäisin tänne saarten sokkeloihin seikkailemaan, pitemmäksikin aikaa.

Kipparimme ja oppaamme Niklas ei harhaile, vaan kertoo klaaraavansa tarvittaessa yksinkin. Niin hieno ja hyvin varusteltu Elan-veneemme on elektronisine merikortteineen ja reittipiirtureineen. Me kyytiläiset saamme kuitenkin olla avuksi sen verran kuin haluamme ja osaamme. Avata ja reivata liki 50-jalkaisen veneen purjeita, seisoa ruorissa, kammeta löysät pois köysistä.

Tässä yhteispohjoismaisessa, kahdeksan hengen ”miehistössä” meitä onkin moneen lähtöön. Kokeneista merikarhuista trenditietoisiin neitosiin, joille tärkeintä on päivetys ja somen päivitys. Hiio-hoi!

Merellä maistuu ruoka ja uni. Välipalaksi supermakeita tomaatteja ja kutunjuustoa.

Häijy pohjoistuuli Bora yrittää säikytellä Bengtiä.

Tukholmalainen Bengt edustaa toista ääripäätä. Pitkän elämän kartuttamaa meren tajua. Loppuvuodesta hän on lähdössä purjehtimaan Etelä-Amerikan eteläiseen kärkeen, Kap Hornin ympäri. Äijän 70-vuotisjuhlat tuli juhlittua ajat sitten, mutta vaimon hankkima lahja on vielä lunastamatta.

Nyt Bengt myhäilee partaansa Kroatian lipun alla, ihan sananmukaisesti, ja neuvoo minua isopurjeen lukemisessa. Värikästä spinnua, vauhtia lisäävää pallopurjetta tähän veneeseen ei jostakin syystä ole asennettu. Mutta parhaimmillaan posottelemme sivutuulessa yli kymmentä solmua. Ei huono. Ja väreistä puheen ollen; auringon laskiessa taivaalle lävähtävät kaikki sävyt musteesta smaragdiin, pinkistä oranssiin.

Saaria ja kalaa

Jokainen ohittamamme saari on erilainen. Karu tai viiniviljelysten porrastama, autio tai kylien kirjoma. Joillakin saarista näkyy myös bunkkerimaisia muodostelmia. Osa sotilaskäytössä olleista alueista on vasta viime vuosina avattu matkailulle.

Vis on ollut strategisesti tärkeä saari vuosituhansia. Jo muinaiset kreikkalaiset ja niin edelleen. Myöhemmin tästä saaresta, josta miltei näkee sekä Italian että Kroatianrannikon, ovat kisanneet britit ja saksalaiset. Saaren korkein huippu oli useita kuukausia myös marsalkka Titon ja hänen partisaaniensa tukikohta. Valitettavasti kroatialaisilla on hyvässä muistissa myös tuoreemmat taistelut, jotka ulottuivat näihinkin luolastoihin.

Taas mennään! Hyvällä tuulella ja meren maku suussa.

Sitruuna kuuluu Kroatian kulinaarisiin tukipuihin.

Hum-vuoren juurella nököttää Komizan kalastajakylä, jonka tärkein tulonlähde turistien ohella ovat sardiinit. Hittituotteeksi kelpaa myös viini. Lähistöllä on useita perheiden omistamia viinitarhoja, joille voi poiketa maistelemaan. Seuraa kylttejä: Domace vino prajadem.

Rubiininpunainen Plavac ja hunajanvaalea Vugava eivät tosin maksa juuri mitään pittoreskin rantakadun ravintoloissakaan. Paikalliset lorauttavat joukkoon kuplivaa mineraalivettä, ja kutsuvat raikasta drinkkiään nimellä gemist.

Mutta jos jokin Kroatiassa on erityisen kohottavaa niin kalaruoka. Kaikessa raikkaudessaan ja konstailemattomuudessaan. Komizassa illallispaikkamme Jastozera on meren päälle rakennettu, alun perin hummerivarastona toiminut harvaseinäinen pytinki, jonka historia ulottuu 1800-luvun lopulle. Ja siellä niitä näyttää puisissa katiskoissa hääräilevän yhä, hummereita ja kaiken maailman muita vonkaleita – lyhyellä matkallaan keittiöön.

Monen mielestä kysymyksessä on ensiluokkainen meriravintola siinäkin mielessä, että siellä hemmotellaan myös lihansyöjiä. Seurueen ainoa kasvissyöjä on suurempi kummajainen.

Taatusti tuoretta. Kala ja muut meren herkut ovat varma valinta.

Komizan kellot

Saaren pääkaupungissa olisi kulmilta löytyneitä Afroditen rintakuvia pullisteleva museo, mutta minulle riittää tämän kylän elävä tuhatvuotinen historia. Sukupolvien sileiksi kuluttamat katukivet ja himmeät lyhdyt. Kapeita kujia halkovat pyykkinarut, hunajaa kaupittelevat vanhat naiset ja verkkaiset aasikuskit. Kulman takana nuori isä työntää viimeisen muodin mukaisia lastenvaunuja iPad kainalossaan.

Myös yöllä olen pirullisen hyvin perillä ajan kulusta. Ehei, yökerhoista täällä ei ole haittaa, mutta sataman vieressä pitää vahtia Pyhän Mihajlan kirkko, jonka tornikello soittaa puoletkin tunnit. Kyläläisille se on varmasti tuttu ja turvallinen signaali.

Aamulla kipitän pyyhkeineni sataman suihkuun, niin kuin moni muukin, joka haluaa säästää veneensä vesivaroja. Ei suurempia jonoja, puhdasta tulee, mutta ei tämä ole läheskään sitä luksustasoa kuin edellisen Soltan sataman marmoroitu ”kylpylä”.

Moni seilori on niin kiintynyt veneeseensä, ettei malta jättää sitä satamassakaan.

Tervetuloa meille! Komizan kylän sisäpihat ovat puhureilta suojassa.

Aamiaisen jälkeen kiipeän rivakasti unikoiden ja oliivipuiden reunustamaa tietä kohti rinteessä seisovaa fransiskaaniluostaria. Läheisen kirkkomaan komeimmat paadet ovat merellä kuolleiden muistomerkkejä.

Äkäinen tuuli lennättää pölypilven vasten kasvojani. Muistuttaa, että kaikella on aikansa – veneessä jo taitavat odotella. Vuohetkin tuntuvat päkättävän perääni jotenkin surkeasti.

Kristallinkirkasta

Purjeet ylös ja kurssi kohti pohjoista. Navakka itätuuli saa koko porukan etsimään päähineitä ja pitkähihaisia. Mainingit ovat korkeita ja lyijynharmaita. Johan tässä alkaa olla seikkailun makua!

Vaahtopäiksi repeävä aallokko estää venekuntaamme poikkeamasta myös Ravnikin saaren Sinisiin luoliin, Modra spilja, joiden unenomaisen tunnelman kapteeni kertoo vetävän vertoja Caprin luolille. No, aina on hyvä jättää jotakin seuraavaan kertaan.

Parissa tunnissa pääsemme suurten saarten suojaan ja sitten tuuli yhtäkkiä lopahtaa pläkään. Veden pinta heijastelee kuin peili. Näytöksen täydentää pilvimassan takaa lävähtävä aurinko. Lillimme aikamme ja turvaudumme perämoottoriin, että ehdimme satamaan valoisaan aikaan.

Suotta ei Dalmatian saaristoa kehuta Euroopan Karibiaksi.

Maslenicassa jäimme yöksi poijuun. Ja uimme kuin delfiinit.

Maslenican lahdessa on vain poijupaikkoja. Omassa rauhassaan lepäilee huikean leveä katamaraani, jonka mastossa lepattaa Suomen lippu. Hieno näky! Vesikin niin kristallinkirkasta, että kannelta on heti sukellettava uimaan. Iltavalossa rannan kalkkikivipaadet ja kynttelikön tavoin seisovat sypressit muodostavat ihmeellisen taikapiirin.

Ankkurointi tämän kaltaisiin luonnonsatamiin ei maksa mitään. Mutta herrasmiessopimukseen kuluu, että venekunta nauttii illallisen satama-aluetta hoitavassa ravintolassa. Rinteeseen maastoutuva paikka näyttää vähän erikoiselta, nimikin on Bat, lepakko, mutta ruoka on jälleen kerran verratonta. Lämmintä mustekalasalaattia ja vähän karjalanpaistia muistuttavaa lihapataa. Viinipullon etiketissä seisoo Zlatan. Muistutus maineikkaan jalkapalloilijan sukusiteistä. Zivili!

Pimeän laskeuduttua ravintolan isäntä kuskaa asiakkaat takaisin veneisiinsä. Ketterästi pyörähtelevä kumivene on lyhtyineen kuin veden pintaan heijastuva tulikärpänen.

Kahden sinisen välissä on mukava mietiskellä elämän tarkoitusta.

Nukun sikeästi. Unessa ohitseni lipuu laiva, jonka keulassa on onnea tuova silmäkuvio.

Aamu on häikäisevän kaunis, tuuli turhankin lempeä, mutta saavumme viimeiseen satamaan puolilta päivin, kutakuinkin ajoissa. Saariston arkisten pikkukylien jälkeen mantereella seisova Trogir näyttää metropolilta. Rantabulevardi Rivan renessanssi- ja barokkityyliset talot hohtavat auringossa kuin kermakakut. Koko komeutta vartioi Kamerlengon linnoitus, jonka venetsialaiset perustivat jo 1400-luvulla. Vaikuttavaa.

Mutta eron hetkellä, laukku pakattuna, minä seison laiturilla ja tuijotan purjevenettämme. Katson hellästi, niin kuin kotia katsotaan.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 16/2014.