Oaradise Cove -hotellin uima-altaalta on rentouttava näköala Intian valtamerelle.
Oaradise Cove -hotellin uima-altaalta on rentouttava näköala Intian valtamerelle.

Silmiä hivelevää maisemaa hallitsevat meri, palmujen reunustamat puuterihiekkaiset rannat – ja sokeriruokoviljelmät. Lähes kaikki saarivaltiossa on tuontitavaraa, myös asukkaat.

Katamaraani liukuu purjeet pulleina Île aux Cerfsin paratiisisaaren edustalla. Vesi koralliriutan suojaamassa laguunissa on kristallinkirkasta ja häivähtää hempeästi vihreään. Lojumme etukannella ja annamme auringon paahtaa hipiää. Tuulenvire vilvoittaa siinä määrin, ettei loikoillessa tule liian kuuma.

Miehistö reivaa purjeet ja laskee ankkurin. On aika repäistä itsensä liikkeelle, pukea ylle uima-asu ja virittää snorklausvälineet.

Tunnen itseni jättikokoiseksi Aku Ankaksi, kun tassuttelen räpylät jalassa aluksen peräosasta laskeutuville tikkaille. Vesi roiskahtaa iloisesti, kun heittäydyn mereen. Painan saman tien naaman pinnan alle ja alan hengittää snorkkelin kautta.

Mauritiusta ympäröivä laguuni on vain pari metriä syvä. Merenpohja sekä sitä peittävät korallit ja kasvit näkyvät selvästi. Korallit ovat vaarassa ihmisen toiminnan vuoksi. Eniten riuttaa on vahingoittanut takavuosien ryöstökalastus, jossa käytettiin apuna dynamiittia. Korallit kärsivät myös siitä, että niiden päällä kävellään.

Varon siis koskemasta niihin ja snorklaan kohti aluetta, jossa näkyy tummaa meriruohoa. Yhtäkkiä kasvuston seasta pölähtää esiin parvi koralliahvenia. Ne tulevat uteliaina melkein kiinni maskiin, mutta pyrähtävät saman tien turvallisen matkan päähän.

Räpylöin ristiin rastiin, sukellan pari kertaa ja bongaan kaloja, joiden pikkuserkkuja olen nähnyt kotoisissa akvaarioissa. Vedenalaisesta maailmasta lumoutuneena ajaudun turhan kauas veneestä, joten otan kiltisti suunnan takaisin.

Kannelle kiipeäminen on temppu sinänsä, eikä se onnistukaan, ennen kuin riisun räpylät ja snorkkelin ja ojennan ne veneeseen oppaallemme Vickramille. En silti malta nousta lämpöisestä vedestä, vaan uin pikku kierroksen.

Sitten veneen grillistä kantautuvat tuoksut käyvät liian houkutteleviksi. Retkeen kuuluu maittava meriateria: kanaa ja marliinia. Kohotamme maljan Mauritiukselle, merelle ja auringolle.

Sokeria, sokeria

Sokerintuotantoon tutustuminen on lähes pakollinen ohjelmanumero Mauritiuksella. Niin keskeinen asema sokeriruo’olla on maan historiassa ja luonnossa.

Viljelmät peittävät lähes koko saaren, ja jopa valtaväylää ajettaessa tuntuu kuin puskisi eteenpäin peltotietä pitkin. Korkeat ruo’ot kasvavat aivan kiinni tiessä, eikä niiden ylitse näe muuta maisemaa.

Pamplemoussesissa Pohjois-Mauritiuksella sijaitsee Beau Planin sokeritehdas, joka on muutettu isoksi museoksi. Siellä järjestetään l’Aventure du Sucre -kierroksia. Tehdas toimi vielä 1990-luvun lopussa, mutta sitten sokerin maailmanmarkkinahinta romahti. Nykyisin saarella on käynnissä enää neljä laitosta.

Vaellamme keskipäivän kuumuudessa tehtaan kyljessä rehottaville viljelmille. Yksi työmiehistä näyttää, kuinka lähes kolmimetrinen ruoko katkeaa leveän veitsen iskulla. Sitten toinen isku, ja vihreä latvus putoaa maahan.

Rohkeimmat meistä uskaltautuvat koettamaan korjuuta. Tottumattomissa käsissä raskas veitsi heilahtaa vaarallisen näköisesti kohti kinttua, eikä ruoko todellakaan katkea yhdellä iskulla – ei edes kolmannella. Taitolaji tämäkin.

Nykyisin ruoko korjataan enimmäkseen koneellisesti, mutta pienillä tiloilla ja hankalassa maastossa se on edelleen tehtävä käsin.

Sokeriruo’on, niin kuin monen muunkin kasvin ja eläimen, toivat hollantilaiset, jotka saapuivat asumattomalle saarelle 1598 ja hommailivat siellä vuoteen 1710.

Heidän käskynhaltijansa Morits Oranialaisen mukaan saari on saanut nimensäkin. Tosin ranskalaisvallan aikana 1715–1810 saarta kutsuttiin Île de Franceksi.

Tehdaskierroksella saamme nähdä, kuinka ruokomassat muuttuvat puristuksen, mehustuksen, haihdutuksen, kristallisoinnin ja linkouksen kautta moniksi eri sokerilajikkeiksi, joista tuttu valkoinen on vain yksi vaihtoehto.

Museossa esitellään myös laajasti Mauritiuksen geologiaa ja kulttuurihistoriaa, johon liittyvät vahvasti kolonialismi ja orjatyövoima. Orjia käyttivät erityisesti ranskalaiset, jotka perustivat isoja plantaaseja. Kun orjuus lakkautettiin 1835, vallassa olivat britit, ja sokeriparonit alkoivat tuottaa työvoimaa Intiasta.

Sokeriproomujen lastaaminen pääkaupunki Port Louisin satamassa oli kovaa työtä. Yksi säkki painoi 80 kiloa, ja hintelän näköiset miehet kantoivat niitä niskan päällä pitkin huteraa lankkupolkua.

Museossa on näytillä säkki, jota voi koettaa nostaa. Me yritämme – löysä säkki ei tahdo hievahtaa lattiasta edes kahteen pekkaan.

Hymy huulille

Tehdaskierroksen päätteeksi pääsemme maistamaan sekä suoraan ruo’osta puristettu mehua että siitä valmistettua rommia. Pellolla tapaamamme mies vääntää tosissaan kampea, joka pyörittää ruokovartta murskaavia hammaspyöriä. Kotitarveprässiltä näyttävän laitteen isomman version näimme tehdaskierroksella.

Saamme jokainen lasillisen tuoretta ruokomehua. Se on todella makeata, mutta silti yllättävän raikasta.

Siirrymme tehtaan puotiin, missä meille kerrotaan eri sokerilajien soveltuvuudesta ruoanlaittoon, leivontaan tai kahvin makeuttamiseen. Suosikkini on tumma ja jauhomainen melassisokeri, joka tekee kahvista aivan uudenlaisen makuelämyksen. Sitä sujahtaa reppuun purkillinen tuliaisiksi.

On aika nytkähtää baarin puolelle. Mauritiuslaista rommia saa monin eri tavoin maustettuna. Siihen lisätään vaniljaa, kaakaota tai vaikka banaania. Pullon saa marketista 5–8 eurolla.

Saan kunnian kokeilla aidon rommicocktailin sekoittamista.

– Kaksi ja puoli mitallista rommia ja sokeriruokomehua, neuvoo talon baarimikko. – Sitten viisi mitallista kookosmehua ja yksi mitallinen mansikkamehua. Ja vielä ravistus.

Kaveri näyttää, kuinka shakerista pidetään kiinni niin, ettei kansi aukea ja sisältö lennä seinille. Teen työtä käskettyä, vatkaan ainekset ja kaadan satsin laseihin.

Kun nostamme lasin huulillemme, niille nousee myös autuas hymy.

Jättilumpeita lammessa

Lähellä Beau Planin tehdasta sijaitsee 1776 perustettu Pamplemoussesin kasvitieteellinen puutarha, joka voi ylpeillä 500 puu- ja kasvilajillaan. Yksistään palmuja on 80 lajia.

Kuljeskelemme puutarhan käytävillä ja pysähtelemme tutkimaan puita ja pensaita, joiden antimet ovat meille tuttuja korkeintaan supermarkettien hedelmätiskiltä.

On hauska nähdä, millainen on luonnossa kasvava mango- ja mantelipuu, inkivääri, muskotti, kamfertti ja papaija. Nimensä puutarhalle ja koko seudulle on antanut greippi, pamplemousse.

Ison lootuskukkia kasvavan lammen rannalla Vickram näyttää, kuinka vesi vierähtää lootuksen lehdeltä kuin ankan selästä. Hän kutsuu ilmiötä lootusefektiksi. Vesi kerääntyy lehden vahamaiselle pinnalle ja puhdistaa sitä.

Lootuksen upea, valkoinen kukka kukkii vain päivän. Terälehtensä pudottaneet kukinnot muistuttavat pikkuruisia suihkusuuttimia.

Puutarhan eniten kuvattu kasvi on Amazonin jättilumme, jonka vihreät, pyöreät lehdet peittävät ison altaan. Mahtavan kokoinen lehti kestää jopa viiden kilon painon, mutta reunojen terävät piikit estävät esimerkiksi sammakkoja käyttämästä niitä levähdyspaikkanaan.

Lumpeen kukka muuttaa väriään valkoisesta violetiksi yhden päivän aikana. Tropiikissa kaikki tapahtuu nopeasti.

Poistuessamme ohitamme alueen, johon puistossa vierailleet kuuluisuudet ovat istuttaneet oman nimikkopuunsa. Joukosta löytyy muisto Englannin prinsessa Margaretin ja Intian pääministeri Indira Gandhin käynnistä.

Värillistä hiekkaa

– Tämä maisema voisi olla Järvi-Suomesta, joku tokaisee, kun pysähdymme Mare aux Vacoasin tekoaltaalle Mauritiuksen ylätasangolla. Ison järven rantamia reunustavat vihreät havupuut, eikä mikään eksoottinen pääse häiritsemään vaikutelmaa.

Tekojärvet ovat tärkeitä saaren vesitalouden kannalta, mutta niillä on käyttöä myös virkistys- ja kalastusmielessä. Järviin istutetaan karppeja, joita kuka tahansa voi pyydystää ruokapöytäänsä.

Karppeja elää myös metsien ympäröimässä, 85 metrin syvyisessä Trou Aux Cerfs -kraatterissa, jonka pohjalla välkkyy lampi.

Kraatteriin pääsee kurkistamaan tasanteelta, jonka viereen automme kipuaa raskaasti puhisten ja puhkuen.

Ylätasangon toinen näköalapaikka avautuu Black River -joen kanjoniin. Ympäröivä maisema vuorineen hehkuu vihreän eri sävyissä. Näkymä antaa pettävän vaikutelman Mauritiuksen luonnosta. Alkuperäisistä metsistä on jäljellä vain kaksi prosenttia.

"Tämä maisema voisi olla Järvi-Suomesta."

Jatkamme kohti Chamarelin kylää ja sen lähistön luonnonnähtävyyksiä. Vaikuttavimmat ovat sata metriä korkea vesiputous sekä erikoinen kirjava maastonkohta, Seven Coloured Earth, jossa tuliperäinen hiekka kumpuilee keltaisen, punaisen, sinisen ja ruskean sävyissä. Parhaimmillaan maisema on iltapäivällä, kun aurinko saa hiekan hehkumaan.

Metsikössä kumpujen alapuolella on pieni aitaus, jossa tuumailee esihistoriallisen oloisia aatoksiaan neljä isoa kilpikonnaa. Ne on tuotu Seychelleiltä, koska hollantilaiset söivät sukupuuttoon Mauritiuksen neljä alkuperäistä kilpikonnalajia.

Hindujen vieraana

– Voitte mennä sisään ja osallistua rituaaliin, kunhan riisutte kengät, Vickram opastaa.

Olemme hindujen pyhän järven, Grand Bassinin, rannalla. On sunnuntai, ja hinduperheet ja -suvut kokoontuvat palvelemaan jumaliaan. Temppelistä kuuluu hypnoottista mantrojen lausuntaa ja tiukujen kilinää. Ihmiset kahlaavat vedessä ja vievät ruokauhreja kraatterijärveen pystytetyille patsaille.

Hindulaisuus on Mauritiuksen valtauskonto, jonka juhlat kuuluvat ja näkyvät. Grand Bassinin lähellä on pyhiinvaelluspaikka, jota komistaa yli 30 metriä korkea Shivan patsas. Viereen on rakenteilla saman kokoinen monumentti Kaikkeuden äidille, Maa Durgalle.

Pelkäämme, että meihin suhtaudutaan ärtyneesti, kun kuljeskelemme kameroinemme ihmettelemässä pyhiä toimituksia.

– Hindulaisuuteen kuuluu suvaitsevaisuus, kertoo Vickram, itsekin hindu.

– Kuka tahansa on tervetullut uskontoon katsomatta.

Jotkut meistä uskaltautuvat sisään temppeliin, jossa otsaan maalataan jumalten siunauksesta kertova punainen kuvio. Papit neuvovat kädestä pitäen, miten vieraan tulee toimia.

Nuori mies taluttaa tuliterän moottoripyöränsä järveen, kastelee sen renkaita ja työntää sen sitten kuivalle maalle temppelin eteen. Oranssiin kaapuun pukeutunut hindupappi saapuu siunaamaan kulkupelin. Hän pirskottaa pyhää vettä ja uhraa murskattujen hedelmien lihaa pyörän päälle. Myös motoristin tyttöystävä osallistuu toimitukseen.

– Hindut siunaavat kaiken mahdollisen: lapset, autot, moottoripyörät, talot, Vickram selittää. – Meille se on täysin luonnollista.

Pelastetut haukat

Puusta rakennettuja torneja piirtyy taivasta vasten jyrkässä rinteessä. Olemme La Vallée de Ferneyssä, ja tornit ovat peuranmetsästäjien tähystys- ja väijypaikkoja.
Ferney on yksityinen luonnonpuisto, jossa suojellaan saaren alkuperäislajeja.

Kahdensadan hehtaarin alueella vaalitaan puita ja pensaita, joilta saarelle tuodut monet vieraslajit ovat riistäneet elintilan. Alkuperäisten lajien siemeniä kerätään siemenpankkiin, ja uusia yksilöitä kasvatetaan taimitarhoissa.

– Täällä voi saada aavistuksen siitä, millainen Mauritiuksen luonto aikoinaan oli, Vickram huokaisee.

Parin kilometrin patikkakierros avaa silmät muutokselle, jonka ihminen on saanut aikaan muutamassa vuosisadassa. Alkuperäisten vaatimattomien puuyksilöiden ympärillä rehottavat viuhkamaisen palmun kaltaiset lajit, joiden itse luulin kasvaneen Mauritiuksella aina.

Tuotuja lajeja pyritään nitistämään yksilö kerrallaan, mutta harkiten ja varovasti, jotta niiden ympäristö ei joutuisi sokkiin suojan ja varjon yhtäkkiä kadotessa ympäriltä.

Myös eläimiä suojellaan. Mauritiuksentuulihaukan kannan elvyttäminen on yksi menestystarinoista. Vähimmillään jäljellä oli muun muassa ddt-myrkyn käytön takia enää kuusi yksilöä. Nykyisin haukkoja on jo 400–500 ympäri saarta.

Mauritiuksen kansallislintua ei sen sijaan enää pystytä pelastamaan. Lentokyvytön mauritiuksendodo eli drontti päätyi ihmisten ravinnoksi, ja viimeisetkin joutuivat pataan 1600-luvun lopulla. Lintu kuitenkin elää matkamuistoissa ja Mauritiuksen vaakunassa.

Retkemme päättyy iloisesti, sillä yksi haukka odottaa meitä aidantolpan nokassa niityn laidalla. Puisto-oppaamme Sandra tunnistaa sen vakiovieraaksi, Papitaksi, jonka puolisoa Pepitoa ja poikasta Ronjaa ruokitaan säännöllisesti alueen keskuksen pihapiirissä.

Sandra kutsuu lintuja pilliin viheltäen ja huudellen. Ensin linnut vierastavat paikalle kerääntyneitä ihmisiä, mutta lopulta ne käyvät vuorollaan sieppaamassa makupalan, jonka Sandra heittää ilmaan.

Mauritius on hää- ja luksussaaren maineessa, mutta miksei ekomatkailukin voisi saada tuulihaukan tavoin ilmaa alleen.

Artikkeli on julkaistu Matkaoppaan numerossa 6/2014.

MAURITIUS x 19

  1. Sijainti  Intian valtameressä 900 km Madagaskarista itään.
  2. Valtiomuoto  Tasavalta. Itsenäistyi Britanniasta 1968.
  3. Pinta-ala  2 040 km². Pituus 65 ja leveys 45 kilometriä.
  4. Asukasluku  1,3 miljoonaa. Noin miljoona matkailijaa vuosittain.
  5. Pääkaupunki  Port Louis, 150 000 asukasta.
  6. Väestö  Eurooppalaista, intialaista, afrikkalaista ja kiinalaista alkuperää.
  7. Kielet  Hallinnon kieli on englanti, mutta mieluiten mauritiuslaiset puhuvat kreolia tai ranskaa.
  8. Uskonnot  Hinduja noin 50 %, kristittyjä 30 %, muslimeja 17 %.
  9. Ilmasto  Trooppinen. Keskilämpötila ympäri vuoden yli +20 C°.
  10. Raha  Mauritiuksen rupia. 100 MUR = 2,40 €; 1 € = 40 MUR.
  11. Liikkuminen  10 kilometrin matka taksilla 400 rupiaa, noin 9,60 €, bussilla 30 rupiaa, noin 0,70 €. 
  12. Aikaero Suomeen  Talvella +2 tuntia, kesällä +1 tunti.
  13. Suuntanumero  +230.
  14. Passi ja viisumi  Viisumia ei tarvita. Passin on oltava voimassa puoli vuotta matkan jälkeen.
  15. Terveys  Perusrokotukset ja hepatiitti-A. Juo vain pullotettua vettä. Suojaudu auringolta ja hyttysiltä.
  16. Turvallisuus  Vasemmanpuoleinen liikenne vaatii valppautta.
  17. Erityistä  Joissakin hotelleissa sähkölaitteisiin tarvitaan brittimallinen, kolmepistokkeinen adapteri.
  18. Matkoja  Kahden viikon matka alkaen noin 2 300 €/all inclusive. Pelkät lennot Pariisin kautta alkaen noin 800 €.
  19. Lisätietoja  www.mauritius.net
    www.tourism-mauritius.mu
    www.mauritius.fi

Ruotsin Lapista ei löydä joulupukkia, mutta hurjia rinteitä senkin edestä. Keltanokka lähti testaamaan, miten pääsee alas Riksgränseniä ja Björklideniä.

Opashan on hullu!

Olen saapunut vasta tunti sitten Ruotsin Lappiin, marssinut saman tien suksivuokraamoon, ährännyt vaivalloisesti massiiviset laskettelumonot jalkaan ja kuunnellut huolestuneena miniluentoa lumivyöryn vaaroista. Ja nyt pitäisi seurata lasketteluopasta vielä kilometri ylämäkeen kohti tunturin huippua.

Olen näännyksissä, hikinorot valuvat poskilla. Ihan kuin noutajan kalsa kosketus tuntuisi olkapäillä.

Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.
Björklidenin laelta näkyy Norjaan saakka.

Matkaa on tehty jo puoli tuntia, ylämäkeen luonnollisesti. Björklidenin laskettelukeskus näkyy alhaalla pienenä. Horisontissa siintävät Norjan tunturit ja jossain niiden takana Atlantti. Jalassani on karvapohjaiset sukset. Ne eivät lipsu senttiäkään. Eivätkä kyllä luistakaan. Niillä vain tampataan matkaa ylämäkeen.

– Mika, sinä pystyt tähän. Ajattele, miten hienot maisemat ylhäällä odottavat. Sitten laskettelemme pitkin neitseellisiä lumia alas laaksoon. Det är kul! tsemppaa opas Kim Bergsten.

Mihin olen joutunut?

Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.
Opas Kim Bergsten vei meidät huipulle.

Sisulla huipulle

Kokeilin laskettelua ensimmäisen kerran 15-vuotiaana Jyväskylän Laajavuoressa. Alku oli vauhdikas, syöksyin pipo silmillä rinteen suoraan alas. En osannut oudoilla suksilla kurvata, kun en tullut keneltäkään kysyneeksi, miten se tapahtuu. Vauhdin sain pysähtymään juuri ennen parkkipaikkaa.

Sen jälkeen eksyin mäkeen satunnaisesti, keskimäärin kerran vuosikymmenessä. Rinteessä oli joka kerta kivaa, mutta laskettelupuremaa en koskaan saanut. Ehkä Suomen rinteet olivat liian vaatimattomia tällaiselle Laajavuoren veteraanille.

Sitten ystäväni houkutteli testaamaan "vähän kovempaa kamaa", Ruotsin Lapin tuntureita. Ruotsihan on suomalaiselle kuin Amerikka. Siellä kaikki on hienompaa ja suurempaa, niin tunturitkin. Ruotsin Åre tunnetaan pikku-Alppeina, sillä sen korkein huippu Åreskutan yltää yli 1400 metriin. Rinteet ovat kilometrien pituisia. Suomen laskettelukeskuksissa moisista lukemista vain unelmoidaan.

Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.
Luonnonrinteissä lasketaan kuin pumpulissa.

Vierekkäin sijaitsevissa Björklidenissä ja Riksgränsenissa tunturit kohoavat reiluun kilometriin. Niiden luonnonrinteet sopivat monipuoliseen lasketteluun kuin valetut.

Bergsten on päässyt tunturin laelle ja jatkaa tsemppaamista. Ammattilaiselle kapuaminen on niin helppoa. Määränpää häämöttää, tamppaan karvapohjasuksiani rinnettä vimmaisesti ylös suomalaisella sisulla.

Det är kul! Det måste vara kul!

Lopulta pääsen perille. Viisikymppisen kunto voisi olla kovempikin, mutta olen yhä elossa.

Hiihtopummin tunnustukset

Bergsten auttaa irrottamaan karvapohjat suksista. Vedän keuhkot täyteen tunturi-ilmaa ja annan katseeni nuolla horisonttia. Olen kilometrin lähempänä taivasta kuin tunti sitten suksivuokraamossa. Olo on juhlallinen. Alan ymmärtää, miksi joskus pitää kärsiä, että voi nauttia.

Bergsten kaataa kuksaan kahvia.

– Olen ollut neljä vuotta Björklidenissä ja Riksgränsenissä lasketteluoppaana. Nuorena elin hiihtopummina Ranskan Chamonix'ssa. Siellä aloin myös vuorikiipeillä, ja se on suurin intohimoni. Laskettelu tulee kakkosena. Nytkin jatkaisin mieluiten matkaa aina vain ylöspäin, Bergsten tarinoi kahvitauollamme.

Täällä vartioin minä!
Täällä vartioin minä!

Näkemykseni vain vahvistuu: mieshän on umpihullu.

Huipulla tuulee. Kahvin lämmittävä vaikutus hupenee. On aika miettiä paluuta alas. Bergstenilla on suunnitelma. Seuraamme mestaria jyrkän rinteen reunaan. Rinne ei ole pitkä, mutta korkeusero nostaa hikikarpalot taas pintaan.

– Tässä on paljon pehmeää lunta, kuin höyhenillä laskisi. Seuraa vain minua, tee pitkiä nautinnollisia kaarroksia, nauti joka hetkestä, Bergsten sanoo ja lähtee.

Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.
Hiihtohissit lähtevät aivan Riksgränsenin keskustasta.

Kuperkeikkoja pumpulissa

Bergsten pöllyttää tyylikkäästi lunta kaarrellessaan. Pian hän on rinteen alaosassa odottamassa meitä muita.

Olen ryhmämme keltanokka, muut ovat kokeneita laskettelijoita ja laskevat perässä leikitellen, kaiketi nautiskellen. Lähden liikkeelle. Luonnonrinteessä, vasta sataneessa pumpulilumessa laskeminen tuntuu erikoiselta. Lumi upottaa, vauhti kiihtyy hitaasti. Mutta se kiihtyy.

Tulee kaarroksen aika. Sukset eivät tahdo totella. Käännyn puolittain ja heitän kuperkeikan. Rämmin pystyyn. Sama toistuu seuraavassa mutkassa. Ja sitä seuraavassa.

Alas ehtineet hymyilevät hyväntahtoisesti. Onneksi rinteessä on niin paljon lunta, että kuperkeikkailu ei vammauta, mitä nyt vähän henkisesti.

– Onnittelut, Mika, selvisit. Se oli päivän haastavin osuus. Nyt pidetään hauskaa, Bergsten lupaa.

Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.
Puuterilumirinteet houkuttelevat rinnehait näyttäviin temppuihin.

Rinne jatkuu loivahkona, ja löydän oman tapani kääntyä upottavassa lumessa. Tuuli suhisee korvissa, laakso lähenee ja talot muuttuvat näkökentässä isommiksi. Mäkeä riittää. Laskettelu kysyy reisilihaksia.

Pidän välillä taukoja ja ihailen arktisen luonnon kauneutta. Olen jo hyljännyt ajatuksen pysyä muiden matkassa. Hiljaa hyvä tulee, alas pääsee kaikilla nopeuksilla.

Lasken hotelli Fjälletin pihaan suksitelineen luo. Pian istun hotellin aulassa, ja takkatuli loimottaa. Kylmä huurteinen tuoksuu edessäni.

Reidet tutisevat, mutta nautin maisemasta Lapporteniin, Lapin porttiin. Näyttää kuin kuu olisi aikojen alkuhämärässä hipaissut Maata ja vienyt puolipallon muotoisen palan tuntureita mennessään.

Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.
Björklidenin Fjället tarjoaa huoneiden lisäksi mökkejä.

Vihdoin vohvelia

Hotellin edessä odottaa hytillinen telavaunu. Se täyttyy matkustajista ja lähtee Låktatjåkkon tunturiasemalle 1228 metrin korkeuteen.

Alhaalla aurinko paistaa, mutta perillä odottaa vaakasuoraan viuhuva hyytävä tuuli ja lumimyräkkä. Lapin luonto luo Ruotsissakin outoa taikaa.

Puikahdan kohti mustaseinäistä hirsitaloa. Sisällä odottaa maailman pohjoisin vohvelikahvila. Käyn pirttipöytään, riisun toppatakkini ja tartun vohveliin.

Olen laskettelu-urani huipulla, kukkulan kuningas. Mietin jo tulevaa Åren-retkeä. Pohjoismaiden pisimmät rinteet vain naurattavat Björklidenin veteraania.

Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.
Rapea vohveli palkitsee laskettelijan.

Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.
Låktatjåkkon vohvelikahvila on maailman korkeatasoisin sananmukaisesti.

Artikkeli on julkaistu ET Matkaopas -lehden numerossa 6/2016.

Riksgränsen & Björkliden

Laskettelukeskukset

  • Riksgränsenin ja Björklidenin laskettelukeskukset sijaitsevat vierekkäin Kiirunasta kaakkoon lähellä Norjan rajaa, Napapiiriltä 200 kilometriä pohjoiseen. Molemmat tunnetaan hyvistä off-piste-laskuista eli vapaalaskuista rakentamattomilla luonnonlumisilla rinteillä.
  • Björklidenissä on 23 rinnettä ja viisi hissiä. Kittelsdalsin hissi vie korkeimmalle, 1100 metriin. Riksgränsenissä löytyy 15 rinnettä, 6 hissiä ja liki rajattomasti vapaalaskurinteitä. 

Näin pääset perille

  • Helsingistä Tukholman kautta lento Kiirunaan, mistä matkaa perille valtatietä E10 on noin 130 kilometriä. Lentoaika Helsinki-Kiiruna 2,5 tuntia. Kentältä on bussiyhteys laskettelukeskuksiin, 30 e/suunta. Bussi kulkee usein myös Björklidenin ja Riksgränsenin välillä.
  • Kiirettömille sopii juna Tukholmasta Riksgränseniin, matka-aika 18 tuntia.
  • Norjan Narvikin lentokentälle on Riksgränsenistä vain 40 kilometriä, mutta bussiyhteyttä kentältä Ruotsin puolelle ei ole. Ruotsin ja Norjan välinen tie on joskus lumimyrskyn takia päiviä poikki. Oulusta maantietä pitkin Riksgänseniin on 620 kilometriä.
  • Helikopterilla? Arctic Elementsin järjestämillä räätälöidyillä 1-7 päivän Heliski-retkillä kokeneet laskettelijat viedään helikopterilla laskemaan neitseellisille puuterilumille vuoristoon, kuten yli 2 000-metriselle, jyrkkärinteiselle Kebnekaiselle. 

SOS

  • Merkitsemättömillä luonnonrinteillä on lumivyöryvaara. Suksivuokraamoista saa pakollisena lisävarusteena repun, jossa on muun muassa lähetin ja lumilapio. Suksivuokraamojen henkilökunta ja laskettelunopettajat opastavat, miten toimia lumivyöryssä.
  • Laskettelussa voi loukkaantua kaatuessaan. Kannattaa varmistaa ennen matkaa, että vakuutukset ovat voimassa. Kypärä on tärkeä turvavaruste.
  • Ruotsin hätänumero on 112.

Sää

  • Talvisesonki alkaa helmikuussa, kun keli muuttuu epävarmasta aurinkoiseksi. Rinteissä riittää lunta toukokuun puoliväliin. Silloin päivälämpötilat ovat reilusti plussalla, mutta yöt edelleen kylmiä. Säätilan vaihtelut ovat tuntureilla nopeita, mikä kannattaa ottaa huomioon varustevalinnoissa.

Majoitus

  • Riksgränsenissä laskettelukeskuksen sydän on suuri Hotell Riksgränsen, jonka huonevalikoima on laaja himolaskettelijan koppero hyteistä perhesviitteihin. Perhehotelli Meteorologen Ski Lodge tarjoaa personnallista luksusmajoitusta.
  • Björklidenissa majoitustilaa tarjoaa hotelli Fjället 1-4 hengen huoneissa ja lomamökeissä. Todellista huippumajoitusta tarjoaa pieni Låktatjåkkan tunturihotelli 1228 metyrin korkeudessa. 

Bussimatka Itä-Karjalaan vie Väinö Linnan romaanin ja viime sotien tantereille. Historia muuttuu eläväksi aidoilla tapahtumapaikoilla.

Seisomme Jänisjoen törmällä Läskelän kylässä Venäjän Karjalassa.

Varkautelainen yrittäjä Timo Männikkö alkaa kertoa isänsä Onnin sotatarinaa.

– Kerran hän ajoi venäläisen pikakiväärin väijytykseen. Takarengas räjähti, ja isä kellisti pyöränsä ojaan.

Vihollinen luuli miehen kuolleen, mutta tämä yllätti ampujat takaapäin.

– Isältä pääsi itku, kun hän löysi yhden surmaamansa miehen lompakosta kahden pikkulapsen valokuvat.

Onni Männikkö oli moottoripyörälähetti Ruben Laguksen panssaridivisioonassa. Se kulki rinnan kirjailija Väinö Linnan rykmentin kanssa.

Norjasta saapunut Helena Harle Mehus näyttää käsin kirjoitettua paperia, jonka löysi isänsä Niilon jäämistöstä. Siihen isä oli kirjannut joukko-osastonsa liikkeitä sen lähdettyä vetäytymään Syväriltä kesäkuussa 1944.

– En halunnut lapsena kuunnella isän sotajuttuja. Nyt tulin tänne paikkaamaan aukkoja tiedoissani, Helena Harle Mehus sanoo.

Osuma onnensoturiin

Bussi kuljettaa 40 hengen ryhmäämme Tuntemattoman sotilaan maisemissa. Reitti seuraa sotatapahtumia Itä-Karjalassa.

Läskelän kylä sijaitsee Laatokan pohjoispäässä puolen tunnin ajomatkan päässä Sortavalasta. Kylään liittyy hurja tarina, jollaisia retken vetäjä everstiluutnantti Ilmari Hakala tietää monia.

– Heinäkuussa 1941 täällä vaikutti onnensoturiksi kutsuttu talvisodan veteraani, luutnantti Allan Gummerus.

Suomalaiset olivat motittaneet venäläiset joen länsirannalle. Onneensa luottanut Gummerus lähti pioneerivänrikin kanssa tukimaan vaurioitunutta siltaa, vaikka se oli venäläisten tarkka-ampujien tähtäimessä.

– Huonostihan siinä kävi. Pioneerivänrikki kaatui kahteen luotiin. Gummerus sai naarmun kaulaansa, mikä järkytti häntä syvästi. Hän tunsi kohtalonsa kääntyneen.

Kun Gummerus seuraavana päivänä piti käskynjakoa joentörmällä, hän sai luodin rintaansa ja ehti vain todeta: ”Pojat, nyt taisi sattua. Menikö sydämeen? Eikö sydän ole tällä puolella?”

Linnan romaanissa sotamies Asumaniemi sanoo viime sanoikseen: ”Se on vasemmalla puolella… Sydän on vasemmalla puolella…”

Esimerkki kuvaa Linnan tapaa rakentaa teostaan. Hän sijoitti yksittäiset tositapaukset haluamaansa kohtaan fiktiota.

Siksi Tuntematonta sotilasta ei voi pitää historiankirjoituksena tai johtamistaidon oppaana. Se on romaani.

Motissa Lemetissä

Hiekkatie muuttuu huonoksi. Tienvarren kylissä työttömyys vallitsee ja vodka virtaa. Kahden puolen tietä näkyy tiheää pusikkoa. Suomalaisten raivaamat pellot on päästetty pajukoksi.

– Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov innostui maissinkasvatuksesta ja kielsi muun viljelyn. Maissi ei kuitenkaan menestynyt. Vasta nyt viljanviljelyä on alettu elvyttää osin suomalaisten opeilla, Hakala kertoo.

Lemetin tienhaarassa käytiin talvisodan rajuimmat mottitaistelut. Venäläisillä oli valtava ylivoima, mutta pieni Suomen armeija onnistui saartamaan heidät ankarissa olosuhteissa.

”Ja tuhosi…i…it tankkeja?” Niin alokas Hauhia kyselee luutnantti Koskelalta tämän sankariteoista Tuntematon sotilas -romaanissa.

”Pari maahan kaivettua Lemetissä”, Koskelan vastaus kuuluu.

– Tuossa näkyy yksi panssarimonttu, Hakala sanoo ja osoittaa sammaloitunutta kuoppaa.

Historia herää eloon aidoilla tapahtumapaikoilla. Sen koemme monta kertaa neljän päivän reissulla, joka venyy yli 3000 kilometrin mittaiseksi.

Kiinnostuitko tästä matkasta? Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle – katso lisää tästä 

Pää matalalla

Väinö Linnan joukko-osaston sota päättyi nelisen kilometriä Loimolan kylästä. Poikkeamme bussilla rauhantulon maisemiin kesken matkan, ettei tietä tarvitse ajaa takaisinpäin.

Korpitien metsäisellä harjanteella erottuu juoksuhautojen ja romahtaneiden bunkkereiden verkosto. Katkenneen oksan päässä roikkuu ruostunut ämpäri, kenties jatkosodan ajalta.

Juuri tämän suon laidalla oikean Jalkaväkirykmentti 8:n ensimmäinen pataljoona kävi viimeiset taistelunsa ennen rauhaa. Ilmari Hakala vie meidät alarinnettä seurailevan kaivannon reunalle.

– Tämä on panssarieste. Sitä oli vaikea havaita vaunusta, joka tuli harjanteen yli. Kaivannosta vaunu ei enää päässyt pois. Kaikkea suomalaiset keksivätkin vihollisen pään menoksi.

Ilmari Hakalan vaimo Leena, retken huoltopäällikkö, soittaa meille äänityksen, jonka Yleisradio teki 4. syyskuuta 1944 kello 8.05, kun rauhan piti jo olla voimassa.

Ääni rätisee. Toimittaja kysyy juoksuhaudassa suojautuvilta miehiltä, mitä he ajattelevat rauhantulosta.

”Oudoltahan se tuntuu monen sotavuoden jälkeen. Ensin en tahtonut uskoa, piti soittaa takaisin pataljoonaan. Itse olemme hiljaa, mutta naapuri ei näytä lakkaavan”, kertoo luutnantti Virtanen. Taustalta kuuluu jalkaväen aseiden laukauksia.

– Nuoret miehet puhuvat tosi kypsästi ja rauhallisesti. Sota oli heille jo arkipäivää. Piti vain pitää pää alhaalla, Helena Harle Mehus huokaa.

Tappiomieliala ei välity sotilaiden puheista. Linna pani romaanissaan Vanhalan sanomaan asian tällä tavoin: ”Hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi.”

– Se kertoo torjuntavoitosta. Jatkosodan tavoite oli itsenäisyyden säilyttäminen, ja se toteutui, sotahistorian tutkija Hakala toteaa.

Kollaa kesti

Kymmenisen kilometriä Loimolasta sijaitsee legendaarinen Kollaanmäki. Sen kenttähautausmaalle on haudattu 104 talvisodassa kaatunutta. Hautausmaalla Leena Hakala lukee ääneen Helvi Hämäläisen runot Suomalaiselle tuntemattomalle sotilaalle ja Hevosille jotka kuolivat sodassa.

Kollaalla taisteli Sortavalassa syntynyt luutnantti ja entinen muukalaislegioonalainen Aarne Juutilainen, ”Marokon kauhu”. Hän tuli tunnetuksi rohkeutensa ja omaperäisen johtamistapansa vuoksi.

Yleisradion tallenteessa Juutilainen kuvailee karskiin tapaan miestensä tekoja:

”Ovat kyselleet, milloin ylimääräiset kertausharjoitukset loppuvat ja milloin se sota alkaa. Olen syntisiin tyytyväinen. Lungia poikia.”

Juutilainen kertoilee, miten ”ryssät ovat antaneet” suomalaisille tykkejä, konekivääreitä ja muuta ”pienempää törkyä”. Hän on haavoittunut jalkaan, mutta vähättelee tapahtunutta ja kehaisee istuvansa vaikka kiikkustuolissa sihtailemassa vihollista kiikarikiväärillä.

Juutilaisen yksikössä oli mukana myös Simo Häyhä, jota pidetään yhtenä kaikkien aikojen tehokkaimmista tarkka-ampujista.

Uusi Tuntematon

Yksi suomalaisten päämäärä kesällä 1941 käynnistyneessä jatkosodassa oli Karjalan tasavallan nykyinen pääkaupunki Petroskoi.

”Hei karjut! Petrosavoski täällä loistelee isänmaan aamunkoitossa.”

Näin kallion laelta tähyilevä sotamies Viirilä hihkaisee romaanissa, kun pataljoona lähestyy kaupunkia. Valtauksen jälkeen syksyllä 1941 kaupungin nimi muutettiin Äänislinnaksi.

Nykyisin Petroskoi on varteenotettavan kokoinen, asukkaita on noin 260 000. Muuttoliike tosin vie monia Venäjän suuriin keskuksiin.

Ensi lokakuussa tulee ensi-iltaan Aku Louhimiehen ohjaama uusi Tuntematon sotilas -elokuva. Siinä on kohtaus Äänislinnan voitonparaatista, jonka Väinö Linna ohittaa romaanissaan lyhyellä maininnalla.

– Isäukko oli mukana polkupyörällä. Minulla on siitä kuviakin. Paraatista ei sodan jälkeen kauheasti haluttu puhua, Timo Männikkö kertoo.

Petroskoita halkoo jylhän rautatieaseman edestä lähtevä viivasuora valtaväylä, Lenininkatu. Sen toisessa päässä välkehtivät Äänisen aallot.

Rantapuistikossa järvelle tähyilee poliitikko Otto Wille Kuusisen patsas. Jykevää hahmoa kutsutaan leikillisesti kalastuksenvalvojaksi.

Vasili saunoo

Sammatuksen kylän mäellä käytiin kesällä 1944 isot taistelut. Alueelta on löydetty sotilaiden jäännöksiä. Pari vainajaa on tunnistettu suomalaisiksi tuntolevystä ja puukosta.

– Tältä mäeltä Mannerheim-ristin ritari Toivo Ilomäki tuhosi useita venäläisiä panssarivaunuja. Hänellä oli tarkka sihti, Hakala kertoo.

Laskeudumme mäeltä kylän raitin varrella sijaitsevalle talolle. 85-vuotias Vasili Tarasov, Hakaloiden tuttu vuosien takaa, tulee ulos punaisesta tuvastaan ja ottaa heti yleisönsä.

Hän osaa suomea, koska kävi välirauhan aikana suomalaisten perustamaa koulua.

– Mies lähti metsään tatteja keräämään. Ei kuulunut takaisin. Ei ole löydetty. Metsä on iso. Karhujakin on paljon ja susia. Viime syksynä sudet söivät ketjussa olevan koirani. Yksi susi ammuttiin, Vasili kertoo kylänsä elämänmenosta.

Kun Vasili käväisi Aunuksessa lääkärissä, talossa kävi varkaita. Tarina saa meidät keräämään pienen avustuksen naapurimaan kansalaiselle. Ilmari Hakala toimittaa rahat perille vaivihkaa, ettei miehen ylpeys saisi tarpeetonta kolausta.

– Minulla on pullo vodkaa. Ilman vodkaa ei saa elää, mutta paljon ei saa juoda, vähän, tervaskanto veistelee ja kumoaa ryypyn hitaasti pohjaan asti.

Sammatuksen kylätien toisella puolella savuaa sauna, koska Vasililla on kylypäiv, saunapäivä.

Isän perässä

Jatkosodan kirjeenvaihtajat Martti Haavio ja Olavi Paavolainen ihastuivat Kuujärven idylliseen Paloniemen kylään. Haavio kirjoitti paikasta päiväkirjassaan Me marssimme Aunuksen teitä.

Sadevesi on syönyt jyrkkää hiekkatietä, joka vie järven rantaan. Ilta-auringossa kylpee unelias karjalaiskylä puutaloineen.

– Isäni istuskeli komentajansa kanssa laiturilla kuuta katsellen. Komentaja oli, kenties hieman liikuttuneessa tilassa, luvannut isälle sata hehtaaria maata järven rannalta. Kyllä sotaan mahtuu mukaviakin muistoja, Timo Männikkö kertoo.

Kotimatka alkaa. Laajojen rehupeltojen keskellä sijaitsee valtava karjakombinaatti. Laatokka vilahtelee silloin tällöin näkyviin.

Tuuloksen kenttähautausmaalle on haudattu 57 suomalaista. Hakala kertoo kesän 1944 rajuista vetäytymistaisteluista.

Viimeiseksi pysähdymme Salmissa, josta on lähtöisin Helena Harle Mehuksen isän suku.

– Tämä reissu on ollut minulle vaellusta hänen kanssaan, Harle Mehus summaa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 4/2017.

Lähde mukaan ET-lehden lukijamatkalle Tuntemattoman sotilaan jäljille! Katso tarkemmat tiedot täältä.