On aika mittumaarin, kesän ensimmäisen sillikaviaarin,
luonto kukkii, laine loiskuu rannan hiekkaan
kuin kutsuen sille astumaan.
Mikä harmi! Vesi on niin kylmää,
ett’ aivan hyytää,
mutta toivo elää, ett` vielä päästään pulahtamaan
lämpöiseen ja puhtoiseen Saimaaseen.

On lintuin laulu lähes vaiennut,
vain aamuisin ja illoin ”urhot” virittelevät laulujaan
kertoen näin muulle lintuväelle, ett` pesä on valmis
poikasten tulla maailmaan.

Satakieli ei enää laula, mutt` tilalle on tullut uusi tuttavuus,
se mustapääkerttu on.
Metsän siimeksessä se laulaa surumielistä lauluaan
ja sen laulu on minut aivan lumonnut.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Käki, tuo kevään ja kesän airut, kukkunut on järven takana
ja aivan pihan tuntumasta toinen käki
etsinyt on jonkin linnun pesän naaraskäen munia.
Miettinyt oon kovasti, mikä on se pesä, jonka käki valtas.
Onko se pesä, jost` kuului variksen raakunaa ja jonkinlaista
käen kukuntaa. Surullista, mutt` luontoon kuuluvaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aivan unhoon meinas’ jäädä Saimaan norppa,
jok` veden pintaan pyöritellyt on renkaita.
Ääntäkin on kuultu rannalta,
jotain uu—uu tai siltä väliltä.

Tämä runo on ylistyslaulu Saimaalle, puhtaalle vedelle,
linnustolle, niin vesi- kuin metsälinnuille.
Ja muulle väelle,
saukoille, metsäjäniksille, ketuille, ilveksille ja hirville, jopa karhulle, jonka
jäljet näimme muutaman vuosi sitten 150 metrin päässä mökistä.
Olin unohtaa ihanat perhoset ja sudenkorennot ja leppäkertut,
ilmassa surraavat tukanleikkaajat
ja monenmoiset hyönteiset ja maassa mönkijät.
Kyllä vain on Suomen luonto monimuotoinen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla