Liisa Tolalle Ihana nainen -päivä oli upea kokemus

Espoolainen Liisa Tola, 69, tuli studiolle ”hömppäkuvaukseen” vähän epäileväisenä, mutta kun meikki ja hiukset on laitettu ja kauniit kuvat otettu, Liisa oli myyty. Lue lisää hemmottelupäivästä sekä katso jutun lopusta myös ennen ja jälkeen -kuvat.

– Ehkä Aija-ystävättäreni näki ränsistyneen ulkomuotoni ja siksi suostutteli minut Ihana nainen -kuvaukseen, Liisa Tola toteaa sarkastisesti ja lisää samaan hengenvetoon, että Aija on hyvä ystävä. Heillä on samanlainen huumorintaju ja he nauravat vapautuneesti niin itselleen kuin toisilleen.

– Ei kai tästä haittaakaan voi olla. Jos vaikka saisin jotain vinkkejä hiustenlaittoon, Liisa kertoo.

"Ystävättäreni näki ränsistyneen ulkomuotoni ja siksi suostutteli minut Ihana nainen -kuvaukseen."

Laihduttaakin pitäisi

Ihana Studiossa Liisan ottavat vastaan Mirkku Merimaa ja Niina Stolt, valokuvaajat, jotka ovat parin vuoden ajan kuvanneet Ihania naisia. Ihana nainen on heille työtä, mutta myös projekti, jolla he haluavat ”parantaa maailmaa yksi nainen kerrallaan”.

– Suuri osa suomalaisnaisista ei ole tyytyväisiä vartaloonsa tai kasvoihinsa, ja monella on lisäksi suorastaan vääristynyt käsitys omasta ulkonäöstä. ”Silmäluomet ovat turvoksissa” tai ”pitäisi laihduttaa”, he sanovat. Tämä kuvaussessio on meidän tapamme muuttaa naisen käsitystä itsestään, Mirkku sanoo.

Elämyspäivä alkaa tutustumisella. Yhdessä kartoitetaan kuvattavan toiveet ja puhutaan vaatteista ja tyylistä. Toisinaan päädytään päähenkilön omiin asuihin, joskus lainataan studion varastoista, vaikkapa harmaata tylliä. Meikki ja kampaus tehdään valitun tyylin mukaan.

Haluatko sinäkin päästä Ihana nainen -hemmottelupäivään? Osallistu kilpailuun TÄSTÄ!

Liisa istuu stylisti-meikkaaja-kampaaja Krista Stenbergin käsittelyssä lämpörullat päässä. Kun Liisa on saanut hyvän pohjustuksen, muutaman irtoripsen ja silmien väriä korostavaa sinistä luomiväriä, on hiusten vuoro. Rullat pois, ja Krista alkaa tarmokkaan tupeeraamisen.

Punaa huuliin ja pitsimekko päälle

Krista asettelee Liisan kiharat kauniisti, ja sitten päästään itse asiaan. Studion lattialle on viritetty valkoinen taustapaperi, ja sen edessä Liisa kuuntelee totisena, kun Niina neuvoo sopivaa asentoa.

Kamera laulaa. Niina yrittää houkutella Liisalta hymyä, ja varovainen sellainen alkaa näkyäkin tämän kasvoilla.

– Kohta et näe enää mitään, kun salamavalot välkkyvät niin taajaan, Niina nauraa.

Vaikka Liisa on työroolissaan tottunut olemaan katseiden kohteena, hän ei luonnostaan hakeudu huomion keskipisteeseen. Lapsena oli toisin.

– Minulle on jäänyt mieleen jonkun kotona järjestetyt hääjuhlat, joissa olimme perheen kanssa vieraina. Hyörin ja pyörin siellä innostuneena, mutta äitini hillitsi minua ja huomautti, että Liisa on sellainen, että aina sen pitää olla keskipisteenä. Muistan loukkaantuneeni äidille tosissani, Liisa kertoo.

Liisa ei ole muistoineen yksin. Moni on kokenut lapsena tilanteen, jossa halusi keikistellä ja ottaa kontaktia aikuisiin, mutta vanhemmat hyssyttelivät tai suorastaan kielsivät. Tytöt käyvät läpi 3–5-vuotiaana vaiheen, jossa he ottavat tyttöyttään haltuun ja hakevat – ei niinkään keskipisteenä olemista – vaan rakkauden katsetta.

"Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ihanana ja kauniina."

– Jokainen meistä haluaa tulla nähdyksi ihanana ja kauniina. Jos lapsi saa sen kokea, hän sisäistää sen vähitellen ja alkaa katsoa itsekin itseään lempein silmin, sanoo psykoterapeutti ja tietokirjailija Mirja Sinkkonen.

Suomalaisten ankarat sotakokemukset saivat aikaan sen, että naistenkin oli oltava vahvoja, jopa kovia, pärjätäkseen kotirintamalla. Silloin ei ollut sijaa kepeälle keikistelylle, ja sodan jäljet ulottuvat sukupolvien yli tässäkin asiassa. Lisäksi ennen ehkäisyvälineiden yleistymistä naisen oli vaarallistakin olla hehkeä ja haluttu. Avioliiton ulkopuolinen raskaus merkitsi vielä 1950-luvulla häpeää. Tämäkin vaikuttaa naiseuteen liittyviin asenteisiin edelleen, niin kuin psykologi Hannele Törhönen totesi Helsingin Sanomien haastattelussa 29.11. Ei ihme, että suomalaisnaisen on vaikea iloita naiseudestaan.

Kuin ranskatar

Onneksi meillä on mahdollisuus korjaaviin kokemuksiin, ja voimme olla ihania myös myöhemmin.

Krista tekee Liisalle toisenlaisen, juhlavamman meikin ja laittaa tälle lainekampauksen. Liisa näyttää aivan ranskattarelta mustassa pitsimekossaan.

Mirkku vie Liisan uudelleen studion puolelle. Taustapaperi on vaihtunut tyylikkääseen tummanharmaaseen. Liisan olemus on jo valmiiksi vapautunut, eikä Mirkun tarvitse juurikaan houkutella kuvattavaltaan hymyjä, hän näyttää vain sopivat asennot.

– Vitsi mikä tyyli! Näin se vain on: jokaisessa meissä asuu pieni huippumalli, Mirkku ihastelee.

Pari päivää kuvauksen jälkeen Liisa lähettää Mirkulle ja Niinalle viestin: ”Oli aivan mahtava päivä se perjantai, ja hykertelin vielä pitkään irtoripsieni kanssa!”

Pirkko Pitkäpaasi sai idoliltaan yllättävän huomionosoituksen vuonna 1978.

Pirkko Pitkäpaasi, 62, Helsinki:

"Tauno Palo on suuri idolini. Olen katsonut Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen varmaan kymmeniä kertoja. Hän oli lahjakas näyttelijä, mutta kyllähän se charmin ydin oli jumalainen ulkomuoto. Pehmeä, naisiin sortuva heikko mies tietysti, mutta se palava katse! Suomen Clark Gable ilman muuta.

Helsingissä kaikki tiesivät, että Tauno Suuren kantapaikka oli Elite-ravintola Töölössä. Ei sinne hänen takiaan monikaan mennyt, se oli ja on yhä suosittu ravintola muutenkin. Mutta siellä hänet saattoi nähdä kantapöydässään. 1970-luvulla hän oli jo vanha mies, mutta se sytyttävä katse hänellä oli elämänsä loppuun asti. Sen voi nähdä hänestä kertovissa dokumenteissakin.

"Ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän oli polvillaan edessäni ja lauloi minulle serenadin."

Talvella 1978 olin Elitessä isomman seurueen kanssa, meitä oli monta pariskuntaa. Ravintola oli täynnä, puheensorina melkoinen. Yhtäkkiä kuulen, että takana joku mies kysyy jotain poikaystävältäni, tulevalta mieheltäni. Käännyn. Se on Tauno Palo. Ja ennen kuin ehdin ajatella mitään, hän on polvillaan edessäni ja laulaa minulle  serenadin.

Olin niin häkeltynyt, ettei mieleeni jäänyt, mitä hän lauloi, eikä sekään, miten ympärilläni siihen reagoitiin.

Olin tietysti otettu, että suuri idolini on siinä polvillaan edessäni, mutta vähän kiusaantunutkin tästä odottamattomasta huomiosta. Miksi minä? No, olihan minulla silloin pitkä vaalea tukka...

Nyt muistelen tapahtumaa tietysti suurella lämmöllä. Hauskinta on, että 89-vuotias äitini pyytää vieläkin aina silloin tällöin, että kerro taas se, kun Tauno Palo lauloi sinulle."


Muisto on julkaistu ET-lehden numerossa 12/2014.

Oliko se Jannen soittama väärä nuotti viululla ja sitä seurannut painokas anteeksipyyntö vai pelkkä nuoren muusikon olemus, joka vangitsi Aino Järnefeltin sydämen? Joka tapauksessa Ainosta tuli säveltäjälle loppuelämän sulostuttaja, tuki ja ryhtikin.

Ennen kuin on päästy nuoren musiikinopiskelijan Janne Sibeliuksen ja kulttuurisuvun tyttären Aino Järnefeltin katseiden vaihtoon ja helsinkiläissivistyneistön illanviettoihin, on käytävä katsomassa, mistä kaikki alkoi 150 vuotta sitten.

Hämeenlinnan Hallituskatu 11:ssa on 1860-luvulla kaupunginlääkäri Johan Julius Sibeliuksen ja Maria Charlotta o.s. Borgin koti. Joulukuun 8. päivänä puolen yön jälkeen ulkona on pakkasta peräti 17 astetta, mutta makuukammarissa nurkassa lämmittää kakluuni. Johan ja Maria Sibeliuksen perheeseen on juuri syntynyt poika, pikkuveli 2-vuotiaalle Lindalle. Poika saa nimekseen Johan Christian Julius.

Isä Johan Sibelius kirjoittaa tammikuussa veljelleen Pehr Sibeliukselle ja kutsuu tätä katsomaan uutta perheenjäsentä. "Me alamme kutsua häntä Janneksi, edesmenneen veljemme muistoksi." Tämä oli siis kauppalaivankapteeni Johan ”Janne” Sibelius, joka kummitteli Jannen elämässä vielä myöhemminkin.

Musisoiva hutilus

Kun Janne oli kaksivuotias, isä kuoli kaupungissa riehuneeseen pilkkukuumeeseen ja äiti jäi lasten kanssa yksin. Perhe oli konkurssissa, sillä Johan Sibelius oli hoitanut raha-asiansa kehnosti. Maria Sibelius joutui muuttamaan äitinsä, leskiruustinna Borgin luo. Maria sai pian miehensä kuoleman jälkeen vielä kolmannen lapsen, Christianin.

Jannen ympärillä oli hyväntahtoista sukua niin isän kuin äidin puolelta. Alakoulun Janne kävi äidinkielellään ruotsilla, mutta siirtyi 9-vuotiaana suomenkieliseen kouluun.

Pojalla oli viljas mielikuvitus, ja hänen kätensä hakeutuivat pianon koskettimille jo varhain. Hän soitti kappaleita korvakuulolta, mutta tapaili myös ennestään tuntemattomia sävelkulkuja, omasta päästään. Musikaalisuus periytyi kummankin vanhemman puolelta.

Lakiopinnot saivat jäädä. Janne halusi tehdä musiikkia.

Isoäiti Borg yritti pitää Jannelle kuria, poika kun kadotteli tavaroitaan ja teki koulussa töitä vain sen verran, ettei jäänyt luokalleen. "Janne-slarven" eli Janne-hutilus, niin isoäiti kutsui tulevaa säveltäjä-mestaria.

Äidin kirjeissä kuului normaali äidin huoli lapsistaan, Jannen musikaalisuuteen äiti ei ottanut kantaa. Sen sijaan isän sisko Evelina ymmärsi Jannen lahjakkuuden ja piti huolta, että tämä harjoitteli soittoa. 7–8 vuoden ikäisenä alkoivat soittotunnit äidin siskon Julia Borgin hoteissa. Murrosiässä piano vaihtui viuluun. Elokuussa 1883 nuori Sibelius kertoi kirjeessään, että on säveltänyt trion.

Sibelius muutti ylioppilaaksi tulon jälkeen Helsinkiin, ensin lainopilliseen tiedekuntaan. Hän kirjautui myös musiikkiopistoon, Sibeliusakatemian edeltäjään, ja pian lakiopinnot saavat jäädä. Musiikkia, sitä hän halusi tehdä.

Kun Janne soitti viululla väärin, hän kääntyi Ainoon päin, kumarsi ja pahoitteli.

Förlåt!

Helsingissä musiikinopiskelija vietti vilkasta seuraelämää. Hän ystävystyi Armas Järnefeltin, Ainon veljen kanssa. Armas oli kertonut lahjakkaasta opiskelutoveristaan kotonaan, ja tulevan säveltäjän persoona alkoi kiehtoa Ainoa jo ennen kuin hän oli edes tavannut tätä.

Järnefeltien lähipiiriin kuulunut Hilma Wiik-Arina muisteli kirjeessään, että nuoret kohtasivat ensimmäisen kerran "appelsiiniviftissä" – nämä olivat koti-iltoja, joissa nuoret söivät appelsiineja ja keskustelivat. Järnefelteilläkin sellaisia pidettiin, ja Arina-Wiikin mukaan Ainon appelsiininsyönti muuttui kovin vaikeaksi, kun Sibelius astui sisään. Katseiden vaihto oli intensiivinen.

Armas Järnefelt puolestaan on muistellut kohtaamista korostaen musiikin roolia. Armas soitti illanvietossa pianoa ja Janne viulua. Kun Janne oli soittanut yhden väärän äänen, hän oli kääntynyt Ainoon päin, kumartanut ja sanonut: "Förlåt."

Vaikka kyse oli suurista tunteista heti ensi katseesta lähtien, suhteen alussa oli omat mutkansa. Janne lähti Berliiniin opiskelemaan, ja yhteydenpito Ainoon jäi. Hän heilasteli Betty Lerchen kanssa, sävelsi tälle jopa valssin. Aino pahoitti mielensä.

Ainon rakkaus ei horjunut.

Jannen palattua Suomeen asiat alkoivat kuitenkin edetä vauhdilla, ja umpirakastunut pari meni salaa kihloihin, ennen kuin Janne rohkeni kysyä kenraali Alexander Järnefeltiltä tyttären kättä. Kihlausaikana Janne opiskeli Wienissä ja tunnusti Ainolle olleensa uskotonkin. Ainon rakkaus ei horjunut.

Naimisiin Aino ja Janne pääsivät Järnefeltien kesäpaikassa Tottesundissa Vaasassa 10. kesäkuuta 1892. Janne oli julkaissut ensimmäisen sinfoniansa, Kullervon, saman vuoden keväänä.

Häämatkallekin pari pääsi, koska Janne oli saanut yliopistolta matka-apurahan, jonka avulla hänen oli määrä tutustua kanteleen soittoon ja runolauluun Karjalassa. Nuoripari yöpyi Vuonislahdessa Monolan talossa, ja tietysti sinne otettiin mukaan myös piano.

Ennen kuin piano vietiin Monolan taloon, se tarinan mukaan raahattiin Kolin huipulle, jotta säveltäjä pääsi musisoimaan siihen aikaan niin muodikkaissa karjalaisissa maisemissa.

"Se minussa herättää tuhmuutta..."

Sibelius oli luonteeltaan tunteellinen – hän tunsi syvästi, kaikenlaisia tunteita, ja hän myös ilmaisi niitä.

"Olet niin ihana ja kaunis – et sinä kulta ymmärrä mitä piirteitä ruumiillasi on ja miten jalosti olet luotu. Se minussa herättää tuhmuutta sellaista tulista hurjaa joka voi olla niin melankolista ja salaista mutta joka tekee tunnetta teräksikseksi."

Näin Janne kirjoitti Ainolle elokuussa 1894.

Avioparin kirjeenvaihto on täynnä hellittelysanoja ja ikävää. He olivat toisilleen kaikki kaikessa, Aino oli Jannelle paras ymmärtäjä, tuki ja turva. Sibelius teki säveltäjän uraa ja Aino hoiti lapsia ja kotia, niin kuin siihen aikaan kuului, mutta he olivat tasaveroisia.

Säveltäminen aiheutti Sibeliukselle paineita, samoin huonot arvostelut. Mutta ei ollut hyvä sekään, jos kukaan ei noteerannut uusia teoksia edes jonkinlaisella maininnalla.

Masennus tuli Sibeliukselle tutuksi, ja erityisesti se koetteli pimeään vuodenaikaan. Paineita piti purkaa istumalla Kämpissä ja Königissä pahimmillaan päiväkausia. Joutuipa Sibelius tappeluihinkin.

Kun Janne aneli anteeksi, Aino suli.

Alkoholi kiristi puolisoiden välejä aika ajoin vakavastikin, mutta Aino palautti säveltäjän aina takaisin ryhtiin. Ainon ei tarvinnut nalkuttaa. Hänessä oli auktoriteettia ja voimaa, jolla hän vetosi miehensä poikkeuksellisiin lahjoihin. Tämä ei saisi haaskata lahjaansa huonoon elämään.

Kun Janne viimein kotiutui ryyppyreissuiltaan, Ainolassa oli hyvin hiljaista. Janne joutui anelemaan Ainolta, ettei tämä olisi niin ankara. Ja silloin Aino suli.

Juttua varten on haastateltu Sibelius 150 -juhlavuoden johtajaa Erkki Korhosta ja tietokirjailija SuviSirkku Talasta. 

Artikkeli on alun perin julkaistu ET-lehden numerossa 1/2015.

Kaikille suomalaisille tuttu Finlandia on kuin Suomi nuotteihin vangittuna. Se ei ole sattumaa.

Sibelius sävelsi ensimmäisen version Finlandiasta helmikuun manifestin jälkimainingeissa 1899 Jalmari Finnen musiikkinäytelmään. Sävellyksen nimi oli Suomi herää. Myöhemmin Sibelius viimeisteli teoksen Finlandiaksi.

– Hän katsoi maiseman muodon, miten metsän viiva horisontissa menee, ja piirsi sen saman viivan melodiaan. Sibelius kertoi, että Finlandiaa säveltäessään hänellä oli ollut mielessään Aulangon kansallismaisema, kertoo Sibelius 150-juhlavuoden johtaja Erkki Korhonen

Viimeisimpänä Finlandian ovat äänittäneet esimerkiksi Club For Five sekä Paula Vesala. Vesalan version pääset kuuntelemaan Spotifysta täältä (kuunteleminen edellyttää rekisteröitymistä).

Club For Fiven version näet alta: