Espoolaiset fiftarikaksoset Charlotte ja Chanette Kotilainen, 47:
Toisiaan täydentävä kaksikko. Tummatukkaisen Netan sinivalkoinen Oldsmobile Holiday Sedan on vuodelta 1957. Vaalean Lotan auto on Cadillac Sedan Deville vuodelta 1961. Itse he eivät autojaan juuri fiksaile – miehet ovat sitä varten.
Toisiaan täydentävä kaksikko. Tummatukkaisen Netan sinivalkoinen Oldsmobile Holiday Sedan on vuodelta 1957. Vaalean Lotan auto on Cadillac Sedan Deville vuodelta 1961. Itse he eivät autojaan juuri fiksaile – miehet ovat sitä varten.

Chanette ja Charlotte kotilaista yhdistää monen muun asian lisäksi fiftarityyli. Mikään roolileikki tai pakopaikka 1950-luku ei naisille kuitenkaan ole. Enemmän se kulkee geeneissä. Asian vahvisti isä, jonka kaksoset tapasivat vuosi sitten ensimmäistä kertaa.

Kiiltävän konepellin alla kehrää miljoona kissaa. Se ääni menee luihin ja ytimiin, mutta kyllä Chanette Kotilainen ja Charlotte Kotilainen, 47, kääntävät päät ilman autojaankin.

Joskus ihailuun sekoittuu ihmetystä. Ja tyhmiin kysymyksiinkin on pitänyt tottua: kumpi sulla oli ensin, jenkkiauto vai siihen sopiva kampaus?

– Suurin harha on se, että tämä meidän fiftari-tyylimme olisi jotain leikkiä, hetken harrastus tai päähänpisto. Sitä se ei ole, vaan nuoresta saakka omaksuttu elämäntapa, joka ei jää pelkkään pintaan, huomauttaa Chanette, tuttavallisemmin Netta.

Hänelle elämäntyylistä on jalostunut myös työ. Sen jälkeen, kun hän oli perustanut Espoon Tapiolaan oman 50-luvun tyyliin erikoistuneen Lucky You -parturiliikkeensä, joka aamu on ollut kiva tulla töihin.

– Tavallisessa kampaamossa, toisen palveluksessa, tunsin meneväni hukkaan. Otin riskin. Nyt toivon, että samanhenkiset asiakkaat pikkuhiljaa löytävät paikan, vaikka avomies varoitteli, ettei ”meitä” ole tarpeeksi. Toki palvelen mielelläni myös tavallisia asiakkaita.

Fiftari-piireissä ihmisten iällä ei ole mitään merkitystä. Tuskin meidänkään elämäntyylimme tästä vuosien varrella muuksi muuttuu, sanovat Chanette Kotilainen ja Charlotte Kotilainen.
Fiftari-piireissä ihmisten iällä ei ole mitään merkitystä. Tuskin meidänkään elämäntyylimme tästä vuosien varrella muuksi muuttuu, sanovat Chanette Kotilainen ja Charlotte Kotilainen.

Kolme kerrosta alempana, Heikintorin katutasossa on Bieder-ketjun kukkakauppa, jossa Charlotte Kotilainen, tuttavallisemmin Lotta, työskentelee floristina. Hän on nyt tyytyväisempi kuin omaa yritystä taannoin pyörittäessään. Arkeen mahtuu muutakin kuin työ, ja kaksossiskoakin tulee tavattua lähes päivittäin.

– Vaikka kyllä me toistemme kuulumiset aistimme usein muutenkin, Lotta huomauttaa.

Ikonitkin ovat paikoillaan. James Dean diivailee parturiliikkeen tiskin takana. Vanhan levysoittimen yli kurkkii Elvis, mutta nyt rokki tulvii huoneeseen netin kautta.

– USA:ssa meitä fiftareita on niin paljon, että tarjolla on jopa oma radiokanava Roccabilly Radio Station.

Autenttisen tunnelman viimeistelee Elviksen suosima hiusvaha, Black & White.

Musta ja valkoinen, niin kuin Kotilaisen kaksoset. Senkin takia, että kaksosten erityisestä tunnesiteestä huolimatta kumpikin nainen on niin omanlaisensa. Toisiaan täydentävä. Jopa siinä, että Lotta on oikeakätinen ja Netta vasuri. Netta viihtyy housuissa, Lotta hameessa. Netta on ujo, Lotta rempseämpi.

"Olen eron ja yksinhuoltajuuden karaisema."

– Kaikkeen on syynsä. Olen eron ja yksinhuoltajuuden karaisema, Lotta valaisee.

Mutta toisiinsa he ovat voineet luottaa aina.

Netan parturiliikkeessä on autenttinen tunnelma, muotoilu­tuotteista alkaen. ­Viimeisteltävänä Jesse Ruotsalainen.
Netan parturiliikkeessä on autenttinen tunnelma, muotoilu­tuotteista alkaen. ­Viimeisteltävänä Jesse Ruotsalainen.

Tukikohta

Erossakin on kyllä oltu, pisimmillään vuoden verran.

– Se oli sitä aikaa, kun muutin 18-vuotiaana pois kotoa miesystäväni luokse. Sain poikani Nikon ja muutenkin uudet raamit elämään. Netta jäi vielä kotiin asumaan. Hän tuli aina muutenkin äidin kanssa paremmin toimeen, Lotta kertaa.

– Sinä olit loppuun saakka enemmän mummin tyttö, Netta täsmentää.

Mummola Espoon Sotaorvontiellä oli kyllä kummankin mielestä lapsuuden tärkein tukikohta. Bensanhajuisen Einar-ukin ja naisellisissa helmoissaan pyörähdelleen Jenny-mummin luona kaksikko tunsi aina olevansa tervetullut ja erityinen.

– Kai tämä meidän kiinnostus autoihin lähti jo sieltä, on ikään kuin geeneissä. Ukin ostamat peltiautot viehättivät enemmän kuin nuket. Äidistämmekin löytyy polkuautossa otettu lapsuuskuva.

Tuolta ajalta periytyy myös käsitys, millainen miehen tulee olla. Miehekäs.

”Emme ole juuttuneet menneeseen, vaan maustamme 50-luvun esineillä ja ilmiöillä tätä ainutkertaista elämäämme.”

– Sellainen, jolla pysyy jakoavain kädessä.

Vaikka ei sekään ihan vielä riitä.

Uusperhe

Kaksosten vanhemmat olivat hyvin nuoria avioituessaan. He erosivat, kun tytöt olivat vauvoja.

– Äitimme Alice Brander solmi aika pian uuden avioliiton, ja mekin saimme uuden sukunimen Kotilainen. Jonkin ajan kuluttua syntyi myös poika, joten ei me enää ihan ykkösiä oltu.

– Kyllä Kristian meille rakas oli, ja on vieläkin, mutta aika lailla ärsytti, että velipuolella oli eri säännöt. Meille tytöille oltiin ankarampia. Kotona piti olla viimeistään kahdeksalta tai paukahti aresti. Kai se kova kuri oli yritystä suojella meitä, mutta koimme sen saneluna. Toisaalta, isä-Kotilainen oli se, joka hankki meille kaikki Elviksen leffat. Kiinnostuksemme 50-luvun ilmiöihin ja kauneusarvoihin ilmeni siis jo hyvin varhain. Erityisen paljon meitä sykähdytti elokuva King Creole, ja kyllä se kolahtaa vieläkin.

Mummo puolestaan oli se, joka vei tyylitietoiset teinit Helsingin silloiseen nuorisoputiikkien ykköseen, Mic Maciin. Ja osti ne tyttöjen pitkään mankumat oikeaoppiset ruututakitkin.

– Koulussa meidän touhuja taidettiin katsoa vähän ­ihmeissään, mutta emme tuolloinkaan piitannet muiden mielipiteistä. Olihan meillä toisemme.

– Aito 50-luvun tavara on kaunista ja ekologista eikä mene koskaan muodista. Sama koskee punaisia ruusuja, tietää floristi Lotta.
– Aito 50-luvun tavara on kaunista ja ekologista eikä mene koskaan muodista. Sama koskee punaisia ruusuja, tietää floristi Lotta.

Isä

Äiti kuoli syöpään 15 vuotta sitten. Mummi menehtyi vuotta myöhemmin.

– Olimme vähän päälle kolmekymppisiä ja tajusimme entistä selvemmin, että nyt meillä on ydinperheestä jäljellä enää toisemme. Samalla aloimme yhä enemmän miettiä oikeaa isäämme, josta olimme nähneet vain valokuvan. Mitä tämä nyt on, miksei hän ota yhteyttä?

Tytöt päättivät etsiä vastauksen.

– Saimme selville Porvoossa sijaitsevan osoitteen, ja lähdimme ajelemaan sinne yhtenä sunnuntaina. Periltä löytyi punainen talo, jonka portilla luki yksityisalue. Jo matkan päästä näimme, että pihalla seisoi mies kädet puuskassa. Sen lähemmäksi emme uskaltaneet mennä, mutta jätimme postilaatikkoon lapun: Lotta ja Netta ­kävivät täällä.

Mitään vastausta ei kuulunut. Ei ennen viime kesää.

– Ruotsinpyhtään Ruukilla järjestettiin jenkkiautoharrastajien piknik-päivä, johon olimme päättäneet osallistua. Jo aiemmin olimme olleet jonkin verran tekemisissä biologisen isämme veljenpojan kanssa, ja tilaisuuteen ajaessamme hieman ihmettelimme, kun tämä serkkupoika puhelimessa niin kovin hätäili: ”Olettehan te varmasti tulossa?”

Perillä odottikin jymy-yllätys. Isä.

"Oli niin vaikea tajuta, että siinä se kaivattu isä nyt seisoo."

– Tuijotimme toisiamme puolin ja toisin tietämättä, pitäisikö itkeä vai nauraa. Oli niin vaikea tajuta, että siinä se kaivattu isä nyt seisoo. Vähän päälle kuusikymppinen mies, josta ihan vimmaisesti yritti etsiä jotakin tuttua. Mutta ihan vieras mies se silti oli... Tai ei ihan. Isäkin on niitä miehiä, joilla pysyy jakoavain kädessä. Tapahtumapaikalle hän oli päräyttänyt vanhalla moottoripyörällään.

– Kun isä lähti katsomaan autoani, hän sanoi olevansa hyvillään, että hänen tyttärensä näyttävät tuollaisilta, Netta kertoo.

Muutakin saatiin sanottua.

– Isä kertoi katuvansa, että elämä on mennyt näin. Ettei hän ollut ottanut meihin yhteyttä, koska äitimme oli sen tiukasti kieltänyt. Aluksi hän oli kuulemma yrittänyt jokusen viestin lähetellä isoäitimme kautta, mutta sekin oli jäänyt, kun hän oli perustanut uuden perheen.

Sen koommin Netta ja Lotta eivät ole isäänsä tavanneet, mutta yhteys on avattu.

Chanette ja Charlotte vuonna 1968. Jo tuolloin peltiautot viehättivät enemmän kuin nuket.
Chanette ja Charlotte vuonna 1968. Jo tuolloin peltiautot viehättivät enemmän kuin nuket.

Löydöt

Aika yllättäen Netan eteen tupsahti myös hänen nykyinen miehensä Juuso Koistinen.

– Asuin kymmenen vuotta sitten Helsingin Kalliossa, mutta Lotta houkutteli minut kanssaan Tapiolan Pickwick-ravintolaan. Yhtään ei kiinnostanut moinen paikka, mutta lähdin kuitenkin mukaan. Ja siellähän se mies seisoi jukeboxin ääressä, oli juuri laittanut rokkilevyn soimaan. Ennen sitä hetkeä en uskonut rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta tuon tähtikirkkaan illan taika kantaa meitä vieläkin.

– Minun rakkaimpiin löytöihini kuuluu espanjalainen katukoira Torsti, vähän läheisriippuvainen mutta muuten ihana, Lotta naurahtaa.

Jukeboxia Netta haaveilee myös liikkeensä sisustusta kruunaamaan, mutta jos nyt ensin saisi kaupat syntymään siitä purkka-automaatista, joka löytyi Turusta. Lotan tuorein saalis on kunnoltaan priima 50-luvun sohvakalusto, simpukan mallinen.

"Ennen sitä hetkeä en uskonut rakkauteen ensi silmäyksellä, mutta tuon tähtikirkkaan illan taika kantaa meitä vieläkin."

Kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksissa samoilu on kaksosten yhteinen huvi. Omaa tyyliä täydentävää sisustustavaraa liikkuu runsaasti myös verkkohuutokaupoissa. Joskus auton varaosia on pitänyt tilata USA:sta saakka.

– Ei arki pelkän tavaran ympärillä sentään pyöri. Emme ole juuttuneet menneeseen, vaan maustamme 1950-luvun esineillä ja ilmiöillä tätä ainutkertaista elämäämme. Iloa tuottaa sekin, että tyylin kautta olemme löytäneet samanhenkisen, toinen toistaan kannustavan yhteisön.

Symbolit

Jotkut tavarat ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin toiset.

– Eniten tunnetta tiivistyy mummilta saamaani seinäkelloon. Yksi lapsuuteni turvallisimpia ääniä oli se, kun mummo aina iltaisin veti kellon pikku avaimellaan. Niin kuin minä teen nyt.

Netta nyökkää ja mainitsee äidin koristeelliset kynttilänjalat.

– Vähän ennen kuolemaansa äiti sanoi, että niiden kuuluu tietysti olla vierekkäin, mutta kyllä ne näyttävät vahvoilta ja kauniilta myös yksinään.

Kummallakin tytöllä on nyt omansa.

Artikkeli on julkaistu alunperin ET-lehdessä 16/2015.

Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne, pohtii Pirkko Arstila – itsekin turisti.

Veden pinta hohtaa kuunvalossa mustana silkkinä. Gondolieri sauvoo venettään, se kolahtelee kanaalin kivisiin seiniin. Samettityynyillä istuvat rakastavaiset takertuvat toisiinsa.

Matkakumppani ei herkisty, vaan tarkastelee gondolieriä käytännöllisesti: ”Työasento on hirveä. Hän muuttuu muotopuoleksi ja saa hirveitä särkyjä.” Niinpä, missä ovat turvaliivit ja kypärä?

Mutta Venetsiassa romantiikka myy. Olen lukenut Donna Leonin kirjat ja tiedän, että paikalliset inhoavat turisteja. Minäkin inhoan heitä – vai meitä? Kaupungin taustamusiikki on vesibussien keuhkotautista rahinaa ja turistien vetokärryjen kärinää. Palatsit reunustavat Pyhän Markuksen aukiota kuin uljas nuottiviivasto oman aikakautensa matemaattisessa rytmissä. Näkymän pilaa valtava risteilyalus, joka työntyy mozartmaiseen maisemaan kuin Tähtien sota. Paha näky.

Hotellimme on 1400-luvulta ja rakennettu ilman vatupassia – sen huomaa. Sähköjohtojen lonkerot kiipeilevät seinillä. Huone on kuusi metriä korkea, ja jossain siellä ylhäällä paistaa sähkölamppu, onneksi ei kaasuvalo. Tilan täyttävät sänky, pöytä ja mahtipontisesti drapeeratut ikkunaverhot.

Ikkunasta näen muuttokuorman kanavalla. Kippurajalkaiset tuolit ja plyysisohva on lastattu pieneen moottoriveneeseen. Toisessa veneessä matkaa perhe mukanaan paksu piironki ja jääkaappi. Kokassa seisoo onnellinen koira.

Vesibussista katsottuna palazzot lipuvat ohitse kuin elokuvan kulisseina. Illan tummetessa näen pariskunnan, joka kömpii pyjamissaan yöpuulle välittämättä sulkea ikkunaluukkuja. Turistin ahneudella tarkastelen heitä kuin alkuasukkaita savanneilla. Ovatko he ylhäisöä, henkilökuntaa vai turisteja?

Pakenemme ihmismassoja vuonna 1822 perustettuun Hotel Danieliin Canal Granden varrella. Aika pysähtyy.

Smokkipukuinen tarjoilija ilmestyy tyhjästä, katoaa tyhjään. Hiljaista. Kullattuja pylväitä. Silkkisiä nojatuoleja. Komea kipsikatto. Mahtava, koristeellinen portaikko ohjaa kattoterassille, josta avautuu Venetsian loisto. Täällä kalliissa, ajan säilömässä miljöössä viipyy vielä se lumo ja charmi, josta kirjat kertovat ja runoilijat runoilevat.

Tulee haikea olo. Risteilyalukset ja 25 miljoonaa turistia vuodessa ovat pahan enne. Jonain päivänä kaikki vajoaa mereen, ja jälkipolville jää vain taru kuin uponneesta Atlantiksesta.

Kolumni on ilmestynyt ET-lehdessä 21/2017.

 

Liisa Tavi laulaa nykyään tulevien äitien kanssa ja tekee hidasta musiikkia lapsille. 

Liisa Tavi, 61, tuli tunnetuksi laulajana vuonna 1979 kappaleella Lasta ei saa tukuttaa, joka voitti Ylen Levyraadin. Vuonna 1980 hän osallistui euroviisukarsintoihin kappaleella Nopea talven valo. Hänen äänensä kuuluu myös Rauli Baddingin Tähdet Tähdet -kappaleen kertosäkeessä.

Nykyään Tavi työskentelee äänihoitajana ja asuu Joensuussa lähellä Pyhäselän rantoja. 

– Euroviisut ja yleisölle laulaminen olivat kiinnostava matka, mutta en kaipaa lavoille enää. Lopetin laulamisen kokonaan kymmenisen vuotta sitten. Olin tehnyt laulajana paljon töitä entisen mieheni muusikko Pekka Tegelmanin kanssa ja avioeromme ero muutti ammatillista minäkuvaani.

Tavi alkoi pohtia uutta suuntaa uralleen.

– Aloitin ohjaamalla äänirentoutusryhmiä Helsingin asukastaloissa asukkaille, jotka olivat pääosin eläkeikäisiä. Rentoutushoidossa avattiin kehoa liikkeen kautta ja tutkittiin äänen resonoimista oman kehon sisällä.

Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.
Agit Prop etsi laulajaa Sinikka Sokan tilalle ja valitsi Liisa Tavin. Kuva vuodelta 1976, Sanoma-arkisto.

Ääni apuna synnytyksissä

Vähitellen Tavi erikoistui ohjaamaan äänirentoutusta raskaana oleville naisille.

– Äänenkäyttö muuttaa synnytyskokemusta. Osa asiakkaistani on kertonut, että he eivät ole tarvinneet synnytyksessä lainkaan kipulääkitystä. Heidän oman äänensä resonointi heidän kehossaan ja hengitysharjoitukset ovat kantaneet heidät läpi synnytyksen. Musiikilla on valtava vaikutus kehon rentoutumisessa ja rauhoittamisessa. Yleensä äänihoitoa käytetään synnytyksessä kuitenkin kipulääkityksen ohella.

Vielä 1980-luvulla äänihoito ei ollut osana synnytysvalmennusta. Tavin oma esikoinen syntyi Tuula Amberlan Lulun tahtiin, sillä joku oli kääntänyt synnytyssalissa radion päälle.

Tämän vuoden syyskuussa Tavi opiskeli doulaksi.

– Omien lasteni syntymästä on jo kolmisenkymmentä vuotta, joten halusin ammattini puolesta virkistää muistiani synnytyskokemuksesta. En ollut mukana oman lapsenlapseni synnytyksessä, mutta olin kyllä poikaani jatkuvasti puhelinyhteydessä ihmeen tapahtuessa.

Hidasta musiikkia lapsille

Liisa Tavi kertoo kasanneensa useamman vuoden lapsille ja vanhemmille suunnattua levyä.

– Tuota levyä on tehty kuin Iisakin kirkkoa, sillä rahoitamme tuotannon omasta kukkarostamme, laulaja puuskahtaa.

Tavin, muusikko Safka Pekkosen ja säveltäjä Aija Leinosen tavoitteena on tarjota pirteiden renkutuksien sijaan rauhallista musiikkia vanhemmille ja lapsille.

– Matalan pulssin kappaleiden tarkoituksena on rauhoittaa lapsia ja heidän vanhempiaan, Tavi kertoo.

Liisa Tavi, 61.
Liisa Tavi, 61.

Liisa Tavin omat kappaleet käsittelivät aikanaan inhimillisyyttä. Julkisuuteen Tavi nousi vuoden 1979 kappaleellaan Lasta ei saa tukuttaa. Pelle Miljoonan kirjoittama sanoitus otti kantaa lasten kaltoin kohteluun ja kasvatukseen.

– Oma näkemykseni on aina ollut se, että elämän ensimmäiset askeleet ovat äärimmäisen tärkeitä. Varhaislapsuus saattaa olla jopa elämämme tärkeintä aikaa, sillä lapset saavat jo hyvin nuorina eväät itsensä hyväksymiseen.

Tavi seuraa tällä hetkellä oman kolmivuotiaan lapsenlapsensa elämää ja kehitystä.

– Kouluissa ja tarhoissa meininki voi olla aika levotonta rauhallisillekin lapsille. Tämä levy tuo toivottavasti rauhaa hektisten tilanteiden keskelle. Kaiken lastenmusiikin ei tarvitse olla reipasta ja hauskaa irrottelua, sen vuoksi olemme tehneet tietoisesti hitaita kappaleita.