Helena Telkänranta mietti jo lapsena, miltä sorsista mahtaa tuntua, kun ne syövät leivänpaloja. Nykyään hän tekee eläinten tuntemuksesta tiedettä.
Viime aikoina biologi Helena Telkänranta on tottunut oikomaan eläinten tunne-elämään liittyviä harhaluuloja – ja samalla myös laajentamaan käsitystämme niistä.
– Nisäkkäillä ja linnuilla on vastaavat perustunteet kuin ihmisillä, kuten ilo, suru ja pelko. Kalatkin kokevat muun muassa kivun ja pelon aitoina tuntemuksina. Älykkyydessä sen sijaan on suuret erot, mistä syystä eläimet ja ihmiset kokevat usein samatkin tilanteet eri tavoin, Telkänranta kertoo.
Helena Telkänranta on julkaissut tänä syksynä eläinten älyä ja tunne-elämää käsittelevän teoksen, Millaista on olla eläin, jossa kerrotaan niin koti- kuin ulkomaisista tutkimuksista, joissa eläinten tunne-elämää ja käyttäytymistä on tutkittu. Telkänranta on itse osallistunut useiden eri eläinlajien käyttäytymisen tutkimukseen. Valmistumassa on muun muassa väitöskirja sikaloissa esiintyvän hännänpurennan lievittämiseen pureskelupuita kehittämällä. Työ on vaatinut valtavasti työtunteja sikojen parissa, niiden käyttäytymistä tutkimalla.
– Eläinten käyttäytymisen ja tunteiden tutkimus kehittyy jatkuvasti, samoin tutkimuskeinot, jotka eivät saa olla eläintä häiritseviä eivätkä vahingoittavia. Viime aikaisissa tutkimushankkeissa olemmekin käyttäneet muun muassa lämpökuvantamista tunnetilojen mittaamisessa, Telkänranta kertoo.
Järisyttävä jättiläiskilpikonna
Mutta miten Helena Telkänrannasta tuli juuri eläinten ja niiden käyttäytymisen tutkija?
Hän epäilee, että kiinnostus eläimiin heräsi jo varhain, vaikkei kotona eläimiä hänen varhaislapsuudessa ollutkaan.
– Vahvimpia ja varhaisimpia lapsuusmuistojani on se, kun minun noin kaksivuotiaana pistettiin istumaan amerikkalaisessa eläintarhassa jättiläiskilpikonnan selkään, Telkänranta sanoo.
"Kaksivuotiaana minut pistettiin istumaan jättiläiskilpikonnan selkään."
Muisto ei ole kuitenkaan pelottava, pikemminkin Telkänranta innostui eläimistä. Innostus herätti kiinnostuksen.
– Pohdin jo aika pienenä, miltä eläimistä mahtaa tuntua. Kun kävimme syöttämässä hoitotädin kanssa sorsia, tarkkailin niitä ja mietin, miltä noiden leivänpalojen nokkiminen oikein mahtaa tuntua.
Kuuden vanhana hän muistaa ilmoittaneensa vanhemmilleen, että hänestä tulisi vielä eläintieteilijä. Hieman myöhemmin hän sai vanhemmiltaan ensimmäisen marsun. Sen jälkeen jyrsijöitä riitti ja huoneeseen ilmestyi akvaariokin.
Musti ei tunne häpeää
Teini-ikään mennessä Telkänranta oli lukenut lähes kaiken, mitä eläinten käyttäytymisestä käsiinsä löysi.
– Yläasteiässä hoksasin Helsingin Eläinsuojeluyhdistyksen ja pääsin sinne vapaaehtoiseksipaikallisen kissojen hoitajaksi. Eräänlaiseksi erikoisalakseni muodostui kaikkein arimpien kissojen totuttaminen luottamaan ihmiseen. Alkuun aran kissan kanssa oltiin vain samassa huoneessa. Tein huoneessa läksyjä enkä kiinnittänyt kissaan mitään huomiota. Lautasella oli huoneessa kissalle ruokaa. Vähitellen, hyvin hitaasti, siirsin lautasta aavistuksen lähemmäs itseäni, mutta en vieläkään kiinnittänyt kissaan huomiota. Kun kissa oli koko ajan se, joka sai valita lähestymisen tahdin, arkuus hälveni paljon tuloksellisemmin kuin jos kissaa olisi esimerkiksi väkisin otettu syliin, Telkänranta muistelee.
Helena Telkänranta uskoo, että hänen lapsuuden eläinkokemuksistaan ja omista lukuisista lemmikkieläimistä on ollut hyötyä työssä eläinten käyttäytymisen tutkijana.
Entä osaako hän olla inhimillistämättä liikaa vaikkapa lemmikkikoiraa?
– Jos inhimillistämisellä tarkoitetaan sitä, että eläimelle kuvitellaan ominaisuuksia, joita sillä ei ole, niin tottumus tieteelliseen ajattelutapaan on sille hyvä vastalääke. Siihen sisältyy se, että käytännön elämässäkin miettii lähes automaattisesti, onko eläimen toiminnalle olemassa muitakin, yksinkertaisempia selityksiä kuin se, joka ensimmäisenä tulee mieleen.
Telkänrannan mielestä koirien tunteet kiinnostavatkin usein ihmistä eniten, ja niihin sekoitetaan ihmisille tyypillistä käytöstä.
"Koira ei tunne häpeää. Se on sille ihan liian monimutkainen tunnetila."
– Koira ei tunne häpeää, vaikka se häpeävältä näyttäisikin, se on sille ihan liian monimutkainen tunnetila. Häpeän tunteminen edellyttää kykyä ajatella, mitähän tuo toinen mahtaa ajatella minusta, ja koirien abstraktin ajattelun kyky ei riitä tällaiseen. Eikä se kosta mitään tuhoamalla isäntänsä kengän. Pureskelemisella nimittäin on rauhoittava vaikutus koiriin, ja omistajaansa kaivatessaan koira hakeutuu paikkaan, jossa omistajan tuoksu tuntuu voimakkaana, kuten juuri kenkien äärelle. Kun sitä sitten tuntien päästä torutaan kalutusta kengästä, koira reagoi vihaiseen ilmeeseen, ei tekemäänsä rikokseen.
Helena Telkänranta: Millaista on olla eläin? SKS.
