Rita Järvinen eli lapsuuden, jota ei kenellekään soisi. Silti hän löysi aikuisuuden, joka on rikas ja mahdollisuuksia täynnä.

"Synnyin Tampereen Pispalaan keskelle sodanjälkeistä elämää. Perhe oli työläisperhe. Isä ja äiti hankkivat tuloja tehdastyön lisäksi kasvimaan ja puutarhan tuotteista sekä pesemällä Aamulehden ikkunoita.

Eräänä huhtikuun aamuna, kun olin neljävuotias, en päässyt enää sängystä ylös. Niskaa särki ja kuume oli korkea. Kun yritin kävellä, vasen jalka raahasi perässäni. Isä otti minut syliinsä ja vei lääkäriin.

Kokeiden jälkeen jouduin suoraan leikkauspöydälle. Hengitykseni ei enää toiminut. Minulle ennustettiin kuolemaa. Olin sairastunut polioon.

Minuutit, tunnit, päivät, viikot ja kuukaudet kuluivat. En kyennyt liikuttamaan itseäni, en nielemään enkä hengittämään. Sänkyni vieressä ollut iso Kifa-merkkinen hengityskone teki sen puolestani.

Paksun harmaan haitariletkun toinen pää oli kiinni hengityskoneessa. Toinen pää tunkeutui henkitorvessani olevasta reiästä kaulaani.

Nenään johtivat toiset ohuemmat ravintoletkut. Lakana kiedottiin ympärilleni tiukasti kuin kapalo. Liikkumaan en päässyt sitäkään vähää, mihin olisin kyennyt.

Viikkojen kuluttua vanhemmat saivat tulla sisälle huoneeseen ja pitää meitä lapsia kädestä kiinni.

Vähitellen osa lapsista alkoi liikuttaa käsiään ja jalkojaan. Ne, jotka rupesivat hengittämään itse, siirrettiin muihin sairaaloihin tai päästettiin kotiinsa. Jotkut vietiin valkoisen lakanan alla enkelten kotiin.

Syliin ei otettu

Pyynikin sairaalassa vuonna 1958 ei lapsia pidetty sylissä tai halattu. Se ei kuulunut tapoihin. Kokeet otettiin turhia juttelematta, vuodevaatteita vaihdettiin melkein kuin sängyssä ei olisikaan lasta.

Vallalla oli myös ajatus siitä, että olimme syntisiä. Vanhempiemme oli pitänyt tehdä jotain kovin pahaa, kun olimme sairastuneet.

Hoitajat pelkäsivät meitä lapsia. Olimme toivottomia tapauksia. Kuntoutusta emme juuri saaneet. Taustalla vaikutti olettamus, että pian me menehtyisimme.

Yöpöydälle ei saanut panna nukkeja eikä nalleja.

"Sängyn päällä olevaan letkutelineeseen saattoi kiinnittää lelun, jos sellainen sattui olemaan."

Pöydän alakaapissa oli ehkä peli, pieni nukke tai kuva perheestä ja kodista.

Iltapalaa ei sairaalassa tarjottu, joten vanhemmat toivat voileipiä. Me lapset tiesimme, että hoitajat varastivat meiltä. Sitä emme kuitenkaan uskaltaneet kertoa vanhemmille, sillä pelkäsimme kostoa.

Isä uskoi tähteä

Isäni oikeudentaju oli korkea, eikä hän kuvia kumarrellut. Hän oli talvi- ja jatkosodan käynyt ja niistä selvinnyt. Alusta saakka hän uskoi, että minäkin selviäisin omasta taistelustani. Myöhemmin hän kertoi minulle, että sairastumiseni yönä hän oli nähnyt Pispalan harjulta kirkkaan tähden ja siitä tiennyt, ettei kuolema ottaisi minua.

Kun minua lopulta koetettiin saada pärjäämään ilman hengityskonetta, isä keksi kannustussysteemin. Hän teki muistilappuja, joihin kirjasi edistymiseni: 20 sekuntia, minuutti, viisi minuuttia. Kun onnistuin olemaan ilman konetta kokonaisen tunnin, sain lahjaksi rannekellon. Se oli perheellemme kallis investointi.

Kurkussa olevan avonaisen reiän kautta puhe ei sujunut, koska ilma ei kulkenut suuhun ja nenään. Isällä oli siihenkin ratkaisu. Letku irrotettiin kaulassa olevasta reiästä, siihen pistettiin korkki, ja kykenin taas puhumaan. Se hälvensi tuntemaani kauhua.

Muistan, miten isä otti monesti yhteen ylilääkärin kanssa, mikä oli tuohon aikaan skandaali.

Miksi en kelpaa?

En kyennyt olemaan kokonaan irti koneesta, kuten toivottiin. Minusta tuli hengityshalvauspotilas, eikä kukaan tiennyt, olisinko sitä koko loppuikäni.
Kuusivuotiaana minut siirrettiin Helsinkiin, Unioninkadun sairaalan hengityshalvausyksikköön. Siellä ei enää kidutettu.

"Vanhemmat pääsivät vain kerran kuudessa viikossa vierailemaan sairaalassa, sillä rahaa matkoihin ei ollut."

Odotin aina kiihkeästi isää alakerran aulan sohvalla. Hänen tullessaan yritin olla hyvin reipas, jotta en pahoittaisi hänen mieltään. Koko kolmen vuoden aikana pääsin käymään kotona vain kerran.

Isä alkoi jälleen kyseenalaistaa sairaalan päätöksiä. Miksi pienen tytön pitää olla Helsingissä, erossa vanhemmistaan? Miksei tyttöä kuntouteta? Miksi hän ei saa käydä koulua?

Loppujen lopuksi palasin takaisin Tampereelle, ensin Pyynikille vielä moneksi vuodeksi ja vihdoin yhdeksänvuotiaana kotiin.

Kotiinpaluuvuotenani eduskunta hyväksyi  lain hengityshalvauspotilaitten maksuttomasta kotihoidosta. Kaikki kustannukset korvattaisiin valtion varoista. Äiti jäi siis pois töistä ja alkoi hoitaa minua.

Sairaalassa olin oppinut lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, mutta miten eteenpäin? Isä piti itsestään selvänä, että pääsisin kouluun tai saisin opettajan. Koskeehan oppivelvollisuus myös minua!

Mikään koulu ei suostunut ottamaan näin ”sairasta” lasta oppilaaksi. Ei tavallinen koulu, eikä Ruskeasuon erityiskoulu Helsingissä. Opettajaa en saanut kotiin. Polion pelättiin tarttuvan.

Taas isä suivaantui perin juurin ja päätti ryhtyä itse opettamaan. Kun hän illalla tuli töistä, alkoivat oppitunnit.

Isä oli ankara ja vaativa opettaja. Kertotaulu täytyi osata mennen tullen, vaikka sitä yöllä kysyttäisiin. Isä rakasti maantiedettä ja historiaa ja opetti niitä mielellään.

Isän johdolla kävin kansakoulun loppuun, mutta oppikouluun pyrkiessä alkoi taas sama kampitus.

Suurin haaveeni koko lapsuuteni ajan oli päästä oikeaan kouluun. Seisoin kotitalon vierustalla ja nojasin seinään, sitten kävelin koulun portille ja kuvittelin meneväni sisään yhdessä toisten lasten kanssa. Viivyin hetken portin ulkopuolella ja sitten palasin. Olin muka ollut koulussa koko päivän ja nyt tulin sieltä takaisin onnellisena ja oppia täynnä. Olin samanlainen kuin muut!

Kansaneläke oli isku

Seitsemäntoistavuotiaana aloin saada kansaneläkettä, mikä masensi entisestään. Tässäkö elämä olisi? Aamulla ei huvittanut nousta seuraavaan päivään.

Naapurien lapset olivat lähteneet jo pois kotoa, äiti oli sairas ja sisko oli päässyt opiskelemaan. Olin yksinäinen ja vailla haaveita.

Noihin aikoihin isä alkoi viedä minua sosiaalidemokraattisten nuorten tapaamisiin. Solmin uusia tuttavuuksia ja kiinnostuin yhteiskunnallisista asioista. Perjantai-iltoja odotin koko viikon malttamattomana.

Demarinuorten joukosta havaitsin ruskeasilmäisen luotettavan kaverin, joka yllättäen kiinnostui minusta.

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani joku! Olin nuori kaunis nainen, Jari jaksoi aina vakuuttaa. Olin haluttu. Jarista tuli mieheni, elämänkumppanini ja rakastettuni.

Jari kannusti minua jatkamaan opiskeluja. Ensin yritin lukea kotona yksinäni, mutta sitten menin Tammerkosken lukion iltakouluun. Se oli yksi elämäni parhaista vaiheista. Ensimmäistä kertaa elämässäni pääsin mukaan ryhmään. Heti lukukauden alussa tutustuin Anneen ja Mariin, jotka ottivat minut saman tien joukkoonsa. Kuin syliin.

Sivelin pulpetin pintaa ja itkin onnesta. Unelmani oli toteutunut, olin opiskelemassa koulussa. Olin haltioissani opettajasta, kirjoista, keskusteluista ja muista oppilaista. Elin kolmekymppisenä vaihetta, jota muut nuoret elivät kaksikymmenvuotiaana.  

Kynnyksessä löysin oman arvoni

Samoihin aikoihin menin mukaan  yhteiskunnalliseen toimintaan. Ensin Kalle Könkkölän kutsumana Hengityshalvauspotilaisiin ja sitten ihmisoikeusliike Kynnykseen.

Kynnys vaikuttaa edelleen voimakkaasti  tapaani ajatella maailmasta. Olin pitkään hävennyt hengityslaitestatustani, hengityskonettani, imulaitetta. Monta kertaa riskeerasin suorastaan henkeni, jotta voisin näyttää normaalilta. En esimerkiksi ottanut laitetta mukaan matkoilleni tai kokouksiin, koska halusin olla kuin muut.

Kynnyksessä opin omanarvontuntoa ja uskallusta olla oma itseni. Opin käsittelemään häpeää ja syyllisyyttä, niitä tunteita, joilla meitä vammaisia on aina hallittu.

Ulos vahvuuden vankilasta

Lapsuuden traumat purkautuivat myöhemmin 2000-luvulla. Silloin monta läheistäni kuoli – osa oman käden kautta. Tuli sellainen tunne, että mitä mikään kannattaa. Kaikki on liian haurasta ja päättyy huonosti. Miksei päästäisi irti jo aikaisemmin?

Muistan kun makasin Hatanpään sairaalan sängyssä ja näin televisiosta WTC:n tornien kaatuvan.

"Oli syyskuun yhdestoista vuonna 2001. Otin nukahtamislääkkeitä ja toivoin kuolevani."

En kuitenkaan kuollut. Ehkä kyseessä oli hätähuuto, mutta pian en halunnutkaan kuolla. Itsemurhayrityksen ja neljän kuukauden sairausloman jälkeen palasin töihin. Se tuntui oikealta ja hyvältä. Menin terapiaan ja opettelin tuntemaan itseäni.

Terapeutti sanoi minulle myöhemmin, että olin sairastunut omaan vahvuuteeni. Jouduin lapsena olemaan aina vahva, myöhemmin äidin sairastuttua minun piti olla vahva ja omissa ihmissuhteissani vaadin itseltäni vahvuutta. En saanut koskaan olla se pieni tyttö, joka halusin olla ja joka oikeasti olin.

Nykyään uskon, että romahdusta seuraa uusi alku. Kun kaikki on ollut aivan mustaa, yhtäkkiä jostain on tullut valoa. Siihen uskon tälläkin hetkellä."

Artikkeli on julkaistu ensimmäisen kerran ET-lehdessä ja etlehti.fi:ssä huhtikuussa 2015.

Ritan selviytymiskeinot

  • Lupa olla heikko. Olen antanut itselleni luvan olla välillä pieni ja heikko. Osaan ottaa  paremmin vastaan tukea.
  • Työ on usein paras lääke myös masennusta vastaan.
  • Toisten tukeminen antaa voimia itselleni. Erityisesti nuoret vammaiset ovat lähellä sydäntäni.

     

    Kuka Rita Järvinen?

    • Syntynyt :1953 Tampereella, missä asuu yhä.
    • Perhe: Aviomies Jari Järvinen.
    • Harrastukset: Kirjat, elokuvat, kasvihuone.
    • Motto: Tärkeää ei ole perillepääsy, vaan matka.

Käärme on monissa kulttuureissa kauneuden ja viisauden symboli. Ei meillä. – Luonto on palapeli. Ei siitä voi mielivaltaisesti ottaa yhtä osaa pois, sanoo matelijoita puolustava Lisse Tarnanen.

Tapaamisia voi suunnitella etukäteen. Lisse Tarnanen, 71, sitaisee kaulaansa käärmekuvioisen huivin ja kurvaa nelivetomaasturinsa Hanikan luontopolun kupeeseen. Hän tietää, että pronssikautisen haudan lähellä on ikiaikainen matelijoiden talvehtimispaikka. Sen läheinen etelään viettävä rinne voi olla tänään otollinen kyiden treffipaikka.

Lisse on liikkeissään rivakka, mutta nyt hän astuu järeillä varsikengillään pehmeästi ja viivytellen kuin kissa. Välillä hän pysähtyy kiikaroimaan varvikkoa ja mäntyjen juurakkoja. Kyy on taitava kiipeilijä ja vielä taitavampi maastoutuja, joka vaaran uhatessa jää usein paikalleen – jos ei ole ehtinyt väistää.

– Kävele sinäkin kalliota pitkin, ettet astu kenenkään päälle, Lisse huikkaa.

Heti tajuaa, että hän on huolissaan nimenomaan käärmeiden turvallisuudesta.

Tällä kertaa treffit eivät onnistu. Silmiin osuu vain vanha takki eli kyyn luoma nahka, joka on samaa keratiinia kuin meidän hiuksemme ja kyntemme.

Mitä näkyjä!

Kulunut kevät on ollut pirullisen kylmä ja outo. Liikkeellä ovat lähinnä koiraat, jotka yrittävät aurinkoa ottamalla lämmittää itseään kosiokuntoon. Edellisellä viikolla Lisse piipahti kameroineen Utössä, josta yleensä löytyvät Suomen suurimmat rantakäärmeet. Ihan hukkaan reissu ei mennyt.

– Viisi rantista oli kiivennyt saman katajiston oksille kauniisti kuin joulupuun koristeet.

Lisse puhuu käärmeistä hellästi ja huumorilla kuin perheenjäsenistään.

Perusteeton inho käärmeitä kohtaan iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen.

Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.
Lissen käärmekuvat ovat kiehtovaa katseltavaa.

Kaikki käärmeet eivät selviä talvesta, mutta vahvimmat yksilöt ovat tarjonneet Lisselle vuosien varrella ylittämättömän hienoja näkyjä: tanssituokioita ja kalastuspuuhia.

Viime vuosina harrastuksesta on kasvanut missio. Lisse on kiertänyt kuvineen ja tarinoineen pitkin Suomea vähentääkseen matelijoihin kohdistuvaa vihamielisyyttä. Helppoa se ei ole, koska käärmeelle varattiin jo Raamatussa syntipukin rooli. Perusteeton inho iskostetaan lapsiin pienestä pitäen, sukupolvesta toiseen. Niin Lissellekin tehtiin – hyvää tarkoittaen.

– Kun lapsena näin ensimmäisen käärmeeni, hämmästyin, miten pieni se oli, ei pelottava.

Mutta hevosia Lisse säikkyi pitkään. Lapsena hän oli kaveriensa kanssa sieniretkellä, kun vauhkoontunut ori laukkasi vastaan kapealla tiellä. Lisse ei ehtinyt muiden mukana kiivetä kalliolle pakoon, vaan vetäytyi läheisen koivun taakse.

– Pian sama hevonen juoksi korskuen takaisin, ja minä kiersin kylmän rauhallisesti sitä puuta.

Tyttö ja kamera

Lisse ei muista, milloin käärmeet alkoivat näyttää hänestä kauniilta. Jotenkin se liittyy kameraan, jonka kanssa hän kulki jo varhain. Sodan jälkeisessä Suomessa innokas kuvaaminen ei ollut tavallista.

Lisse asui varhaislapsuutensa Helsingin keskustassa ja opetteli hiihtämään Esplanadin puistossa. Viipurista evakkona tullut isä työskenteli Helsingin vesilaitoksella päivystäjänä. Äiti oli konttoristi. Lisse paimensi pikkuveljeä silloin kun muisti. Luontoasioita perheessä ei sen suuremmin harrastettu, mutta leivän jatketta saatiin siirtolapuutarhapalstalta.

Kun Lisse oli alaluokilla, perhe muutti Helsingin ensimmäiseen lähiöön Herttoniemeen. Vanhankaupunginlahti ja ensimmäisen maailmansodan aikaiset linnoitukset tekivät siitä lapsen silmiin jännittävän seudun.

– Otin osaa nuorten rientoihin, mutta erityinen veto minulla oli metsään. Tykkäsin kirjoittaa, ja kuvaaminen oli sille luonteva jatke.

"Kyy on herrasmies! Paini ratkaisee, kumpi saa paritella."

Kun Lisse meni lukioon, hänen piti valita joko biologia tai psykologia. Hän olisi halunnut molemmat, mutta päätyi psykologiaan. Kirjastosta hän kantoi kotiin kaiken aiheeseen liittyvän.

– Valitsin psykologian, koska minua kiinnostivat ihmisen käytös ja sen vaikuttimet. Erityisesti minua askarrutti ja kiehtoi manipulointi. Se kuulostaa sanana pahalta, mutta on siinä kysymys myös sosiaalisesta älykkyydestä. Että osaa lukea toista ja nähdä, milloin hän on otollinen uusille asioille.

Pitkä ura mainostoimistossa yhdisti luontevasti kaikki Lissen kiinnostuksen kohteet.

Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.
Metsä on Lisse Tarnaselle olohuoneen jatke.

Huumoria ja taikatemppuja

Tunneälyä ja kärsivällisyyttä tarvitaan myös luonnossa liikkuessa.

Kun lapset olivat pieniä, perhe vietti lomat veneillen, Lisse tuolloinkin kamera kaulassa. Avioliiton kariuduttua parikymmentä vuotta sitten Lisse jäi asumaan taloon, jossa hän asuu edelleen. Arjen rutiinit menivät uusiksi, ja käärmeille lohkesi enemmän aikaa. Ja mitä enemmän aikaa käyttää, sitä enemmän oivaltaa uutta.

– Kyy on herrasmies! Paritteluoikeus selvitetään rehdisti painimalla, vastustajaa ei purra.

Parhaimmillaan paini näyttää tanssilta, jossa ylöspäin kohottautuneet käärmeet yrittävät painaa kilpakosijan pään maahan. Lisse näyttää ottamansa kuvasarjan, jossa kahden koiraan painia peesaili nuori ja ilmeisen fiksu tulokas. Kolmikko muodosti ajoittain pullapitkoa muistuttavan nipun, mutta lähinnä voimiaan mittelivät kaksi vanhinta. Ottelun lopussa isot koiraat olivat niin näännyksissä, että ne kellahtivat selälleen maahan. Nuori koiras lipui tyynesti kerällä odottaneen naaraan luo.

– Mennessään se vähän elvisteli nostamalla takavartalonsa kaarelle ja heiluttelemalla kaksoispenistään.

Käärme on hyötyeläin, jota voi oppia sietämään.

Erityisen ihastunut Lisse on sporttiseen rantakäärmeeseen.

– Kerran seurasin, kun kaksi rantista kinasi samasta kalasta kuin taannoisen mainoksen Sidoste-sukkaa vetävät terrierit.

Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.
Kyiden tansseissa otetaan miehestä mittaa.

Arvostavaan sävyyn hän kertoo myös rantakäärmeen kyvystä "tikuttaa" eli ankkuroitua hännällään pohjaan ja esittää kaislaa. Rantakäärme pystyy olemaan puoli tuntia sukelluksissa.

Monen mielestä tällainen roolileikki on kammottavaa, mutta Lisse saa käärmeiden arkitoimet kuulostamaan äärettömän kiinnostavilta.

– Yksi parhaista palautteista tuli eräältä matelijailtaan osallistuneelta naiselta, joka huudahti: "Miten niitä saisi omalle pihalle?"

Jos jättää pihan hoitamatta, se kerää hiiriä ja myyriä, jotka puolestaan houkuttelevat käärmeitä. Ja päinvastoin. Jos haluaa karkottaa käärmeet, täytyy pitää ruoho lyhyenä. Pihaan ei myöskään kannata jättää ryteikköjä tai rakennella kivivalleja, joihin käärmeet mielellään vetäytyvät suojaan.

Entisaikaan rantakäärmeestä käytettiin myös nimeä tarhakäärme. Joissakin maalaistaloissa ne kuuluivat pihapiiriin siinä missä hiiriä jahtaava kissa. Maitoakin niille saatettiin antaa.

Oikeasti vaaralliset eläimet

Lisse kuvailee itseään sinisilmäiseksi maailmanparantajaksi. Aika lailla tulta ja tappuraa hän kuitenkin on, kun pääsee luennoimaan, mitkä eläimet ovat oikeasti vaarallisia.

Jyrsijät toimivat punkkien ja monien muiden loisten väli-isäntinä. Harventaessaan jyrsijäkantaa käärmeet siis ehkäisevät borrelioosin, puutiaisaivokuumeen ja myyräkuumeen leviämistä.

Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen.

– Luonto on palapeli, josta ei noin vain voi ottaa yhtä osaa pois. Jos pölyttäjät katoavat, meiltä loppuu ruoka. Jos hävitämme käärmeet, monet taudit pääsevät niskan päälle.

Suomi on ainoa Euroopan maa, jossa kyytä ei ole rauhoitettu. Maamme ainoan myrkkykäärmeen pelko on tilastojen valossa kohtuuton ja tunneperäinen. Viimeisen 15 vuoden aikana käärmeen puremaan on kuollut vain yksi ihminen. Esimerkiksi hirvikolareissa kuolee ja vammautuu vuosittain kymmeniä.

Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."
Mikä on Lissen vireyden salaisuus? "En syö punaista lihaa enkä märehdi menneitä."

Rauhoitetun ja harmittoman rantakäärmeen vaino suututtaa Lisseä eniten.

Vuosia sitten hän meni väliin, kun näki, miten Porkkalanniemen rannalle kerääntynyt seurue oli lynkkaamassa pientä rantakäärmettä kuin ilmestyskirjan petoa.

– Jos sillä olisi ollut karvapeite ja jalat, kaikki olisivat pitäneet sitä söpönä, Lisse hymähtää. Hän ihmettelee, miten vieraantuneita monet ihmiset luonnosta jo ovat.

Pieniä iloaiheitakin löytyy. Esimerkiksi Vuosaarenhuipun maantäyttöalueesta on rakennettu luontokeidas, josta käärmeetkin löytävät talvehtimispaikan.

Kaikkea sitä luullaan!

Vetämissään matelijailloissa Lisse on törmännyt moniin pöhköihin uskomuksiin.

Yksi yleisimmistä väitteistä on, että kyy synnyttää puussa, koska sen poikaset ovat niin myrkyllisiä, että tappaisivat äidin. Höpö höpö! Kyy vetäytyy synnyttämään niin piiloon, että Lissekään ei ole koskaan nähnyt synnyttävää käärmettä.

Myytteihin kuuluu myös "havainto" käärmeestä, joka etenee pyörimällä mäkeä alas. Ihan pötyä, vaikka käärmeen kroppa joustava onkin.

Pötyä on sekin, että muurahaiskeolla ja kyyllä olisi joku kohtalonyhteys.

– Ei ole. Niiden arvostama biotooppi on niin erilainen. Monilla mökeillä on ihan suotta lähdetty siirtämään ja tuhoamaan muurahaiskekoa, ettei se houkuttelisi käärmeitä.

Kaveri opettaa

Lisse löysi työparinsa Jarmo Latvan, 63, vuosia sitten kamerakerhosta. Yhdessä koottu uraauurtava teos Suomen käärmeistä ja liskoista osoitti, miten hyvin he täydentävät toisiaan. Pitemmille retkille lähtee usein seuraksi myös Jarmon vaimo.

Taannoin Jarmo auttoi siirtämään Lissen Pohjois-Espoossa asuvan tyttären kasvihuoneeseen eksyneen rantakäärmeen. Se oli niin hädissään, että päästi anaalirauhasestaan eritteen. Erityisen karmealta kastike haisi tyttären venäjänmustaterrierin mielestä.

– Koira kiihtyi niin, että se oli pakko teljetä sisään, Lisse kertoo.

Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.
Lisse ikuisti käärmeen ruokahetken.

Kyy ei ole purrut Lisseä koskaan. Jarmoa on purrut kerran yksi, mutta sekään ei käyttänyt kallisarvoista myrkkyään.

– Totta tai kuvitelmaa, Jarmo oli sitä mieltä, että loistavan hajuaistin omaava kyy tunnisti hänet. Se tiesi, ettei tuosta tyypistä ole ollut ennenkään haittaa, kun mies on käynyt tarkkailemassa sitä vanhan navetan kivijalan liepeillä. Nyt käärme sattui olemaan maassa, ja miehellä jalassaan vain sandaalit.

Lisse ei koske käärmeisiin, vaan tyytyy vain katselemaan ja kuvaamaan niitä. Kunnioittavaa lähestymistä hän suosittelee muillekin.

"Rannalla tai metsässä ollessani tunnen olevani maailman parhaassa paikassa."

Hän on kiinnostunut myös perinteisen kauniista eläimistä, kuten kauriista, sudenkorennoista ja perhosista. Facebook-sivullaan hän julkaisi hiljattain kuvan punarinnasta: "Katso minua silmiin, niin näet, että me kaikki luonnonluomat kuulumme samaan joukkoon."

Syvemmältä metsästä kuuluu korpin korahdus. Kallion laella maisemaa vartioi komea kelo. Sen kuivat oksat kiemurtelevat taivasta vasten kuin apua pyytävät kädet. Tai käärmeet.

– Ikä antaa perspektiiviä. Monet asiat näkee selvemmin, jotkut harmaina ja paljaina. Mutta aina kun seison rannalla tai metsässä luontoa tarkkaillen, kaikki asettuu, ja tunnen olevani maailman parhaassa paikassa.

Artikkeli on julkaistu ET-lehden numerossa 10/2017.

 

 

Lisse Tarnanen

Syntynyt: Helsingissä 1945. Asuu Espoossa.
Työ: Toiminut mainostoimistossa copywriterina.
Perhe: 2 lasta, 3 lastenlasta ja 4 lapsenlapsenlasta.
Harrastukset: Luontokuvaus ja kirjoittaminen. Julkaissut yhdessä Jarmo Latvan kanssa teoksen Suomen käärmeet ja liskot (Madella 2013). Pitänyt kymmeniä luentoja ja näyttelyjä ympäri Suomen.

Kun äitienpäivä lähestyy, yli 40 vuotta sitten levytetty Äideistä parhain alkaa soida radiossa. Miten kappaleeseen suhtautuu sen 13-vuotiaana levyttänyt Jari Huhtasalo? 

"Lapsuus se on korvaamaton..." aloitti 13-vuotias Jari Huhtasalo laulun vuonna 1972. Silmät kiinni laulanut pellavapää herkisti kuuntelijat, ja kappaleesta tuli ikivihreä. 

– Kyllä Äideistä parhain on kulkenut mukanani koko ikäni. Vaikka kasvojani ei enää niin tunnisteta, niin nimestä aika usein hoksataan, Jari Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalosta ei silti tullut ammattimuusikkoa vaan diakoni. Tällä hetkellä hän työskentelee Salon seurakunnassa. 

– Olen silti laulanut aina, aina silloin tällöin työssä kuin vapaa-ajallani. 

Vapaa-aikaa varten Huhtasalo on rakentanut pienen kotistudion kotinsa yläkertaan. 

– Sinne on aina mukava välillä livahtaa vähän säveltelemään omia juttuja, Huhtasalo toteaa vaatimattomasti. 

Laulua häistä hautajaisiin

Vaikka Jari Huhtasalo on levyttänyt niin lapsena kuin aikuisena monia muitakin kappaleita, Äideistä parhain on se, josta hänet muistetaan. Se ei miestä häiritse. Kappaleesta ei koskaan ole tullut hänelle painolastia. 

– Olen kappaleen kanssa hyvin sinut, esitän sen kyllä pyydettäessä. Tosin on hauska huomata, kuinka kappale jakaa tunteita. Toiset kyynelehtivät sen kuullessaan, toiset eivät voi sietää, Huhtasalo hymähtää. 

Huhtasalo on laulanut kappaleen niin syntymäpäivillä, illanviestoissa kuin hautajaisissakin. Myös omalle äidilleenkin, useaan kertaan. 

– Minusta on hauskaa, että kappale nostaa ihmisillä tunteita ja muistoja, vaikka ei tietysti oma ääneni ole enää samanlainen poikasopraano kuin silloin yli 40 vuotta sitten. Viimeksi lauloin sen, kun olin täällä Salossa vanhainkodissa. Olin  diakonina laulamassa virsiä, kun  yksi asukas  sitten huikkasi, että laulaisistko vielä Äideistä parhaimman. Tietysti minä sen lauloin, silmät kiinni, niin kuin aina. 

Kuuntele alta Äideistä parhain -kappale: